Ei kaikki kiiltävä kultaa lie

Kirja: Mark Haddon: The Curious Incident of the Dog in the Night-time (Definitions/Random House, 2003)

Mark Haddonin Whitbread-palkittu kirja oli pitkään lukulistallani, ja täytyy sanoa, että olisi saanut hiljaa pudota unohdettujen kirjojen suohon. Kirjoitan nyt kuitenkin muita varoittaakseni ja valittaakseni lastenkirjallisuuspalkintoja jakavien aikuisten huonosta mausta.

En voi uskoa, että vuosi 2003 olisi ollut kirjallisesti niin heikko, että tällainen raapustus olisi ansainnut sekä Guardianin lastenkirjapalkinnon, Book Trustin nuortenkirjapalkinnon että Whitbreadin! Kirjan ainoa saavutus on sen lähtökohdassa kirjoittaa kirja ikään kuin miltei autistisen pojan maailmasta tämän itsensä kertomana. Kertoja-minä Christopher on viisitoistavuotias, ymmärtää matematiikkaa, mutta ei ihmisiä. Hän löytää naapurin koiran murhattuna ja päättää selvittää mysteerin. Päähenkilön erityislaatu tuo kerrontaan kiinnostavia piirteitä – esimerkiksi lukujen numerot ovat alkulukuja, ja asioita esitetään kaavioina – mutta niistä ei ole kantamaan koko teosta.

Haddon ei nimittäin ymmärrä autismia eikä savant-ilmiötä, eikä päähenkilö pysy taustaoletuksessa. Keskeisin syykin on ilmiselvä: kirjailija ei vältä kiusausta käyttää työvälinettään, kieltä, tavoilla, jotka sotivat päähenkilön hahmokuvausta vastaan. Lisäksi hän kieltäytyy uskomasta, ettei autistinen lapsi oikeasti kykenisi tuntemaan aivan samoin kuin muutkin ihmiset. Näistä syistä johtuen kirjassa on törkeitä epäjohdonmukaisuuksia: jopa parin sivun sisällä minämuotoinen kertoja sanoo yhtä, mutta toimii ja kirjoittaa täysin toisin. Jos henkilöhahmo ei ymmärrä metaforia, hän ei ymmärrä metaforia eikä käytä niitä, mutta Haddonilla näin on vain silloin kun kirjailija muistaa, ettei kertoja ymmärrä metaforia, eli siis kun asiasta tehdään punakynällä alleviivaten iso numero. Päähenkilö ei siis sanoisi, että asiasta tehdään numero, koska hän ei ymmärrä metaforia. Sama pätee suurten ihmisjoukkojen pelkäämiseen tai keltaisen värin pahuuteen tai rutiinien tarpeellisuuteen.

Autismin vaikeat piirteet siis unohdetaan aina, kun se kirjailijalle sopii. Autistinen kertoja, joka ei ymmärrä ihmisten tunnereaktioita tai ilmeitä ei kykenisi kuvaamaan kirjan muita henkilöitä päähenkilön tapaan. Epäloogisuudet ovat raivostuttavia, koska kirjan minämuotoinen kerronta hajoaa jokaisen kohdalla nololla tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä postmodernin kikkailun kanssa. Myös itse tarina on heppoinen – esimerkiksi murhan motiivi on varsin naurettava. Ei-normaaleihin käyttäytymistapoihin kohdistuvaa epäluuloa tai syrjintää käsitellään epäuskottavasti, joskin taustatarinan äiti on kiinnostava yritys siihen suuntaan.

Kirjan suosion selittää palkintoja jakavien ns. kukkahattutätien halu uskoa universaaliin ihmisluontoon ja autistisiin/kehitysvammaisiin lapsiin jonkinlaisina naiiveina hyvinä luonnonolentoina, joiden ymmärtämistä pitää opettaa meille ei-autistisille. Haddon on kuitenkin vain luonut uudelleen jalon villin äärimmäisen moralisoivassa tarinassa, joka pikemminkin ruokkii vääriä uskomuksia kuin korjaa niitä. Kirjailija esittää hyvin epärealistisesti, kuinka savant-päähenkilö kykenee voittamaan ongelmansa – Christopher saa lopulta tehtyä matematiikankokeensa ja onnistuu siinä, ja perheenkin ongelmat helpottuvat. Tällainen idealisointi on suorastaan julmaa. Lukekaa mielummin vaikka Oliver Sacksia!

Gaimanin harha-askel

Kirja: Neil Gaiman: Anansi Boys (2005, Headline)
**

Mitähän pirua Neil Gaimanille on tapahtunut? Sandman-sarjakuvilla kuuluisuuteen nousseen britin jälki kirjallisemmalla romaanipuolella on toki ollut aiemminkin heittelehtivää; Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens oli – vaikka onkin kärsinyt pahasti ajan hampaissa – harmittoman modernin fantasian klassikko, Neverwhere oli epätasaisuudestaan huolimatta varsin nokkela, Stardust oli mitä riemastuttavin satukirja, ja American Gods oli kiinnostava lukukokemus täydellisen antikliimaattisesta lopustaan huolimatta.

Anansi Boys on sen sijaan täydellisen harmiton, viidessä minuutissa unohtuva hupailu, jonka henkilöhahmoista tai tarinasta on hankala löytää mitään, mihin tarttua. Ei kirja suoranaisesti huono ole, ainoastaan täydellisen merkityksetön ja väritön; kirjan suurin kysymys onkin, pitäisikö sitä verrata höttöiseen pikaruokaan vaiko suoraan videolevitykseen valmistuvaan romanttiseen komediaan.

Anansi Boys kertoo Charles ”Fat Charlie” Nancystä, tylsästä ja arasta kirjanpitäjästä joka saa isänsä hautajaisten saatoksi tietää olleensa vekkulin – ja nyttemmin edesmenneen – hämähäkkijumalan poika, löytäen samalla isän jumalaisen puolen perineen kaksoisveljensä, joka puolestaan iskee silmänsä Charlien kihlattuun. Tästä tarina jatkuukin arvattavia uomia; arka päähenkilö oppii itseluottamusta, itsekeskeinen kaksoisveli oppii nöyryyttä, eikä muitakaan klisheiden kiviä jätetä kääntämättä. Lopussa paha saa palkkansa, hyvät saavat toisensa ja kaikilla on kerrassaan mukavaa.

Kirjan merkittävin ongelma ei kuitenkaan ole täydellinen merkityksettömyys tai yllätyksettömyys, vaan Gaimanin selkeä päättämättömyys siitä, kenelle hän kirjoittaa; ajoittain teksti etenee mukavan joutuisasti tarinan kulkiessa viihtyisästi ja soljuvasti eteenpäin – kunnes tarina pysähtyy selittelemään tapahtumia niin, että nuoremmatkin ymmärtäisivät. Samoin teksti tuntuu ajoittain pursuavan Gaimanille tyypillisiä taustalla vilahtelevia herkullisia ideoita, jotka sitten vesitetään pysähtymällä selittämään näitä jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Kun ottaa huomioon, että Gaimanin erityisesti lapsille suuntaamat kirjat ovat välttäneet yliselittelyä ja osanneet olla aliarvioimatta yleisöään, ei voi kuin ihmetellä, mitä ihmettä on tapahtunut. Negatiivisen lisäsäväyksen tuovat kirjoitustyylistä paistavat vaikutteet; ajoittain Anansi Boys tuntuu siltä, kuin Gaiman olisi imenyt itseensä Susanna Clarkin ja Terry Pratchettin kirjoitustyylien huonot puolet. Jos Anansi Boys olisi Terry Pratchettin kirjoittama, sitä sanottaisiin luultavimmin Pratchettin kuluneimmaksi työksi, ja kirjailijaa kehoitettaisiin keksimään edes joskus jotain uutta.

Ei Anansi Boys täydellisen huono kirja ole, vain täydellinen pettymys – lahjakkaan ja ajoittain positiivisesti yllättäneen kirjailijan heikoin tuote. Jos ei hae kirjalta muuta kuin hetkellistä harmitonta viihdettä, eikä ennalta-arvattavuus tai täydellinen unohdettavuus haittaa, Anansi Boys tarjoaa varmasti muutaman mukavahkon lukuhetken vaikkapa työmatkojen kuluksi.