Perkeleen periskooppi

Dracula uusiksi - ei ole tarvetta

2006-03-28T11:06:00.000+03:00

Kirja: Elizabeth Kostova: The Historian (Little, Brown, London 2005)

Näin kesällä 2005 Sydneyssä kovakantisen kirjan, joka kiinnitti heti huomioni, olenhan historioitsija. Elizabeth Kostovan kirjan lähtökohtakin vaikutti mainiolta: teos on Draculan uudelleensovitus, jonka valkeassa kannessa omistuskirjoituksen tahraa sinettivaha tai veripisara. Vaahtosammuttimen kokoisena sain Stokerin klassikosta painajaisia sitä ensi kertaa lukiessani, joten näppini syyhysivät kovasti tämänkin opuksen perään. Jo painavasta kassistani ja luottorajan ulinasta johtuen jätin sen hyllyyn ja päätin odottaa pokkaria.

Oikeassapa olin, kun odotin, vaikka en ehkä tarpeeksi kauan. Vaikka Sydneyn talveen olisi voinutkin sopia vampyyritarina, tuskin olisin ehtinyt kahlata Kostovan magnum opusta ennen Suomen suveen palaamista, ja mikäli kirjasta haluaa minkäänlaisia kauhunväristyksiä, täytyy ulkona vähintäänkin sataa marraskuista räntää. Kostovan tarinankerronta ei nimittäin kanna kuuttasataa sivua.

Perusrakenteeltaan The Historian jäljittelee Draculan rakennetta: kertojan lisäksi lukija lukee hahmojen toisilleen kirjoittamia kirjeitä, ja näin tarinoita on useita ja ne lomittuvat keskenään. Siinä missä Stoker rakensi jännityksen lukijalle kertomalla paloissa asioita, joista päähenkilöt olivat autuaan tietämättömiä, Kostova ei edes yritä. On kuvaavaa, että heti kirjan alkuun osuu klaffivirhe: kaksi henkilöä keskustelee ensi kertaa ja yllättäen toinen tietääkin asioita, joita hän ei millään kirjan sisäisellä logiikalla voi tietää. Jäin pohtimaan, onko kustannustoimittaja vaatinut kutistamaan esikoiskirjailijan laveaa kerrontaa vai oliko hän vain muuten sokea.

Kostovan tarinan palaset ovat lisäksi yksipuoleisia sanan molemmissa merkityksissä: kohtaamme vain kirjeitä ja kaikki kohtaamamme kirjeet kuulostavat aivan samanlaisilta. Kirjeiden kertojat eivät siis olennaisesti eroa toisistaan esimerkiksi ilmaisun tasolla, eikä kirjeiden oletettu lukija vaikuta juurikaan sanottuun – vain kertojan äidin postikortit tuovat tähän vaihtelua. Lisäksi kerrottu on yksipuoleista, koska kaikki tarinat etenevät kronologisesti samaan suuntaan: lukija ei pääse lukemaan kirjeitä haluamassaan järjestyksessä eikä aikatasojakaan ole sekoitettu kuin näennäisesti. Aikatasot eivät keskustele keskenään, ja ainoa syy niiden esittämiseen lomittain tuntuu olevan jännityksen säilyttäminen mahdollisimman pitkään.

Kirjeitä lukiessa myös tarinan uskottavuus kärsii, sillä kirjeet eivät pidä yllä luonnettaan kirjeinä, vaan ne muuttuvat suoraksi tarinankerronnaksi. Varsinkin kirjan loppupuolella jää ihmettelemään, miksi kirjailija jaksaa edes teeskennellä kenenkään kirjoittaneen näin laveasti ja tällaisista asioista! Jos kirjeen kirjoittaja pelkää, ettei ehdi kirjoittaa kaikkea loppuun asti ennen kuin iso paha tulee ja lyö, hän tuskin viettää sivukaupalla kuvaillen Istanbulin katunäkymiä! Ja jos kirjeitä kirjan sisällä lukeva kertoja nuorena tyttönä saa kouraansa tällaisen paketin tekstiä, eikö hän kahlaisi niistä läpi olennaisen sen sijaan, että rientäisi matkaan lukematta kirjeitä loppuun – ja toimien juuri päin vastoin kuin kirjeissä ohjeistetaan!

Kun kirjeiden muoto hajoaa, hajoaa samalla kerronnan logiikka ja paljon sen viehätyksestä. Tarinan uskottavuus on mennyttä ja sivujen kääntely muuttuu työksi. Niitä pahuksen luostareita olisi voinut olla muutama vähemmän, varsinkin, kun siirtymät paikasta toiseen pohjautuvat lähinnä sattumaan – tutkijahahmojen henkensä kaupalla keräämillä tiedoilla kun ei lopulta tunnu olevan juonen kannalta juuri mitään merkitystä. Aikatasoja suoraan sekoittamalla tai kertojanääntä hyödyntämällä olisi päässyt samaan lopputulokseen ilman moista lukijan odotusten pettämistä.

Toisin kuin Stoker, joka pyrki lisäämään tarinan realismia liittämällä mukaan ”sanomalehtileikkeitä”, sähkeitä ja muita viittauksia ajan uusimpaan teknologiaan, Kostova toimii puhtaasti nostalgian pauloissa: luemme kertojan lapsuudessa ja vieläkin varhemmin tapahtuneita asioita tämän isän ja muiden hahmojen kirjeiden kautta. Näin kaikki menneisyydestä saamamme tieto on subjektiivista ja värittynyttä. Tähän jääkin kirjan suhde historiankirjoituksen metodiin tai käytäntöihin – tämä varsin heppoinen näkemys historian luonteesta itse asiassa kadottaa täysin historiankirjoituksen mielenkiintoisimman puolen: subjektiivisten kertomusten vertailun ja niiden vuoropuhelun tutkimuskirjallisuuden kanssa.

The Historianissa esiintyvien tutkijoiden työ on yhtä realistista kuin Indiana Jones -elokuvien arkeologia (ja myös ne Graalin suojelijat löytyvät opuksesta, joskin vesitettynä). Kukaan ei tee huolellista esityötä vaan arkistoon sännätään päätä pahkaa, mikä ei tietty ole ongelma, koska kunhan kirjasto on löytynyt, niin myös tarvittavat lähteet löytyvät aina heti ja samoin niille tulkitsija, oli tekstien kieli mikä hyvänsä.

Samoin turkkilaisprofessorin ”hoono enklanti” puolestaan oli sekä epäjohdonmukaista että lingvistisesti päin mäntyä: vieraassa kielessä tekemämme virheet ovat yleensä joko suoria käännöksiä oman äidinkielemme rakenteista ja idiomeista tai harvinaisten sanojen väärinymmärryksiä. Kostovan korkeasti koulutettu herrasmies sotkee yleisiä puhekielen sanoja tavalla, jonka on selkeästi tarkoitus olla hauska, mutta joka on lähinnä rasittava. Professorin puhe kun ei esimerkiksi kääntele sanajärjestyksiä turkin mukaiseksi tai sekoita kaikkia sanoja järjestelmällisesti samoin tavoin, vaan hän ajoittain puhuu ilman ensimmäistäkään virhettä.

Itse tarina on puolen välin jälkeen varsin ennalta arvattava. Draculan agenttijännäripatsastelu, jonka kuulemme ilmeisesti tahallaan henkiin jätetyn professoriparan suulla kerrottuna, tai päähenkilöiden ajoittain suorastaan danbrownmainen hitaus tajuta heille kerrottuja vihjeitä ovat rasittavia. Kirjan loppumättö ja viimeinen käänne ovat puolestaan perinteisestä kauhuelokuvasta napattuja. Kaikki pahat hahmot ovat ja pysyvät pahoina – ja jopa näyttävät pahiksilta parhaaseen melodraamatyyliin – ja hyvän edustajat tietty pysyvät myös lestissään. Selittämättömät mysteerit joko unohdetaan tai niihin annetaan mutkat suoriksi -selitys, joka saa epäilemään, oliko matkalla tulkinnut mukaan aivan omiaan.

Lopussa jää toivomaan, että olisi tämän sijaan lukenut esimerkiksi hyvän Balkanin keskiaikaa käsittelevän historiateoksen.

Kansallisteatteri löytää hyvän

2006-03-22T23:57:00.000+02:00

Näytelmä: Leena Lander: Käsky (Kansallisteatteri)
*****

Kun näkee laitosteatterissa hyvän näytelmän, voi laskea itsensä onnekkaaksi. Kun sama toistuu Kansallisteatterissa, on kyseessä suuremman luokan ihme.

Poissa ovat leipääntyneet näyttelijät mielikuvituksettomasti toteutetuissa klassikoissa. Poissa on mitäänsanomaton hymistely näennäisaiheiden äärellä. Poissa on ammattitaidon hukkaamisesta syntyvä turhautuminen. Tilalla on jotain uutta, raikasta, älykästä ja koskettavaa: Käsky.

Leena Lander on dramatisoinut kirjansa purevaksi näytelmäksi, jossa kurjat elämät repivät toisiaan Suomen sisällissodan jälkimainingeissa. Jääkäri, naispunikki ja valkoinen kenttätuomari vaimoineen peilaavat itseään toisistaan ja käyvät läpi sekä tuoreita, että vanhoja traumoja.

Syvimmälle päästään Miina Maliniksi itsensä esittelevän naissoturin (Katariina Kaitue) pään sisälle. Tämän historiaa esitellään lapsuuden koettelemuksista Punakaartiin liittymiseen. Esiin nousee myös Malinin monipuolinen suhde miespääosaa esittävään jääkäriin (Harri Nousiainen) sekä näytelmän parhaan roolisuorituksen tekevän Jukka Puotilan esittämään kenttätuomariin.

Suomen sisällissodan naissotilaita ei ole aiemmin käsitelty näin monipuolisesti. Jotenkin kyllä on käsitelty, siitä osoituksena Käskyssäkin lainataan Ilmari Kiannon legendaarista, myös Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa esiteltyä mietettä: "Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä enemmän kuin uros, sillä metsästäjä tietää että naarassusi synnyttää pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus."

Näyttämötoteutus on kaunista kuultavaa ja katsottavaa. Lavastus, puvustus ja valaistus toimivat saumattomasti yhteen maalaten tilanteita harmaansävyillä, valkoisella ja punaisella. Samoin äänimaisema Beethoveneineen toimii mahtavasti. Erityisesti huomiota kiinnitti juuri Kati Lukan lavastus, joka pienin elein maisemoi kohtaukset saarelta mielisairaalaan, kaupungista teloituskomppanian eteen.

Käskyn ja muun kevätkauden kotimaisen ohjelmiston myötä vaikuttaa siltä, että Kansallisteatteri on palaamassa ihan oikeaksi teatteriksi. Periskooppi jatkaa tarkkailua häkeltyneenä.

Ohjaus: Juha Malmivaara, lavastus Kati Lukka, puvustus Tarja Simonen, rooleissa Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Antti Luusuaniemi, Harri Nousiainen, Jukka Puotila, Antti Pääkkönen, Heli Sirviö, Juha Varis, Topi Majaniemi/Olli Jantunen/Vertti Korhonen

Esityskausi 22.3.-27.5.2006

Fiktiota fiktiosta

2006-02-16T18:47:00.000+02:00

Jasper Fforde: The Eyre Affair (Hodder 2001)
Jasper Fforde: Lost in a Good Book (2002)
Jasper Fforde: The Well of Lost Plots (2003)
Jasper Fforde: Something Rotten (2004)

Jasper Fforden The Eyre Affair, jota parempi puoliskoni kuvaili sanoilla “a jolly good romp with dodos”, oli sen verran hyvä kirja, että lukaisin saman tien myös kirjan jatko-osat. Vaihtoehtoiselle 1980-luvulle sijoittuvat tarinat kertovat kirjallisuusetsivä Thursday Nextistä, ja teokset vilisevät viittauksia englantilaisen kirjallisuuden klassikoihin.

Fforden maailmassa natsit valloittivat sittemmin tasavallaksi muuttuneen Englannin, jonka nykyinen presidentti on entinen music hall -tähti. Wales on sosialistinen tasavalta, juusto on tosi kallista, ja Krimin sota Venäjän imperiumia vastaan jatkuu yhä. Toisin kuin meillä, kirjailijat ovat suuria sankareita ja tiedemiehet ovat luoneet uudelleen sukupuuttoon kuolleita lajeja, kuten dodoja. Jotta maailma ei olisi liian stabiili, kronoagentit, Thursdayn isä mukaan lukien, huolehtivat aikalinjan säilymisestä, ajoittain hieman yllättävin seurauksin.

Ensimmäisessä kirjassa Thursday taistelee superkelmi Acheron Hadesta vastaan. Kirjan nimi viittaa Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyreen, joka kidnapataan Thursdayn sedän Mycroftin (juu, se Mycroft) keksimällä laitteella. Tämähän on tietty katastrofi kirjalle, joka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, mutta onneksi Thursday pelastaa päivän – ja muuttaa siinä sivussa Kotiopettajattaren romaanin meidän tuntemaamme muotoon. Ja selittää myös Janen kuulemat äänet, jotka saavat hänet palaamaan Rochesterin luo.

Sarjan seuraavat osat, Lost in a Good Book, The Well of Lost Plots ja Something Rotten, muodostavat tavallaan yhden jättimäisen juonen, josta ei sen enempää, jotta jännitys säilyisi. Ne kärsivät jatko-osasyndroomasta, eli ajatusten kierrättämisestä, eikä tiivistäminen olisi tehnyt kerronnalle pahaa. Ajoittaiset epäloogisuudet kuittaantuvat yleensä kätevällä vetoomuksella kronoagenttien toimintaan, mutta osa maailman piirteistä muuttuu myös liiankin teennäiseksi kikkailuksi ja maailman täydentyessä loogiset aukot muuttuvat myös häiritsevämmiksi. Jos ensimmäinen osa aiheuttaa vieroitusoireita, nämä sopivat ihan mainiosti niiden hoitoon, mutta eivät ne ensimmäisen tasolle yllä.

Esimerkiksi alkuperäinen käsikirjoitus, jonka muuttaminen muuttaa kaikkia myöhempiä painoksia, oli ensimmäisessä kirjassa tärkeässä roolissa, ja samoin kirjallisuuden hahmot olivat ainoastaan sellaisia, joiksi kirjailija oli heidät luonut.

Näistä ennakko-olettamuksista luovutaan jatko-osissa, jolloin kirjallisuuden henkilöistä tulee vain rooleja esittäviä näyttelijöitä, jotka voidaan koska tahansa korvata toisella. Ratkaisu on paitsi pahassa ristiriidassa ensimmäisen kirjan kanssa (jos näin olisi ollut, miksi Jane Eyreä ei olisi voinut korvata kopiolla?), myös tyylitön helppoheikkiratkaisu, joka vähentää koko maailman viehättävyyttä.

Jo ensimmäisen kirjan kohdalla päätös antaa kirjojen henkilöhahmojen tietää teoksen tulevat tapahtumat on selkeä heikkous, koska ratkaisu vähentää hahmojen uskottavuutta. Hahmojen muuttaminen roolinsa tietäviksi näyttelijöiksi ei auta asiaa.

Myös kolmen jatko-osan sisällä on havaittavissa vastaavia epäjohdonmukaisuuksia – miksi esimerkiksi Thursday joutuu tuomiolle Kafkassa – Kafkahan on käännöskirjallisuutta! Aukoista päätellen kirjat on suunniteltu lähinnä nopeaa lukemista silmällä pitäen, jolloin huomio kiinnittyy mysteerien selvittelyyn ja yksityiskohtien runsaus peittää alleen ajoittain hyvinkin hatarat rakenteet. Lisäksi esimerkiksi kronoagenteista ja muista SpecOpsin yksiköistä olisi voinut saada enemmän irti.

Fforden puolustukseksi on sanottava, että kirjat etenevät jouheasti ja niissä on paljon pientä sanailua (Goliath-yhtiön edustaja on nimeltään Jack Schitt (jack shit) ja banaanit nimettiin keksijänsä mukaan), joskin joidenkin vitsien ymmärtäminen vaatii jonkin verran kirjallisuuden tuntemista (Mycroftin vaimon nimi on Polly(anna) Flaubert, vaikka hän kyllä sanoo muutakin kuin ”anna keksi”) tai populaarikultturin (The Eyre Affairin Richard III:n esitys on pastissi Rocky Horror Showsta).

Kirjat ovat myös viehättäviä kokonaistaideteoksia: painoksissa on mukana esimerkiksi maailmassa esiintyvien yritysten mainoksia, ja niissä kiitetään kirjojen henkilöhahmoja. Lisäksi koska tässä maailmassa sanataide on meikäläisen audiovisuaalisen kulttuurin vastine, on Fforden nettisivuilla saatavilla kirjoihin lisämateriaalia, kuten poistettuja kohtauksia ja pelejä. Sivuilta selviävät myös vaihtoehtoisen Swindonin maamerkkien historia (kuten miksi kaupungissa on majakka tai mitä oikeastaan tapahtui pyhän Zvlkxin katedraalille).

Mukavaa ajanvietettä kuten itse opuksetkin.

Banaalia viisautta

2006-02-01T19:02:00.000+02:00

Kirja: Paulo Coelho: Alkemisti (alkuteos 1988, suomennos Bazar Kustannus 2005 / Sanna Pernu)
**

Olen vakaasti sitä mieltä, että taiteen tulee käsitellä vaikeita kysymyksiä ja niillä tulee olla jotain sanottavaa lukijalle. Paulo Coelho on vetänyt tämän ajatuksen äärimmilleen ja tehtaillut kokonaisen sarjan kirjoja, joista jokaisessa on yksi opetus. Eikä sitten muuta.

Alkemistin opetus paljastuu myös kirjan takakannesta: "Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen." En itse ole täysin näin kohtalonuskoinen, mutta hyväksyn kyllä, että joku on, ja aihetta on toki käsitelty kiinnostavasti halki kirjallisuuden historian.

Coelho ei kuitenkaan käsittele. Hän saarnaa. Asia on näin, pulinat pois! Kirjan päähenkilö ajautuu kohtalonomaisesti tilanteesta toiseen, joissa kerta toisensa jälkeen hän saa oppia miten maailmankaikkeus auttaa joko häntä tai jotain hänen tapaamaansa henkilöä päämääräänsä, kunhan he itse auttavat itseään. Kukaan ei kiistä tätä väitettä, etäimmälle päästään sellaisissa henkilöissä, jotka ovat luopuneet halustaan päästä päämääräänsä ja ovat siksi tyytymättömiä elämäänsä.

Tarinan varrella on myös runsaasti salatieteellistä symboliikkaa, joka kiteytyy alkemistin hahmoon. Alkemisti osaa muuttaa lyijyn kullaksi, sillä hän on sinut maailmankaikkeuden hengen kanssa. Ja tietenkin päämääränsä tavoittava ihminen muuttuu samalla itse henkisesti kullaksi. Soppaa hämmennetään juutalaisilla, islamilaisilla ja kristillisillä ennustuksilla ja kohtalokäsityksillä.

Kirjan merkillisimmät osat tulevat esiin vasta itse proosaosuuden jälkeen. Ensin kirjailija kertoo miksi on kirjan kirjoittanut: "Opiskelin alkemiaa yksitoista vuotta." Tämä paljastus tulee koko roskan jälkeen sellaisella avohoidossa olevan bussipysäkkituttavan vakavuudella, että se laittaa arvioimaan uudelleen koko kirjan.

Tuntuu, että jokainen lukuisista jälkikirjoituksista on suunnattu estämään teoksen kritisointi. Ensin vedotaan henkilökohtaisuuteen, seuraavassa osassa kerrotaan ketkä kaikki julkkikset kirjasta ovat pitäneet ja missä maissa se on ollut bestseller. Muun muassa Will Smith ja Sveitsissä. Lisäksi Alkemistista on suunnitteilla Broadway-musikaali.

Lopuksi vielä tarjotaan kuusi sivua lainauksia, joissa eri ihmiset ja mediat kehuvat Alkemistia ja Coelhoa. Venäläisen Igoti Magazinen mukaan lukija muuttuu itsekin alkemistiksi, serbialaiskirjailija Milorad Pavicin mielestä kyseessä puolestaan on aikamme Pikku Prinssi.

Juuri kun lukija luulee voittaneensa teoksen, se iskee vielä kerran takaisin:

"Kun kirja julkaistiin Pohjoismaissa vuonna 1995, kirjallinen maailma jakaantui kahteen leiriin. Muutamat kriitikot kutsuivat kirjan sanomaa "banaaliksi viisaudeksi" ja "yksinkertaiseksi seikkailuksi", kun taas toiset vertasivat sitä "pieneen smaragdiin, joka valaisee ja näyttää ihmiskunnalle tietä sen pitkällä vaelluksella"."

Yksinkertaiseksi symbolistiseksi seikkailuksi Alkemisti on mukava, joskin mahtipontinen, pikkuteos. Todelliseksi elämänohjeeksi valaistumattomille siitä ei ole.

Minäkuvan dekonstruointia

2006-01-25T14:18:00.000+02:00

Kirja: Umberto Eco: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (alkuteos Bompiani 2004, suomennos WSOY 2005 / Helinä Kangas)
****

Romaaneihin, jotka käsittelevät kirjailijan näennäisminän tutkimusretkeä omaan mieleensä, tulee suhtautua kuin joka sukujuhlasta tuttuun juopuneeseen enoon; kiertää hajuetäisyyden päästä, ja jos tämä on pakko huomioida, viitata tähän vaivautuneesti ja nopeasti puheenaihetta vaihtaen. Umberto Eco onkin tehnyt jotain historiallista: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki, Econ viimeisin – ja haastattelujen perusteella luultavimmin viimeiseksi jäävä – romaani on yllämainitun genren valiokappale, kaikin puolin kiinnostava ja mainio teos.

Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki kertoo kuusikymppisestä antikvariaatin pitäjä Giambattista ”Yambo” Bodonista, joka menettää sairaskohtauksen yhteydessä osan muististaan; ainoat Yambolle jäävät muistot ovat viittauksia tämän lukemiin teoksiin – pelkkiä sitaatteja vailla kontestia tai muistikuvia edes teosten lukemiseen liittyvistä tunteista. Rakentaessaan elämäänsä uudestaan kirjallisten muistojensa pohjalta Yambo hakeutuu isoisänsä talolle pyrkien uppoutumaan lapsuutensa muistikuviin vanhojen kirjojensa, sarjakuviensa ja äänilevyjensä avulla.

Kirjailijan selkeää ihanneminää vastaavan Yambon itsetutkiskelun kautta Eco käsittelee pitkälti samoja ajatuksia kuin ei-fiktiivisessä tuotannossaan. Tutkiessaan isoisänsä – ja mielensä – ullakoita Yambo dekonstruoi mieltään pieniksi palasiksi käyden läpi kulttuurin vaikutusta minänsä rakentumisessa sekä korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin suhdetta rakentamansa todellisuutensa pohjana; lopulta äärimmäisen kirjasivistyneen ja kulttuuritietoisen Yambon minäkuvan rakennuspalikoista tärkeimmiksi nousevat kulttuurihistorian suurten tekijöiden rinnalle Mikki Hiiri, Taika-Jim, Monte Criston kreivi ja lukuiset pulp-lehtien sankarit.

Kyseessä on puhtaasti 1900-luvulle sijoittuva teos, osuvan henkilökohtainen ja intiimi postmoderni tutkielma niistä rakennusaineista, joista yksi ihminen voi muotoutua. Samalla kirja on Econ kypsin ja tasapainoisin teos. Kirjan kerronta kulkee tasaisen rauhallisen lempeästi vailla turhia suvantoja, eikä Econ aiemmista teoksista tuttuja harhajuonteita löydy lainkaan. Kirjan teemat aina minäkuvan rakennusaineista unohtamisen lahjaan, muistin rajallisuudesta itsepetoksen taitoon sekä kyvystä historian uudelleenkirjoittamisesta elämään Mussolinin Italiassa soljuvat kauniisti ja sulavasti.

Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki on kiinnostava, kauniisti kirjoitettu ja kaikin puolin viehättävä teos, jota ei ole hankala suositella Econ aiempien teosten ystävien lisäksi – no, oikeastaan aivan kenelle tahansa.

Ei kaikki kiiltävä kultaa lie

2005-10-28T13:53:00.000+03:00

Kirja: Mark Haddon: The Curious Incident of the Dog in the Night-time (Definitions/Random House, 2003)

Mark Haddonin Whitbread-palkittu kirja oli pitkään lukulistallani, ja täytyy sanoa, että olisi saanut hiljaa pudota unohdettujen kirjojen suohon. Kirjoitan nyt kuitenkin muita varoittaakseni ja valittaakseni lastenkirjallisuuspalkintoja jakavien aikuisten huonosta mausta.

En voi uskoa, että vuosi 2003 olisi ollut kirjallisesti niin heikko, että tällainen raapustus olisi ansainnut sekä Guardianin lastenkirjapalkinnon, Book Trustin nuortenkirjapalkinnon että Whitbreadin! Kirjan ainoa saavutus on sen lähtökohdassa kirjoittaa kirja ikään kuin miltei autistisen pojan maailmasta tämän itsensä kertomana. Kertoja-minä Christopher on viisitoistavuotias, ymmärtää matematiikkaa, mutta ei ihmisiä. Hän löytää naapurin koiran murhattuna ja päättää selvittää mysteerin. Päähenkilön erityislaatu tuo kerrontaan kiinnostavia piirteitä – esimerkiksi lukujen numerot ovat alkulukuja, ja asioita esitetään kaavioina – mutta niistä ei ole kantamaan koko teosta.

Haddon ei nimittäin ymmärrä autismia eikä savant-ilmiötä, eikä päähenkilö pysy taustaoletuksessa. Keskeisin syykin on ilmiselvä: kirjailija ei vältä kiusausta käyttää työvälinettään, kieltä, tavoilla, jotka sotivat päähenkilön hahmokuvausta vastaan. Lisäksi hän kieltäytyy uskomasta, ettei autistinen lapsi oikeasti kykenisi tuntemaan aivan samoin kuin muutkin ihmiset. Näistä syistä johtuen kirjassa on törkeitä epäjohdonmukaisuuksia: jopa parin sivun sisällä minämuotoinen kertoja sanoo yhtä, mutta toimii ja kirjoittaa täysin toisin. Jos henkilöhahmo ei ymmärrä metaforia, hän ei ymmärrä metaforia eikä käytä niitä, mutta Haddonilla näin on vain silloin kun kirjailija muistaa, ettei kertoja ymmärrä metaforia, eli siis kun asiasta tehdään punakynällä alleviivaten iso numero. Päähenkilö ei siis sanoisi, että asiasta tehdään numero, koska hän ei ymmärrä metaforia. Sama pätee suurten ihmisjoukkojen pelkäämiseen tai keltaisen värin pahuuteen tai rutiinien tarpeellisuuteen.

Autismin vaikeat piirteet siis unohdetaan aina, kun se kirjailijalle sopii. Autistinen kertoja, joka ei ymmärrä ihmisten tunnereaktioita tai ilmeitä ei kykenisi kuvaamaan kirjan muita henkilöitä päähenkilön tapaan. Epäloogisuudet ovat raivostuttavia, koska kirjan minämuotoinen kerronta hajoaa jokaisen kohdalla nololla tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä postmodernin kikkailun kanssa. Myös itse tarina on heppoinen – esimerkiksi murhan motiivi on varsin naurettava. Ei-normaaleihin käyttäytymistapoihin kohdistuvaa epäluuloa tai syrjintää käsitellään epäuskottavasti, joskin taustatarinan äiti on kiinnostava yritys siihen suuntaan.

Kirjan suosion selittää palkintoja jakavien ns. kukkahattutätien halu uskoa universaaliin ihmisluontoon ja autistisiin/kehitysvammaisiin lapsiin jonkinlaisina naiiveina hyvinä luonnonolentoina, joiden ymmärtämistä pitää opettaa meille ei-autistisille. Haddon on kuitenkin vain luonut uudelleen jalon villin äärimmäisen moralisoivassa tarinassa, joka pikemminkin ruokkii vääriä uskomuksia kuin korjaa niitä. Kirjailija esittää hyvin epärealistisesti, kuinka savant-päähenkilö kykenee voittamaan ongelmansa – Christopher saa lopulta tehtyä matematiikankokeensa ja onnistuu siinä, ja perheenkin ongelmat helpottuvat. Tällainen idealisointi on suorastaan julmaa. Lukekaa mielummin vaikka Oliver Sacksia!

Gaimanin harha-askel

2005-10-14T13:02:00.000+03:00

Kirja: Neil Gaiman: Anansi Boys (2005, Headline)
**

Mitähän pirua Neil Gaimanille on tapahtunut? Sandman-sarjakuvilla kuuluisuuteen nousseen britin jälki kirjallisemmalla romaanipuolella on toki ollut aiemminkin heittelehtivää; Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens oli – vaikka onkin kärsinyt pahasti ajan hampaissa – harmittoman modernin fantasian klassikko, Neverwhere oli epätasaisuudestaan huolimatta varsin nokkela, Stardust oli mitä riemastuttavin satukirja, ja American Gods oli kiinnostava lukukokemus täydellisen antikliimaattisesta lopustaan huolimatta.

Anansi Boys on sen sijaan täydellisen harmiton, viidessä minuutissa unohtuva hupailu, jonka henkilöhahmoista tai tarinasta on hankala löytää mitään, mihin tarttua. Ei kirja suoranaisesti huono ole, ainoastaan täydellisen merkityksetön ja väritön; kirjan suurin kysymys onkin, pitäisikö sitä verrata höttöiseen pikaruokaan vaiko suoraan videolevitykseen valmistuvaan romanttiseen komediaan.

Anansi Boys kertoo Charles ”Fat Charlie” Nancystä, tylsästä ja arasta kirjanpitäjästä joka saa isänsä hautajaisten saatoksi tietää olleensa vekkulin – ja nyttemmin edesmenneen – hämähäkkijumalan poika, löytäen samalla isän jumalaisen puolen perineen kaksoisveljensä, joka puolestaan iskee silmänsä Charlien kihlattuun. Tästä tarina jatkuukin arvattavia uomia; arka päähenkilö oppii itseluottamusta, itsekeskeinen kaksoisveli oppii nöyryyttä, eikä muitakaan klisheiden kiviä jätetä kääntämättä. Lopussa paha saa palkkansa, hyvät saavat toisensa ja kaikilla on kerrassaan mukavaa.

Kirjan merkittävin ongelma ei kuitenkaan ole täydellinen merkityksettömyys tai yllätyksettömyys, vaan Gaimanin selkeä päättämättömyys siitä, kenelle hän kirjoittaa; ajoittain teksti etenee mukavan joutuisasti tarinan kulkiessa viihtyisästi ja soljuvasti eteenpäin – kunnes tarina pysähtyy selittelemään tapahtumia niin, että nuoremmatkin ymmärtäisivät. Samoin teksti tuntuu ajoittain pursuavan Gaimanille tyypillisiä taustalla vilahtelevia herkullisia ideoita, jotka sitten vesitetään pysähtymällä selittämään näitä jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Kun ottaa huomioon, että Gaimanin erityisesti lapsille suuntaamat kirjat ovat välttäneet yliselittelyä ja osanneet olla aliarvioimatta yleisöään, ei voi kuin ihmetellä, mitä ihmettä on tapahtunut. Negatiivisen lisäsäväyksen tuovat kirjoitustyylistä paistavat vaikutteet; ajoittain Anansi Boys tuntuu siltä, kuin Gaiman olisi imenyt itseensä Susanna Clarkin ja Terry Pratchettin kirjoitustyylien huonot puolet. Jos Anansi Boys olisi Terry Pratchettin kirjoittama, sitä sanottaisiin luultavimmin Pratchettin kuluneimmaksi työksi, ja kirjailijaa kehoitettaisiin keksimään edes joskus jotain uutta.

Ei Anansi Boys täydellisen huono kirja ole, vain täydellinen pettymys – lahjakkaan ja ajoittain positiivisesti yllättäneen kirjailijan heikoin tuote. Jos ei hae kirjalta muuta kuin hetkellistä harmitonta viihdettä, eikä ennalta-arvattavuus tai täydellinen unohdettavuus haittaa, Anansi Boys tarjoaa varmasti muutaman mukavahkon lukuhetken vaikkapa työmatkojen kuluksi.

Periskoopin arkistot avautuvat

2005-09-28T21:22:00.000+03:00

Perkeleen periskoopilta on usein pyydetty arkistoja, joissa vanhoja arvosteluja voisi selailla nimen perusteella. Taannoisen yksivuotispäivämme kunniaksi tarjoamme nyt sekä tekijän mukaan aakkostetun hakemiston, että teoksen saaman tähtimäärän mukaan esitetyn arkiston. Lisäksi tarjoamme muutamia muita kokonaisuuksia genreittäin tai ilmaisumuodoittain jaoteltuina.

Tämän viestin lisäksi arkistoihin pääsee käsiksi oikean reunan linkeistä sekä vuoden 2000 merkinnöistä. Mahdolliset tulevat arkistomuodot ilmestyvät myös näihin paikkoihin.

Arkistot aakkosjärjestyksessä Anderssonista Voltaireen

Arvostelut tähtien mukaan

Roolipeliteokset

Elokuvat ja tv-sarjat

Lasten- ja nuortenkirjallisuus

Fantasiateokset

Muut merkinnät kuin tavalliset arvostelut

Kädetön kirjailija

2005-09-25T00:13:00.000+03:00

Kirja: Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos, 2005)
**

Johanna Sinisalo voitti Finlandia-palkinnon esikoisellaan Ennen päivänlaskua ei voi. Sen jälkeen hän on kirjoittanut romaanin Sankarit, jossa Kalevalan tunnelmia tuodaan nykypäivään. Tämä novellikokoelma kerää yhteen lyhyempiä tarinoita Finlandiaa edeltävästä ajasta tätä kirjaa varten kirjoitettuun juttuun.

Kokoelma ei anna Sinisalon urasta järin mairittelevaa kuvaa. Suurimpana ongelmana on se, että kirjailija on juuttunut scifinovellin kankeaan kaavaan niin pahasti, että monet jutut tuntuvat huonoilta pastisseilta keskinkertaisista, yhdysvaltalaisista 70- ja 80-lukujen räpellyksistä. Niin sanottu "scifi-idis", yksi ja vain yksi idea, jyllää novellissa toisensa perään kaiken muun kustannuksella. Alkupään novelleissa scifi-idiksen hirmuvalta näkyy erityisen hyvin, sillä ne ovat niin huonoja, että saumat näkyvät. Niiden liittäminen mukaan tähän kokoelmaan osoittaa ihmeellistä arvostelukyvyn puutetta; jouduttuaan lukemaan sata sivua tätä kuonaa kärsivällistäkin lukijaa vituttaa niin paljon, ettei myöhemmille, paremmille jutuille enää osaa antaa niiden ansaitsemaa arvostusta.

Scifi-idiksen kaverina on ekspositio. Ne kulkevat usein käsi kädessä niin, että tarina pysähtyy ja selitys alkaa. Selitys on yleensä vielä tarpeetonta, sillä lukija on jo tajunnut mistä on kyse tapahtumien perusteella. Tämä näkyy erityisen hyvin sinänsä ihan hauskassa novellissa Sorsapuisto, joka on samalla ensimmäinen novelli, jonka lukeminen ei herätä halua heittää koko kirjaa seinään. Siinä kertomus kulkee humoristisesti ja nopeasti aina loppumetreille asti, kunnes yhtäkkiä loppuun on koettu aiheelliseksi laittaa sivun verran scifi-horinaa.

Ensimmäinen kunnollinen kertomus on Lovecraft-pastissi Me vakuutamme sinut. Se kärsii scifille ja Sinisalolle ominaisesta persoonattomasta, neuvokkaasta, uteliaasta, ja elämättömästä päähenkilöstä, mutta ainakin siinä on yritystä. Siinä Sinisalo kokeilee myös kirjallista tyylittelyä. Se autaa paljon. Kokoelmassa on joitain ihan luettavia novelleja, kuten kivikaudelle sijoittuva Metsän tuttu, vaellustunnelmointi Grande Randonnée sekä raamatullinen Yhdeksän ruukkua, mutta mukaan on myös eksynyt yksi erinomainen tarina. Se on survivalismia käsittelevä Tango merellä, mahtavan monitasoinen kertomus ruotsinlaivasta, joka haaksirikkoutuu ja jossa muodostuu oma pienyhteisönsä. Se on kokoelman ainoa novelli, jossa ekspositiota lukee innoissaan koska sitä on edeltänyt sellainen odotuksien rakentelu, että tarina on saanut lukijan pauloihinsa.

Valitettavasti se on poikkeus. Osa novelleista saarnaa, kuten AIDS-novelli Varhain aamulla Siirtola 11:n portilla, naisten armeijaan menoa puiva Valkoinen hiiri tai lasten seksualisoitumista käsittelevä Baby Doll. Osassa scifi-idis lojuu onnettomien pahvihahmojen ja pitkällisen maisemoinnin keskellä, kuten delfiinitarinassa Kädettömät kuninkaat ja noitajutussa Etiäinen. Etiäinen saa erikoismaininnan kokoelman tylsimpänä juttuna, sillä siinä luonteenpiirteitä vailla olevat hahmot hortoilevat eksposition ja tylsän juonen keskellä 46 sivua, ja pöhkö loppuratkaisu vain pahentaa asiaa.

Tätä ei voi suositella oikein kenellekään. Kirja on hämmentävän huono. Jos kuitenkin päätyy lukemaan sitä, niin kannattaa aloittaa suosiolla novellista Metsän tuttu ja hypätä sitten ainakin Etiäisen ja mahdollisesti myös Kädettömien kuninkaiden sekä Baby Dollin yli.

"Pop TV More Discreet and Subtle Than Ever Before!"

2005-09-17T11:56:00.000+03:00

Kirja: Steven Johnson: Everything Bad is Good for You: How Today's Popular Culture is Actually Making Us Smarter (Riverhead Books, 2005)

"Parents can sometimes be apalled at the hypnotic effect that television has on toddlers; they see their otherwise vibrant and active children gazing silently, mouth agape at the screen, and they assume the worst: the television is turning their child into a zombie. The same feeling arrives a few years later, when they see their grade-schoolers navigating through a video game world, oblivious to the reality that surrounds them. But these expressions are not signs on mental atrophy. They're signs of focus."

Steven Johnsonin suhteellisen tuore kirja Everything Bad is Good for You on herättänyt maailmalla varsin paljon keskustelua. Suomessa ruoppaaminen on jäänyt aika pintapuoliseksi, kuten Imagen syyskuun numeron artikkelina esiintyvä referaatti osoittaa.

Johnsonin keskeinen teesi on, että populaarikulttuuri, erityisesti tietokonepelit, tv-sarjat ja Internet, kehittävät ajattelua. Pelit opettavat ongelmanratkaisukykyä, pakottavat näkemään sekä lopullisen päämäärän, että siihen johtavat yksittäiset askeleet. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tv-sarjat ovat monimutkaistuneet juonien ja hahmojen suhteen sekä muuttuneet jatkuvajuonisiksi. Ne ovat paljon 70-luvun kuonaa haastavampia ja monissa katsoja pyritään tarkoituksella saamaan ymmälleen. Jopa tosi-tv:n parhaimmisto opettaa sosiaalista ja emotionaalista älykkyyttä. Internet tietenkin mahdollistaa tästä kaikesta keskustelemisen ja antaa lukijalle siis aktiivisemman roolin. Ja kyllä, Johnsonilla on tietenkin oma blogi.

Nämä kehityskulut huomaa muun muassa siitä, että audiovisuaalinen kokoperheen viihde käyttää nykypäivänä monia sellaisia kerrontamenetelmiä, jotka vielä kolmekymmentä vuotta sitten olivat art house -elokuvateattereihin suljettua avantgardea. Sama koskee Internetin puolella tuota menneiden aikojen jännää narratiivista jippoa, hypertekstiä.

Kaikenkaikkiaan televisiosarjat ovat nykyään hienovaraisempia ja fiksumpia kuin koskaan. Tähän minun on erityisen helppo yhtyä, tulinhan itsekin kirjoittaneeksi aiheesta huhtikuussa. Argumentaatio etenee sulavasti ja vastaanpanemattomasti, enkä osaa sille tehdä lyhyessä tilassa oikeutta. On ilahduttavaa lukea tekstiä, joka viittaa yhtä helposti Guns & Ammoon ja Virginia Woolfiin. Selvää on, että kirja - tai ainakin sen referatti - on jokseenkin pakollista luettavaa kenelle tahansa populaarikulttuurista kiinnostuneelle.

Johnson keskittyy analyysissään peleihin ja telsuun, mutta sivuaa myös muita medioita. Elokuvat ovat hänen mielestään jäämässä jälkeen, lähinnä pituutensa takia, mutta nekin ovat monimutkaistuneet (vertaa Tarua sormusten herrasta ja Tähtien sotaa, tai Nemoa etsimässä ja Maija Poppasta). Sarjakuvatkin monimutkaistuvat niin visuaalisen ilmaisun (Chris Ware vs. Bill Finger) kuin juonellistenkin kiemuroiden tasolla (Monessako vaihtoehtotodellisuudessa Batman seikkailee?), mutta nämä hemmetin mielenkiintoiset havainnot on siivottu yhteen ainoaan loppuviitteeseen. Oikeastaan ainoastaan popmusa on Johnsonin mielestä junnannut paikallaan.

Oleellista on kuitenkin huomauttaa, että Johnson ei ole valmis heittämään kirjoja romukoppaan, vaan uskoo sen edelleen olevan äärimmäisen hyödyllinen kommunikaatiomuoto. Hän ei myöskään ota kantaa pelien tai televisiosarjojen sisältöön, vaan puhuu nimenomaan muodosta. Tämä on valintana perusteltu, mutta siinä on normaali varoitusteksteihin liittyvä anteeksipyynnön maku - varsinkin kun on selvää, että hän pitää monista esimerkkisarjoistaan suuresti myös sisällön tasolla.

Kirjan heikkoudet liittyvätkin sen tarkastelun rajaukseen. Vaikka perusteesinsä Johnson onnistuu myymään minulle, joskin olisin kaivannut hiukan kriittisempää otetta, varsinkin kun kirjan pituudeksi ei nyt ole tullut juurikaan enempää kuin 200 sivua. Esimerkiksi kirjoittaessaan tietokonepelistä ja niihin liittyvästä opettamisesta hän ei mainitse kertaakaan opitun tiedon soveltamiseen (transferrance) liittyviä vaikeuksia. Tuntuu omituiselta sivuuttaa opettavien pelien keskeisin ongelma, erityisesti kun Johnson on selvästi paneutunut aiheeseen ja jopa käynyt keskusteluja MIT:ssä juurikin tämän aiheen parissa painiskelevan Henry Jenkinsin kanssa.

Toinen ongelma, jonka Johnsons sivuuttaa nopeasti, on uutisten rooli televisiossa. Hänen näkemyksensä on kuitenkin huomionarvoinen:

"The Net has actually had a positive lateral effect on the tube as well, in that it has liberated television from attempting tasks that the medium wasn't innately well suited to perform. As a vehicle for narrative and first-person intimacy, television can be a delightful medium, cabable of conveying remarkably complex experiences. But as a source of information it has its limitations. The rise of the Web has enabled television to offload some of its information-sharing responsibilities to a platform that was designed specifically for the purposes of sharing information."

Säätiedotteet, urheilutulokset ja lakisäädökset löytyvät netistä helposti, joten telsun ei oikeastaan edes kannata kertoa niistä, Johnson tuntuu summaavan. Varsinaisten uutisten sisältö rajautuu jälleen kirjan tarkastelualueen ulkopuolelle.

Puutteistaan huolimatta Johnsonin kirja on hyvin tervetullut maallikotiedekirja. Pelitutkimus on saanut oman Stephen Hawkinginsa.

Rakkautta ja Anarkiaa 2005 Preview Review

2005-09-12T00:36:00.000+03:00

Vuoden 2005 Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin (15.-25.9.) teemana on elokuvat, joihin kohdistuu suuria odotuksia, mutta jotka osoittautuvat pettymyksiksi. Festivaali on perinteisesti ollut Helsingin, ellei peräti koko Suomen, tärkein suuren yleisön näyteikkuna maailmalla pyöriviin festivaalihitteihin ja muihin omituisuuksiin, ja vakiintuneilta festivaaliohjaajilta tuodaan näytille elokuvia sitä mukaan kun he niitä tekevät.

Lapsenmielisten odotukset kohdistuvat loistavista animaatioistaan tunnetun Hayao Miyazakin elokuvaan Liikkuva linna (Japani, 2004), joka kuitenkin osoittautui epäkoherentiksi ja väsyneeksi kierrätykseksi. Terry Gilliamin fanit ovat odotelleet jo ties kuinka monta vuotta uutta elokuvaa, mutta nyt heille tarjotaankin tasapaksua ajattelevan miehen Van Helsingiä, elokuvaa Grimmin veljekset (Yhdysvallat, Tsekki, 2005). Vampyyrien ystävät ovat odotelleet venäläistä Timur Bekmambetovin Night Watchia (Venäjä, 2004), jossa on valitettavan vähän ryssämeininkiä ja valitettavan paljon rasittavaa hötkymistä.

Oikeaoppisen Preview Review -meiningin mukaisesti pitäisi kuitenkin aukoa päätään vain sellaisista asioista, mistä ei mitään tiedä. R&A:n kohdalla on kuitenkin päässyt käymään niin, että olen nähnyt monia festivaalille tulevista elokuvista, ja voin näin ollen lausua niistä perusteltuja mielipiteitä. Aion hoitaa sen alta pois yksinkertaisella viiden elokuvan listalla, jonka jälkeen päästäänkin sitten itse asiaan, eli ennakkoluuloiseen hutkimiseen:

Tetsuya Nakashima: Kamikaze Girls (Japani, 2004) - Useimmat festivaalit syrjäyttävät koruompeluelokuvan täysin, joten kiitokset R&A:lle tästä rohkeasta valinnasta.

Enki Bilal: Immortel (Ranska, Italia, Iso-Britannia 2004) - Tätä onkin saatu odottaa, mutta parempi nyt kuin ei ollenkaan. Elokuvassa on kaunis sinihiuksinen nainen ja mahtavaa raiskausromanssia.

Thomas Vinterberg: Dear Wendy (Tanska, 2004) - Sadunomainen lite-versio Lars von Trierin uusimmista elokuvista. Aseaihe on niin yksinkertainen että siitä on vaikeaa esittää kovin monimutkaisia argumentteja.

Carlos Reygadas: Battle in Heaven (Meksiko, Belgia, Ranska, Saksa, 2005) -Näe kuinka kaunis rastatyttö, jota näyttelee yläluokkainen meksikolaisperijätär, ottaa suihin rumalta autonkuljettajalta, jota näyttelee ohjaajan isän autonkuljettaja.

Gregg Araki: Mysterious Skin (Yhdysvallat, 2004) - Täyttävätkö nämä elokuvat pedofiileille saman funktion kuin homoelokuva homoille?

Yksi R&A:n kaltaisen elokuvafestivaalin suurimmista ongelmista on tunnistaa mihin kategoriaan mikäkin elokuva asettuu, ja näin välttää sellaiset elokuvat, joista ei pidä. Festivaalikatalogi on perinteisesti ollut tässä suunnittelussa hyödytön, koska siinä keskitytään hehkuttamaan kaikkia elokuvia, kuten asiaan kuuluu, mutta myös tavataan jättää keskeistä tietoa pois. Muistan vieläkin kauhulla sitä kertaa, kun päädyin katsomaan kreikkalaista elokuvaa, jonka viestinä oli se, että Neitsyt Maria pelastaa ihmeiden voimalla. Olisin kaivannut varoitusta.

Uskonnollinen kura ei ole ainoa ongelmakategoria. Miksi esimerkiksi pitää aina olla pianomusiikkia? Klaus Härön sotalapsielokuvassa Äideistä parhain oli inhimillisiä ja kauniita kohtauksia, jotka toivat sotalapsiaiheen tragedian kauniisti esille. Valitettavasti niitä oli vain vartin välein, ja loput elokuvasta oli täytetty vakavissa historiallisissa elokuvissa pakollisella pianon pimputuksella ja maisemakuvilla pelloista, merestä ja taivaasta.

Pianomusiikin vihaajille suosittelen, että ainakin Thomas Durchschlagin yksinäisyyselokuva Alone (Saksa, 2004), Pawel Pawlikowskin kuulas kesärakkaushempeily My Summer of Love (Iso-Britannia, 2004) ja Jacques Audiardin pianonsoittoelokuva The Beat That My Heart Skipped (Ranska 2005) jätetään väliin. Niiden aiheet kuulostavat siltä, että ne ovat hyvinkin saattaneet provosoida ohjaajansa pianomusiikin käyttöön.

Katsomisen arvoisiakin elokuvia festivaaleilla on, mikäli pianomusiikkia kohtaan tuntemaltaan pelolta uskaltautuu katsomaan jotain uutta ja ennalta-arvaamatonta. Jotain sellaista, kuten nämä viisi tiukan seulonnan läpikäynyttä mestariteosta, joita näkemättä on tulevina vuosina mahdotonta puhua elokuvasta:

Tomas Alfredson: Four Shades of Brown (Ruotsi, 2004) - Lakonista meininkiä elokuvassa, jonka arvioisin olevan koko festivaalien turvallisin valinta, mikäli vihaa sentimentaalista pianomusiikkia.

Thomas Clay: The Great Ecstasy of Robert Carmichael (Iso-Britannia, 2005) - Tässä elokuvassa käsittääkseni tehdään väkivaltaa ihmisille.

Lucile Hadzihalilovic: Innocence (Ranska, 2004) - Pedofiileilla on elämässä kurjaa, mutta onneksi he voivat mennä katsomaan tällaisia elokuvia, mikäli masentaa liikaa.

Ilya Khrzhanovsky: 4 (Venäjä, 2004) - Armotonta nykyvenäjämeininkiä. Kaikkien kurjuuden ystävien ykkösvalinta. Huhu kertoo, että elokuvassa mummot läpsivät tissejään.

Shibata Go: Late Bloomer (Japani 2004) - Katalogin mukaan tässä elokuvassa on pyörätuolilla hurjasteleva vammainen. Kuulostaa tämän vuoden japanilaiselta lupaukselta.

Lopuksi on vielä mainittava yksi elokuva, jota ei kukaan vakavamielinen R&A-kävijä voi jättää väliin, elokuva josta tiedän, että se tulee olemaan oman festivaalikokemukseni kohokohta. Kyseessä on legendaarisen ranskalaisen luontodokumentaristi Luc Jacquetin nerokas, riipaiseva pingviinikuvaus Pingviinien matka (Ranska, 2005). Sen kanssa ei voi mennä pieleen, sillä mikäli elokuva sisältää sitä, mitä promokuvat lupaavat, eli herttaisia pikkupingviinejä pönöttämässä emojensa helmoissa, voi käydä niin, että seuraavan elokuvan ihmisnäyttelijät eivät näytä enää miltään.
Se ei ollut vitsi.

Saanks mä tarjota sulle kaljan?

2005-09-09T11:55:00.000+03:00

Kirja: Arno Kotro, Jaakko Lyytinen: Hengaajan käsikirja (Like, 2003)
**

Voidakseen maksaa hyvälaatuisten mutta vähälevikkisten kirjojen kulut, on kustantamoiden ajoittain julkaistava myös huonolaatuisia mutta suurilevikkisiä kirjoja. Nämä ovat ns. high concept –kirjoja, joissa tärkeintä ei ole sisältö, vaan kirjan idea. Tyypillisiä tällaisia teoksia ovat rokkarielämäkerrat tai julkkisten kirjoittamat kirjat vaikkapa seksistä tai itsestään. Hengaajan käsikirjassa Liisaleena-nimimerkillä kolumnoivat ukkelit Arno Kotro ja Jaakko Lyytinen kirjoittavat julkkiksista ja siitä miten niiden kanssa pääsee samaan pöytään baarissa.

Hengaajan käsikirja on arvioitava omassa luokassaan, siinä miten hyvä se on käsikirjana hengaajalle. Valitettavasti ei kovin hyvä. Aiheesta ei ole saatu rutistettua kovin paljoa tekstiä irti, mutta tilavalla taitolla kirjasta on saatu tarpeeksi paksu, jotta sen kehtaa juuri ja juuri lyödä koviin kansiin.

Selvitys etenee aihepiireittäin niin, että kustakin aiheesta on tuotettu pari sivua sisältöä. Tällainen kokonaisuus saattaa käsitellä esimerkiksi sellaista elämänviisautta, että kannattaa muistaa julkkisten nimet. Näihin on läiskitty sopivia lainauksia haastatelluilta julkkiksilta. Lähinnä kirja tuntuu kokoelmalta itsestäänselvyyksiä ja inhottavuuksia. Kiinnostavimmiksi osuuksiksi nousevat julkkisten tarinat tosielämän hengaajista. Ihmetyttää haluaako joku toisten nöyryytyksistä luettuaan itse enää langeta vastaavaan asemaan.

Absurdeimmillaan ja iljettävimmillään kirja on, kun se opastaa miten peitetään oma mitäänsanomaton persoonallisuus ja teeskennellään kiinnostavaa. Erityishuomiota kiinnitetään muun muassa yleissivistyksen bluffaamiseen.

Lisäksi tarjotaan hengauksen historian varjolla julkkisjuoruja vuosikymmenten takaa niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Hengauksen teoriaa –osuus tuntuu feikki-intellektuellein humanistihöpötyksineen olevan suoraa lukijoille keskisormen näyttämistä.

Jo tällaisen kirjan olemassaoloa tekisi mieli kritisoida, mutta en kehtaa, koska se on suunnattu ihmisille, jotka muuten käyttäisivät rahansa trendivaatteisiin ja limuviinoihin, ja jotka näin päätyvät tukemaan Liken oikeitakin kirjoja, kuten Juhana Petterssonin Roolipelimanifestia tai Ihmisoikeusliiton toimittamaa esseekokoelmaa Kirjoita, he eivät voi. Lukekaa silti mieluummin niitä.

Cannes 2005, osa 3/3

2005-08-30T19:19:00.000+03:00

Tämä on kolmas ja viimeinen osa Perkeleen periskoopin Cannes-reportaasista. Tähän mennessä suurimpien elokuvalehtien Cannes-jutut ovat jo ehtineet ulos. Itseni kaltaiselle ensikertalaiselle kiusaus lukea muiden juttuja ja vertailla niitä omiin näkemyksiin osoittautui ylitsepääsemättömäksi. Onneksi paljastui, että brittiläinen keskinkertaisuuden juhlistaja Sight and Sound on kanssani eri mieltä, kun taas yhdysvaltalainen kulttuurielokuvalehti Film Comment oli pitkälti samaa mieltä. Kyllä nyt on sellainen olo että omaa arvomaailmaa on taas pönkitetty.

Cannes saattaa olla maailman merkittävin elokuvafestiaali, mutta muodin aallonharjalla se ei voi väittää olevansa. Tämä tuli tuskallisen selväksi Semaine internationale de la critiquen musiikkivideonäytöksessä, jonka alkupuheessa yleisölle kerrottiin, että musiikkivideoita näytettiin festareilla nyt ensimmäistä kertaa, koska ohjelmistoon haluttiin jotain uutta ja räväkkää. Melkein yhtä noloa oli se, kun yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Miranda July sai tiedotustilaisuudessa cooliuspisteitä siitä hyvästä, että hänellä oli blogi.

Tämä tuntui muutenkin olevan festivaalin teemana: mahtavia elokuvia suur-ohjaajilta oli riittämiin, mutta uusia löytöjä ja marginaalikyvykkyyksiä ei juuri näkynyt. Niitä varten täytynee edelleenkin koluta pienempiä festivaaleja. Tästä ilmiöstä oli poikkeuksellisen nolona esimerkkinä se, että korealainen Kim Ki-duk nähtiin festivaaleilla nyt ensimmäistä kertaa, sopivasti juuri kun hänen elokuviensa taso on saavuttanut pohjan elokuvalla Hwal.

Elokuva: Robert Rodriguez: Sin City (U.S.A., 2005)
***

Virallisesti ohjaajaksi pitäisi kai merkitä Robert Rodriguez ja Frank Miller. Sin City on Rodriguezin sovitus Millerin samannimisistä sarjakuvista. Se on niin uskollinen alkuteokselle, että Rodriguez koki aiheelliseksi jakaa ohjaajan krediitin Millerin kanssa. Uskollisuuden aste on todellakin ennennäkemätön. Usein kuvat, rajaukset ja jopa leikkaukset ovat täsmälleen samoja kuin sarjakuvassa, niin yksi yhteen kuin elävien näyttelijöiden kanssa vain on mahdollista. Uskollisuutta voisi jopa hieman rajoittaa, sillä erityisesti sisäisen monologin silkka volyymi kävi ajoittain hermoille. Pakkoko näiden tyyppien on pälättää koko ajan? Vaadin hiljaista poseerausta! Ymmärrän, että sisäinen monologi kuuluu film noirissa asiaan, mutta rajansa kaikella.

Pääasiassa elokuvassa lainattiin teoksia Sin City, A Big Fat Kill ja That Yellow Bastard. Elokuva on kolmiosainen, ja vaikka rakenne tavallaan toimiikin, niin lopputulos on hyvin raskas. Kolmen kirjan tarinat on ahdettu kahteen tuntiin tavalla, joka ei jätä paljoa tilaa hengittää. Kuva on komea. Millerin mustavalkotyylittely kääntyy valkokankaalle kauniisti.

Elokuva: Hou Hsiao-hsien: Three Times (Taiwan, 2003)
****

Tämä oli ensimmäinen Hou Hsiao-hsienin elokuva, jonka olen nähnyt, ja siinä oli jonkin verran sulattelemista. Hitautta on helpompi sietää elokuvallisessa ilmaisussa, mikäli siihen on tottunut. Veljeni kertoi, että nähtyään Venäjällä elokuvakoulussaan Alexandr Dovzhenkon tylsyydestään tunnetun mestariteoksen Maa (Zemlya) neljännen kerran, normaali ranskalainen taide-elokuva alkoi vaikuttaa suorastaan hengästyttävän toiminnalliselta. Niin tämänkin elokuvan kanssa. Katsoin sen keskellä Cannesin hektistä menoa, ja siinä ympäristössä se oli tuskaa. Nyt, nähtyäni enemmänkin ohjaajan elokuvia rauhallisessa ympäristössä, voin sanoa että Three Times oli erinomainen, tinkimätön kuvaus odottamisesta ja naisen roolista perinteisessä yhteiskunnassa. Visuaalisesti vaikuttava elokuva, joka antaa aikaa omille ajatuksille.

Elokuva: Seijun Suzuki: Operetta tanuki goten (Japani, 2005)
*****

Tämä elokuva saa festivaalin virallisen mitävittua-palkinnon. Suzukin pesukarhuoperetti oli uskomattoman energinen, riemukkaan sekaisin oleva teatterin keinoja hyödyntävä musikaalispektaakkeli, joka sai kaikista festivaalilla näkemistäni elokuvista kovimmat aplodit. Yleisö nousi seisomaan ja hurrasi jo ennen kun elokuva oli ehtinyt edes alkaa ohjaajan saapuessa paikalle kauniin tähtensä, elokuvista Crouching Tiger, Hidden Dragon, Hero ja 2046 tunnetun Ziyi Zhangin kanssa. Elokuvan satumainen tarina etenee suomalaista lasten tv -viihdettä muistuttavissa lavasteissa valtavien tanssinumeroiden ja yleisen sekopäisyyden vallitessa hengästyttävää vauhtia CGI-efektien varmistaessa, ettei maallisuus pääse hetkeksikään vaivaamaan.

Elokuva: Kim Ki-duk: Hwal eli The Bow (Etelä-Korea, 2005)
**

Etelä-Korealaisella Kim Ki-dukilla on vahva, omintakeinen tyyli, joka paistaa läpi kaikista hänen elokuvistaan. Toistaiseksi se on ollut niille eduksi, mutta liika on liikaa. Tämä on kahdestoista samalla kaavalla tehty elokuva. Vanha äijä asuu laivalla nuoren tytön kanssa. Äijä aikoo mennä naimisiin tytön kanssa heti kun tästä tulee täysi-ikäinen. Tyttö on pullossa kasvanut eikä tiedä paremmasta kunnes nuori, salskea kundi piipahtaa laivalla ja kiinnostuu heti tytöstä. Elokuva on riisutumpi ja minimalistisempi kuin ohjaajan monet aikaisemmat elokuvat, eikä se ole sille eduksi. Yksinkertaisuus paljastaa sisällön puutteen.

Elokuvaa ei paranna se, että Kim Ki-duk on saanut jostain päähänsä, että nuorten tyttöjen tunnontuskat ovat hänen ominta alaansa. Kuten jo elokuvassa Samaritan Girl nähtiin, hän on ilmeisen kyvytön ohjaamaan nuoria naisnäyttelijöitä, mutta tuossa elokuvassa oli sentään runsaasti muita ansioita. Tässä uudessa tekeleessä jää enemmän aikaa kiinnittää huomiota pökkelöön näyttelemiseen. Tytöllä ei ole muita ilmeitä kuin hymy, ilmeetön perusnaama ja kiukku. Vaikutelma on vieraannuttava ja hahmo tuntuu nukelta.

Elokuva: Amat Escalante: Sangre (Meksiko, 2005)
****

Kieroonkatsova mies istuu sohvalla ja katsoo telkkaria. Nainen passittaa hänet pesemään molonsa. Mies tekee työtä käskettyä. Nainen runkkaa miestä. Mahtavaa elokuvaa hyvin todentuntuisista tilanteista ja ongelmista ja samalla yksi parhaista ellei paras festareilla nähty latinalaisamerikkalainen elokuva. Escalante näyttäytyy edukseen erityisesti verrattuna maanmieheensä Carlos Reygadasiin, jonka shokkielokuva Batalla en el cielo festareilla nähtiin. Elokuvien ero on pienen ja ison elokuvan ero, ja siinä missä Batalla en el cielo tekee kaikkensa saadakseen palkintoja, on Sangre sellainen elokuva joka heijastelee ellei jokaisen ihmisen kokemuksia, niin ainakin jokaisen miehen.

Elokuva: Niki Karimi: Yek shab eli One night (Iran, 2005)
****

Niki Karimin Yek Shab on elokuvataiteellisilta ansioiltaan yksi festivaalin vahvimpia elokuvia. Yön kuvaamiseen liittyy teknisiä ongelmia, joiden takia elokuvan yö voi olla täynnä mystisiä valonlähteitä, jotka paljastavat kaiken. Tai sitten yö kuvataan päivällä ja pimennetään jälkituotannossa, minkä huvittavasta rujoudesta esimerkkinä vaikka Aleksi Mäkelän Pahat pojat. Karimin elokuva on ensimmäisiä koskaan näkemiäni elokuvia, jossa yö todella näyttää yöltä. Valon ja pimeyden muodostama pinta vastaa täysin sitä, jonka kuka tahansa voi kokea kävellessään yksin vaikkapa suuren sairaalan parkkipaikan halki neljältä aamuyöllä. Vaikka elokuva sijoittuukin uuden iranilaisen elokuvan popularisoimaan kaksi ihmistä autossa -genreen, saa se kuitenkin pisteitä käsitellessään hienovaraisesti naisten asemaa Iranissa. Cannesin kaltaisella festivaalillakaan harvoin näkee näin järeää muodon hallintaa.

Elokuva: Kobayashi Masahiro: Bashing (Japani, 2005)
*****

Joskus vieraasta kulttuurista tulevassa elokuvassa esiintyy niin vieraan näköistä käytöstä, että se vaikuttaa epäuskottavalta ja karrikoidulta. Tämän elokuvan päähenkilönä on nainen, joka on ollut Irakissa vapaaehtoistyöntekijänä humanitäärisessä järjestössä. Hän on jäänyt panttivangiksi, ja sittemmin vapautettu. Palattuaan kotiin hän kohtaa pelkkää vihaa, sillä yleisen mielipiteen mukaan hän on saattanut maansa häpeään.

Länsimaisen individualistin on todella vaikeaa sisäistää tapahtumien logiikkaa, mutta pakko on uskoa koska elokuva perustuu tositapahtumiin. Elokuva on poliittisesti ja kulttuurillisesti rankkaa kamaa, ja erittäin hyvin tehty. Se on yksinkertaisesti rakennettu yhden idean elokuva, joka ei tyhjene tuon idean sanalliseen selvitykseen. Vaikka elokuvasta tietää kaiken etukäteen, se on nähtynä silti hurja kokemus. Riisuttu ilmaisu antaa ilmiön puhua omaa kieltään.

Sieluja koneessa

2005-08-24T12:20:00.000+03:00

Sean McMullen: Souls in the Great Machine. Tor (Tom Doherty Associates) 2002 (cop. 1999) 591 ss. ISBN 0-765-34457-2

Australiasta on viime aikoina tullut paljon kiinnostavaa scifi-kirjallisuutta Greg Eganista Garth Nixiin, eikä Sean McMullen jää omaperäisyydessään heistä jälkeen. Souls in the Great Machine on ensimmäinen kolmesta samaan tulevaisuuteen sijoittuvasta Greatwinter-kirjasta. Kyseessä ei ole trilogia sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaan kirjat voi lukea täysin erillisinä huolimatta useiden henkilöhahmojen esiintymisestä useammassa “osassa”. Kirjailijan itsensä mukaan jokaisen tarinan selkeä päättyminen kirjan loppuun on tietoinen päätös, koska hän vihaa trilogioita – ja selvästikin myös juonen pitkittämistä.

Lukemistani viidestä McMullenin kirjasta Souls in the Great Machine oli ensimmäinen ja kaikkein vakuuttavin niin miljöönsä kuin hahmojensakin suhteen. Souls in the Great Machine sijoittuu pari tuhatta vuotta tulevaisuuteen, maailmaan, jota hallitsevat kirjastonhoitajat. Maailman kartta on muuttunut, historiasta on jäljellä vain fragmentteja, ja salaperäinen kutsu (the Call) pakottaa ihmiset ja suuret nisäkkäät tiedottomaan vaeltamiseen tuntematonta päämäärää kohden. Sähköä ei käytetä, polttomoottorit ovat tuntematon asia, ja useimmat uskonnot kieltävät myös höyryvoiman paholaisen keksintönä.

Kirjan alussa tuulimoottorit ja lihasvoima kuljettavat nuoren naisen junalla kaupunkiin, jossa pääkirjastonhoitaja kokoaa salaista keksintöään, kirjan nimessä esiintyvää Suurta Konetta. Näyttämölle ilmaantuu myös viettelynhaluinen nuori ylioppilas, matemaattinen nero, mykkä lingvisti, sekä joukko ilahduttavalla tavalla erilaisia hahmoja, joista eksentrisin syö hiiriä. Kunniakysymyksiä ratkotaan kaksintaisteluissa, rakkaus kääntyy petoksen kautta kostonhimoksi, ja tapahtumien kulku saa henkilöt näkemään myös itsessään uusia ulottuvuuksia.

McMullen kirjoittaa hyvin hahmokeskeistä seikkailullista tarinaa, jossa kuitenkin selkeän juonen sijaan hahmot lähinnä törmäilevät satunnaisesti toisiinsa ja ajautuvat enemmän tai vähemmän tahtomattaan läpi syntyvän sodan melskeiden. Henkilökohtaiset viat, pikkumaisuus, kateus, viha, pelkuruus, jne. luovat hahmoista aidommin inhimillisiä. Yksikään keskeisistä henkilöistä ei ole sankarillinen edes (tai ehkä varsinkaan) sankarina esiintyessään, yksikään ei lopulta saa aivan haluamaansa, eivätkä kaikki pysy järjissään tai edes hengissä tapahtumien tiimellyksessä. Hahmojen asema suhteessa tarinan keskiöön vaihtelee tarinan kuluessa, ja osa henkilöiden liikkeistä ja tapahtumaketjuista on pääteltävä hahmoille kerrotusta ”kuulopuheesta”.

Erityismainintana on sanottava, että scifissä harvat kirjailijat kirjoittavat näin vahvoja mutta kolmiulotteisia naishahmoja (kirjailija sanoo pohjaavansa heidät karateoppilaisiinsa, mutta kaikki eivät suinkaan ole taistelijoita edes sota-aikana). Kyse ei ole vain sukupuoliroolien kääntämisestä tai naisiksi puetuista mieshahmoista, vaan älykkäistä uranaisista – vaikkakin uravalinnan oppaana on nähtävästi toiminut herra Macchiavelli. Naiset itse asiassa saattavat kaikki tarinan suuret linjat liikkeeseen ja toimivat aktiivisesti läpi teoksen saadakseen ne haluamaansa loppuun, enemmän tai vähemmän onnistuneesti, ajoittain myös naiseuttaan hyväksi käyttäen.

Tarinan laajuudesta ja juonen monista lonkeroista huolimatta McMullenin teksti kulkee jouhevasti ja tapahtumat pitävät otteessaan. Kirjan tapahtumarikkaus, yllätyksellisyys, ja kiinnostavien hahmojen runsaus tuottavat helposti ahmimistilan, jossa luettuun ei itse asiassa kiinnitä tarpeeksi huomiota. Ajoittain jouduin selaamaan sivuja taaksepäin tarkistaakseni, mitä asioista oikeastaan sanottiinkaan, vain pysyäkseni kuvaannollisilla kärryillä niiden poukkoillessa yllättäviin suuntiin. Kuitenkin Souls in the Great Machinen hienous on juuri yksityiskohdissa – kirjailija onnistuu välittämään lukijalle kuvan huolella mietitystä kokonaisuudesta, jolle ei vain ollut tilaa lopullisessa tekstissä (McMullen kertoi leikanneensa pois muun muassa tarkan kuvauksen rakentamastaan Suuren Koneen mallista, ja tuhonnut koko mallin katkerasti itkien, jottei houkutus kävisi liian suureksi).

Ammattitaudin lailla huomioni kiinnittyi erityisesti mainiosti rakennettuun historiaan maailman taustalla: henkilöhahmot eivät aidosti tiedä menneisyydestä olennaisia seikkoja, mutta lukija voi heidän esittämistään virhetulkinnoista päätellä, miten nykypäivästä oltaisiin kenties voitu päätyä tällaiseen tulevaisuuteen. Souls in the Great Machine (tai samaan maailmaan sijoittuvat The Miocene Arrow ja Eyes of the Calculor) ei kuitenkaan anna lopullisia vastauksia, vaikka kirjan lopussa esiintyykin varsin mainio deus ex machina.

Globaalilla skaalalla mitattuna Souls in the Great Machine pysyttäytyy pääosin varsin pienellä alueella, joka on omalla viehättävällä tavallaan vieras eurooppalaisen kulttuuritaustan omaavalle – joskin sittemmin Sydneyssä poikenneena jouduin muuttamaan käsitystäni etäisyyksien merkityksestä niin maantieteellisessä kuin kulttuurisessakin merkityksessä. Silti tulevaisuuden maailman vetoavuutta kuvastaa, että muistan kesken lukukokemukseni kaivaneeni esiin uusimman karttakirjani (joka tosin on vuodelta 1909) ja tutkailleeni siitä kaupunkien nimiä, etäisyyksiä ja maaston korkeuseroja.

Lisäksi englanninkieliseltä kielialueelta tulevassa kirjassa on ilahduttavaa, että tulevaisuudessa käytettyihin kieliin ja niiden moninaisuuteen on kiinnitetty aidosti huomiota. Kulttuuristen ja uskonnollisten erojen tuottamiin vaikutuksiin kuten kommunikaation vaikeuteen tai vakaumuksellisuuteen on kiinnitetty paljon huomiota. Erilaisuus ja erilaiseksi syntymisen ongelma esiintyvät kirjassa tavalla, joka tuo mieleen Australian aboriginaalien lähihistorian, erityisesti ”varastetun sukupolven” valkoisiin perheisiin pakkosijoitetut lapset. Mitään kovin syvällistä tai pohdiskelevaa ei kuitenkaan kannata odottaa, ja kulttuuristen erojen tematiikasta on scifissä paljon parempiakin esimerkkejä, kuten Maureen F. McHugh’n loistava Mission Child. Siinä missä McHugh’lla yhden päähenkilön matka maailman halki tuottaa kohtaamisia toiseuden kanssa, McMullenilla tarinan kokoava teema on lopulta insinööritaito.

Tapahtumakeskeisyydestään johtuen Souls in the Great Machine, kuten muutkin saman kirjailijan teokset, on hyvin viihdyttävä lukukokemus. Hienoista ajatuksista ja ihmeentunnusta huolimatta kirja ei kuitenkaan kokonaisuutena tuottanut samaa kaunokirjallista lukukokemusta kuin esimerkiksi Perkeleen periskooppiin hiljattain arvostelemani Susanna Clarken Jonathan Strange & Mr. Norrell. McMullen pippuroi tarinansa sanavalmiiden hahmojensa huvittavilla sutkautuksilla, jotka toimivat kuin hyvät anekdootit – niiden merkitys on täysin sidoksissa kontekstiinsa. Vitsi on hauska, koska se koskee juuri tiettyä hahmoa ja tiettyä tilannetta. McHugh, Clarke, tai oma kestosuosikkini Ursula K. LeGuin tuottavat kauniita lauseita, joita lukiessa voi vain ihailla heidän kielellistä lahjakkuuttaan, ja joiden hienous on ymmärrettävissä myös alkuperäisen yhteytensä ulkopuolella.

Espoo Cine 2005 Preview Review

2005-08-20T23:46:00.000+03:00

Espoo Cine on jälleen nurkan takana ja on aika pistää käyntiin Perkeleen periskoopin uusi säännöllinen artikkeli Preview Review, jossa arvostellaan tulevaa mediatarjontaa huhupuheiden, väärinkäsitysten, trailereiden ja muiden ennakkomielikuvien perusteella. Preview Review -periaatteen mukaisesti ennakkoluuloista syntyy parhaat mielipiteet.

Tällä kertaa syynissä on siis Suomen neljänneksi tärkein elokuvafestivaali Espoo Cine, tapahtuma joka raahaa vuosittain Espooseen kymmenittäin sellaisia ihmisiä, jotka eivät tulisi sinne muuten mistään hinnasta. Cine muistetaan vaihtelevasta tasostaan, runsaasta kammottavien homo- ja fantasiaelokuvien valikoimastaan ja kummallisista elokuvataiteen helmistä, jotka eivät outoutensa puolesta pääse yksillekään kunniallisemmille festivaaleille. Cine alkaa tiistaina 23. 8. ja loppuu sunnuntaina 28. 8.

Tänä vuonna Cine ei joudu häpeilemään. Mukaan on saatu sekä Lars von Trierin uusin, Manderlay, joka jatkaa Dogvillen tarinaa, sekä Michael Haneken kehuttu Caché, jota parjattiin Ranskassa koska se kehtasi tunnustaa Algeriassa käydyn sodan olemassaolon. Näiden loistavien elokuvien lisäksi mukana on Cannesissa avajaiselokuvana tänä vuonna nähty Dominik Mollin Lemming, joka ei kuitenkaan ole ilmeisesti niin kiinnostava.

Tämä kaikki kompensoikin hyvin sitä tosiseikkaa, että avajaiselokuvana Cinessä on Timo "Paska-Sibelius" Koivusalon uusi raato, Kaksipäisen kotkan varjossa. Pekko Aikamiespoika -elokuvillaan tunnetuksi tullut Koivusalo raiskasi elokuvataidetta Sibeliuksessa niin antaumuksella, etten voi kuvitella voivani sanoa muuta kuin pahaa hänen uudemmistakaan tuotoksistaan. Sibeliuksen aiheuttamat traumat eivät mahdu vain yhden elokuvan piiriin; ne pilaavat kaiken ympärilläänkin.

Avajaispäivän valikoima on muutenkin ankeaa. Vaikka pidänkin poliittisista elokuvista, Jeremy Gilleyn elokuva Peace One Day, miehestä joka haluaa rauhanpäivää, vaikuttaa niin siirappiselta, että tuskin saan suoriuduttua paikalle. Michael Winterbottomin Code 46 taas on ihan ok, mutta sitä vaivaa Winterbottomille ominainen lihattomuus.

Code 46 ei ole ainoa elokuva, jolla on sen verran ikää, että se on tullut jo jossain nähtyä. Muita ovat Louis Leterrierin Danny the Dog, Jet Li -elokuva jossa on Luc Bessonin käsikirjoitus. Danny the Dogissa tuodaan ranskalaisen toimintaelokuvan raikkaus englanninkielisen maailman ihailtavaksi, ja elokuva onkin hauskaa katsottavaa vaikka siinä onkin maailman epäuskottavin 18-vuotiasta tyttöä esittävä 30-vuotias näyttelijätär. Näe koira-Li hakkaamassa ja potkimassa.

Norjalaisen Bent Hamerin englanninkielinen debyytti Factotum on erinomainen, pieni Bukowski-elokuva, jossa Bukowskimainen hahmo tekee Bukowski-asioita. Shane Meadowsin Dead Man's Shoes (saatavilla myös Emulella) on puolestaan raikas, miellyttävän kevyt kostoelokuva, joka nousee vaivattoman oloisesti sinänsä perin pitkästyttävän premissinsä yläpuolelle.

Ennakkotietojen perusteella festivaalin kärkitarjontaan kuuluu Hany Abu-Hassadin Paradise Now, elokuva kahdesta itsemurhapommittajasta ja heidän keikkaa edeltävästä päivästään. Elokuvan piti saada ensi-iltansa äskettäin Briteissä, mutta Lontoon pommitus sai aikaan sen, että elokuva jäi esittämättä. Cinessä aiempina vuosinä nähtyjen vahvojen itä-eurooppalaisten elokuvien perusteella huono ei voi myöskään olla Lost and Found, antologiaelokuva peräti seitsemästä Itä-Euroopan maasta. Sellaisellä määrällä mikään ei voi mennä vikaan, varsinkin kun mukana on Unkarin lahja elokuvia katsovalle yleisölle, Kornél Mundruczó.

Festivaalin välttämättömin elokuva on kuitenkin Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, torstaina 25. 8. Tavastialla kello 22.00 Suomen ehkä parhaan elokuvabändi Cleaning Womenin säestämänä.

Raivoa rakkaudesta

2005-08-15T01:18:00.000+03:00

Teatteri: KUNQ: Armé av älskande (Stockholm Pride, 2005)

Ohjaus: Pelle Hanaeus

No one will give us what we deserve. Rights are not given they are taken, by force if necessary. It is easier to fight when you know who your enemy is. Straight people are your enemy.

KUNQ on vuonna 2001 perustettu tukholmalainen queer-nuorisoteatteri, joka esittänyt omiin teksteihinsä perustuvia näytelmiä noin kerran vuodessa. Tänä vuonna Tukholman Pride-festivaaleilla he esittivät dramatisointinsa vuonna 1990 New Yorkin Pridessä levitetyn Queer Nationin Manifestin.

Manifesti on historiallisena dokumenttina mielenkiintoinen. Se pukee sanoiksi asennemuutoksen, joka yhdysvaltalaisten homojen ja lesbojen keskuudessa tapahtui reaganismin ja AIDSin iskettyä. Se on raivoisa vaatimus olojen parantamiseksi. Sen anonyymit kirjoittajat vaativat tasa-arvoa, kaapista astumista, oikeutta perheeseen ja rahoitusta AIDSin hoitamiseen.

And the teenage boys who upon spotting my Silence=Death button begin chanting "Faggot's gonna die" and I wonder, who taught them this? Enveloped in fury and fear, I remain silent while my button mocks me every step of the way.

Nykypäivänä se paljastaa kuinka tilanne on muuttunut (näkyvyys on lisääntynyt) - ja toisaalta kuinka mikään ei ole muuttunut (New Yorkin uusi AIDS-aalto, perheoikeuden evääminen, poliittinen ilmasto, Bush vallassa). Vaikka teksti on ehkä turhankin konfrontaatiohakuinen ja monet iskulauseet ("Read my lips", "Silence = Death") tuntuvat vanhentuneilta, ovat silti ajatukset niiden takana yhtä tarpeelliset kuin viisitoista vuotta sitten.

Adaptaatiossa yhdeksänhenkinen näyttelijäryhmä sai tekstiin uskomattoman paljon tunnetta. Se, että nämä maailman tasa-arvoisimmassa maassa kasvaneet parikymppiset tunnistavat itsensä tekstistä, kertoo tekstin vahvuudesta. Mutta uskoessaan jokaisen ajatuksen he myös esittävät sen täysin nöyristelemättä antaen tekstille huiman nosteen.

You won't wear a pink triangle on that linen lapel. You won't meet my eyes if I flirt with you on the street. You avoid me on the job because I'm "too" out. You chastise me in bars because I'm "too political." You ignore me in public because I bring "too much" attention to "my" lesbianism.

Daniel Nyströmin esittämä monologi oli esityksen emotionaalinen keskus, mutta ensemble toimi kaikenkaikkiaan erinomisesti yhteen. Muutaman sivun manifesti muuttui 50 minuuttiseksi näytelmäksi, joka käytti tanssia ja musiikkia vahvasti. Yksinkertainen koreografia antoi tekstille ryhtiä ja rytmiä. Musiikkivalinnat (mm. Voguen ja I've got the Powerin mash up, live-saksofonisti) yhdistivät onnistuneesti tuoreutta nostalgiaan ja toisaalta pitivät manifestin kiinni arjessa.

Erityistä kiitosta ansaitsee näyttämöllepano. Näytelmä esitettiin jumppasalin keskellä yleisön istuessa lattialla. Tämä tukien näyttelijät oli puettu verkkareihin ja valkoisiin wifebeatereihin. Tarjollaolevia urheiluvälineitä käyettiin luovasti tuomaan periaatteessa aika suoraviivaiseen esitykseen väriä. Kehollisuuden korostaminen rikkoi muuten varsin abstaktia esitystä ja inhimillisti esiintyjät. Ainoa tyylirikko oli yhdelle näyttelijälle meikatut tarpeettomat ruhjeet. Lihallisuus ja haavoittuvuus tuli kyllä kommunikoitua ilmankin maskeeraajan merkkejä.

Esityksen nimi, Armé av älskande, on napattu manifestin ensimmäisestä alaotsikosta. Se on toiveikas "An Army of Lovers Cannot Lose" viitaten vastaavasti Theban taisteleviin rakastajiin antiikin Kreikassa. Tämä optimismi, usko omaan ihmisarvoon ja lopulta myös voittoon löytyy niin tekstin kuin esityksenkin sydämmestä.

Every time we fuck, we win.

Sitaatit ovat alkuperäisestä manifestista. Esitys oli ruotsinkielinen.

Väärin nimetty

2005-08-08T17:55:00.000+03:00

Sarjakuva: Phil Hester & John McCrea: The Atheist #1 (Image, 2005)
**

Laatusarjakuvaan ei yleensä liity loppulauseita, joissa tekijä pyytää anteeksi teoksen nimeä. The Atheistin lopussa kirjoittaja Phil Hester kertoo valinneensa teoksensa nimen siksi, että se kuulostaa hienommalta, kuin “The Sceptic” tai “The Logician”. Hän tarkentaa, että suurin osa hänen tuntemistaan ateisteista ovat ihan OK, samaan tapaan kuin uskonnollisemmatkin sällit.

Sarjakuvassa on kyse miehestä, joka rautaisen havainnointikykynsä voimalla suorittaa Salaiset kansiot –tyyppisiä tehtäviä. Hänet esitellään hauskalla kohtauksella, jossa hän vakuuttaa karismansa voimalla tuomionpäiväkultin päämiehen siitä, että maailmaa ei saa loppumaan muuten kuin tappamalla itsensä.

Sankarimme on siis tyyppi, jonka leipätyö on todistaa, ettei mitään yliluonnollista huuhaata ole olemassa ja ratkaista harhauskomusten aiheuttamia ongelmia. Tämä puoli on kirjoitettu hyvin. Päähenkilö on cool.

Twisti on siinä, mitä tapahtuu silloin, kun hän päätyy tekemisiin aidosti yliluonnollisen ilmiön kanssa. Kuten Hester itsekin sanoo, päähenkilömme ei siis ole ateisti, vaan skeptikko. Ateismin kannalta tällaisen skenaario on tylsä, koska ateisti uskoo kaiken, minkä voi todistaa. Paljastuksesta ei ole eksistentiaaliseksi kriisiksi skeptikko-sankarillemmekaan, ainakaan muutaman sivun mittaista “miten tämä on mahdollista” -naamanvääntelyä lukuunottamatta.

Mutta palataanpa Hesterin pelkurimaiseen loppulauseeseen. Hester tarkentaa ettei hän itse ole ateisti, ettei hänen päähenkilönsä ole ateisti, ja ettei hän halua saarnata ateismin puolesta. Varmistaakseen, että kaikki ymmärtavät, hän lopettaa siteeramalla Einsteiniä: “Science without religion is lame, religion without science is blind.”

Tällainen ääliöinti rampauttaa koko sarjakuvan. Ateismi ei liity tähän mitenkään. Tunnustan, että ateistina minua vituttaa tällainen enemmän, kuin jos kyseessä olisi joku muu oppi koska kirjoittaja kokee aiheelliseksi pyydellä sitä anteeksi. Salaiset kansiot on nähty. Ateismi sarjakuvan aiheena olisi voinut olla tuoreempaa.

Sääli sinänsä, että John McCrean mustavalkopiirrosjälki on tyylikästä, kauhuelementit toimivat ja tarina kulkee hyvin. Sankarimme asenne on varastettu suoraan Warren Ellisin kliselaatikosta, mutta silti se toimii, vaikka tyylillinen yhtenäisyys Ellisin Apparat-sarjakuvien kanssa onkin melkoinen. Tilannetta helpottaa se, että sankarimme on musta. Yleensä rationalismin ruumillistumat ovat valkoisia miehiä. Vaihtelu on hauskaa.

Sarjakuvaa vaivaa skitsofrenia. Sellaisenaan se on viihdyttävää, hyvin tehtyä kauhuhumppaa, ihan luettavaa kunhan jaksaa uskotella itselleen, ettei kannessa lue isoilla kirjaimilla “The Atheist“.

Pro-Life

2005-08-05T12:24:00.000+03:00

Elokuva: Kuolleiden valtakunta (Kanada, Ranska, Yhdysvallat, 2005)
****

En ole koskaan ollut zombi-elokuvien ystävä. Ne ovat yleensä tyhjäpäistä ja sisällötöntä splatteria tai muutamassa nykytapauksessa ironisia viittauksia tyhjäpäiseen ja sisällöttömään splatteriin. Kuolleiden valtakunta yllättää positiivisesti olemalla ihan oikea elokuva, jonka tematiikkaan zombit olennaisesti liittyvät.

Kuolleiden valtakunta on suoraa jatkoa George A. Romeron kävelevistä ruumiista kertovaan sarjaan Elävien kuolleiden yö, Elävien kuolleiden aamu, Elävien kuolleiden päivä. Sarjan ensimmäisessä osassa zombit ilmestyvät yhteiskuntaan, toisessa niitä vastaan taistellaan ja kolmannessa ne ottavat vallan maailmassa. Kuolleiden valtakunnassa tarkastellaan ihmisten selviytymistaistelua zombien hallitsemassa maailmassa. Elokuvan alun postapokalyptisista moottoripyörätunnelmista tuleekin mieleen Mad Max taistelemassa epäkuolleita vastaan.

Romeron zombi-leffat tunnetaan myös elokuvina, joissa suolista ja irtirevityistä päistä ei ole pulaa. Kuolleiden valtakunta ei juuri tätä aspektia painota, mutta toisaalta sisäelimet ovat tulleet niin arkipäiväiseksi osaksi leffakuvastoa, että niiden sokkiarvo on täysin kadonnut. Muutenkin Kuolleiden valtakunta tuntuu enemmän tiedostavalta ja älykkäältä toimintaelokuvalta kuin pelkältä kauhu-, splatter- tai gore-leffalta, joissa sarjan juuret lepäävät. (Tosin Romeron zombeilut ovat aina olleet genreään tiedostavampia ja älykkäämpiä.)

Kuolleiden valtakunta kertoo miten selviytyneet ihmiset ovat aidanneet itselleen pienen kaupungin, johon zombeilta on pääsy estetty aidoin, join ja vartioiduin silloin. Kaupungin sisällä on toisaalta voimakas arvojärjestys, sillä kauniissa kerrostaloissa asuu eliitti, kun taas pesemättömät massat asuvat slummeissa, puskureina rikkaiden ja zombien välillä. Yhteiskuntakritiikki on sekä osoittelevaa että osuvaa, eikä toimisi tällaisenaan ilman zombeja.

Zombius sinänsä esitetään yhtenä erilaisuuden muotona, ja nyt zombit ovat oppineet toimimaan ryhmässä, käyttämään työkaluja, jopa kommunikoimaan. Romero kysyy: jos zombit kykenevät perustamaan yhteiskuntia, onko niitä oikein tappaa? Emmekö me elä jo nyt kuolleiden valtakunnassa? Elokuvan oivaltavampia osia on, kun eräs alistettu laitapuolen kulkija kykenee nousemaan hyväksikäyttäjiään vastaan vasta muututtuaan zombiksi.

Erilaisuuden teemaa korostaa, että sankarinelikko koostuu huorasta, vammaisesta, ulkomaalaisesta ja päähenkilöstä. Päähenkilö on tietenkin valkoinen 29-vuotias amerikkalainen heteromies.

What have you done today to make you feel proud?

2005-08-02T11:24:00.000+03:00

Tv-sarja: Queer as Folk, viides tuotantokausi (Showtime, 2005)

"Texans have made a decision about marriage, and if there is some other state that has a more lenient view than Texas then maybe that's a better place for them [gays] to live." - Texasin kuvernööri Rick Perry 5. heinäkuuta allekirjoittaessaan ehdotetun lisäyksen osavaltion perustuslakiin.

Russell T. Davisin kirjoittama brittiläinen Queer as Folk (Älä kerro äidille, 1999) oli monella tapaa ensimmäinen homo-tv-sarja. Sitä katsoessa ei hävettänyt; tavanomaisten vinoviettisten elokuvien aiheuttaman nolostuksen sijaan sarjasta halusi kertoa kaikille. Lyhyestä kestostaan huolimatta (yhteensä vain kymmenen jaksoa) sarja oli vaikuttava: se käsitteli päähenkilöitään ensisijaisesti ihmisinä eikä vain jonkin seksuaalisen suuntaumuksen sterotyyppeinä.

Kun tieto amerikkaisesta, samaa nimeä kantavasta (Suomessa ainakin alkuvaiheessa erikoisella nimällä Älä kerro äidille 2) versiosta levisi vuotta myöhemmin, tuntui ajatuskin pyhäinhäväistykseltä. Atlantin sillä puolella sarja varmasti kastroitaisiin ja kaunisteltaisiin kaikelle kansalle kelpaavaksi. Nyt tuo reaktio tuntuu huvittavalta. Jenkkiversio paljastui paljon seksuaalisemmaksi ja graafisemmaksi, tosin hahmojen syvyyden kustannuksella. Sarja ei ollut oikeasti hyvä, mutta sellainen kiva ajantapposaippua.

Vuosien varrella sarja on kehittynyt valtavasti. Siinä on käsitelty monia sellaisia aiheita, jotka ovat jääneet muussa viihteessä kaluamatta tai joita on vain sivuttu etäältä. Steroidien käyttö, huumeseksibileet, sukupuolisen suuntautuneisuuden ailahtelut, teiniprostituutio, homoadoptio ja hedelmöityshoidot, HIV-tartuntaa etsivät "bug chaserit", kaapissa olevat tähdet, pornoteollisuus, kivessyöpä, suhteet HIV-positiivisten ja -negatiivisten välillä ja monet muut on käyty läpi - ja ajoittain jopa varsin onnistuneesti.

Neljän ensimmäisen vuoden aikana sarjan tunnelma on ollut aina toiveikkaan uhmakas. "Jos me työskentelemme vaatimustemme kuulumisen hyväksi, emme häpeä itseämme, emmekä menetä toivoa, niin jonain päivänä meidät hyväksytään ja saamme meille kuuluvat oikeudet." Viidennellä tuotantokaudella tunnelma on täysin toinen. Kauden läpäisevät teemat ovat menetys, pelko ja ihmisyys. Kausi käynnistyy uraunelmien särkymisillä, avioeroilla ja kotoa karkaavilla teineillä, eivätkä loput enää ole aina onnellisia. Epävarmuus on juurtunut syvälle, eikä siitä pääse eroon pelkällä pienellä plastiikkakirurgialla.

Myöhemmin panokset vain kovenevat. Poliittinen ilmasto on nyt Amerikassa niin tunkkainen, että televisiosarjoissakin mietitään Kanadaan muuttamista ja pelätään pommi-iskuja. Mikä erottaa Queer as Folkin muusta jenkkiviihteestä on se, että pelko ei kohdistu terroristeihin (heitä ei mainita koko kaudella), vaan uskonnollisiin konservatiiveihin - muihin amerikkalaisiin.

Myös muut tuotantotekijät ovat kohdallaan. Viiden vuoden jälkeen sarjan näyttelijät tuntevat hahmonsa läpikotaisin ja ohjaajat luottavat katsojiin myös paljon aiempaa enemmän. Hiljaisuuksien annetaan puhua ja kaikkea ei selitetä. Tämä on toki osa laajenpaa trendiä, jossa amerikkalaisen televisioviihteen taso on noussut elokuvien ohi. Henkilöhahmot saavat viimeinkin sen syvyyden, joka heiltä on aiemmin puuttunut kun näyttelijät saavat enemmän tilaa ja nelivuotinen historia on koko ajan läsnä niin dialogissa, motivaatioissa kuin hahmogalleriassa.

Viides tuotantokausi tuntuu hätähuudolta ja tuo hätähuuto on aito. Aiempien kausien säälittävävien järjestöhomojen kustannuksella ei enää vitsailla ja "avioliiton suojelulainsäädännöstä" puhutaan vain vakavin äänenpainoin. Aiempi Tärkeisiin Aiheisiin liittyvä poseeraaminen ja pintaliito on hylätty siinä määrin, että jopa pienellä pelokkaalla äänellä puhutut viittaukset 30-luvun Saksaan koskettavat. Ihan viimeisen jaksojen sentimentaalisuutta lukuunottamatta sarja tuntuu rehelliseltä ja todelliselta.

On ikävää, että viides kausi jää viimeiseksi. Ikävämpää on kuitenkin, että tämänkin laadun pitää kummuta epätoivosta.

Pöytälaatikkometallia

2005-06-27T15:16:00.000+03:00

Levy: Turmion Kätilöt: Niuva 20 (Ranka recordings/Spinefarm, 2005)
**

Turmion kätilöt oli viime kesän merkittävin uusi tulokas metallimusiikin puolella. Esikoislevy Hoitovirhe oli erinomainen, loputtomasti kuuntelua kestävää mättömusiikin aatelia. Seuraajalle on siis ollut tilausta. Edellisestä levystä on jo melkein vuosi.

Uusi julkaisu on pettymys. Kuopion Niuvaniemen keskussairaalan mukaan nimetty levy on vain hieman sinkkua suurempi EP, jolla on kolme varsinaista kappaletta, yksi coveri ja yksi livebiisi. Deep Purplen Strombringerin coveri on kaameaa mössoä, joka taas muistuttaa äidinkielemme kauneudestä, eikä livetaltiointi Hoitovirheellä olleesta kappaleesta Liitto tuo alkuperäiseen mitään uutta. Kokonaisuus vaikuttaa siltä, että levylle olisi kaavittu pahnanpohjimmaiset, kaikki se mikä ei edelliselle mahtunut.

On levyllä kolme kunnollistakin kappaletta, jotka jatkavat Hoitovirheen viitoittamalla tiellä. Ensimmäinen, Sika!, on ensiluokkaista elektromättöa, jossa Kätilöiden reipashenkinen tapa lähestyä lyriikkaa pääsee oikeuksiinsa niin MC Raaka Peen karjuessa kuin kappaleen alun naisäänen kanssa.

Kaksi seuraavaa kappaletta, Kirosana ja Varjot, eivät musiikillisesti yllä aivan samalle tasolle, mutta eivät ne huonojakaan ole. Kirosana saa lisäpisteitä sanan ‘perusturva’ käytöstä. Vaikka Varjoja kuunnellessa saakin sellaisen vaikutelman, että Kätilöiden musiikillinen työkalupakki alkaa olla tyhjenemään päin, on se lyriikkansa puolesta kaunista kuunneltavaa. ‘Minä en osaa kieltäsi, en parantaa voi mieltäsi. Voin vain katsoa, kuinka suu ja silmät päähäsi tulehtuu.’ Tulee kyynel silmään.

Kokonaisuutta haittaa entisestään se, että kappaleet on syystä tai toisesta aseteltu levylle paremmuusjärjestyksessä. Ensin kolme kunnollista kappaletta, sitten räkäcoveri ja lopuksi turha liveversio. Levy kuulostaa alussa loistavalta ja lopussa vituttaa. Siitä ei ole tyydyttäväksi draaman kaareksi.

Pieniä julmia tarinoita

2005-06-23T15:08:00.000+03:00

Tanssiteos: Jenni Kivelä: Mestarietsivät
****

En ollut suunnitellut kirjoittavani mistään Kuopio tanssii ja soi -tapahtumassa näkemästäni, mutta luettuani Helsingin Sanomien 21.6. julkaiseman yksiulotteisen kritiikin Jenni Kivelän uutuusteoksesta Mestarietsivät, koin suorastaan velvollisuudekseni kertoa kaikille, ettei se nyt ihan noin mennyt. Kaikki kunnia kriitikko Auli Räsäsen pitkälle ja kunniakkaalle uralle suomalaisen tanssin edistämisen saralla, mutta Kivelän teoksessa on paljon muutakin kuin pikkukivaa, yleisön naurattamiseksi tarkoitettua kikkailua.

Teos on toki helposti lähestyttävä, sillä Mestarietsivissä ei pitäydytä vain tanssillisessa ilmaisussa, vaan keskeistä on tanssin, musiikin, visuaalisten elementtien ja tekstin vuoropuhelu. Tämä voi tietty olla tanssitaiteen puristeille liikaa, sillä tanssissa elää yhä voimakkaana kummallinen oman taidemuodon aliarvostaminen, jonka mukaan tanssin pitää olla ”puhdasta” verbaalisesta ilmaisusta ja liiasta kuvataiteellisesta tai musiikillisesta panostuksesta ollakseen tanssia. Onneksi Kivelän kaltaiset nuoret koreografit ovat tajunneet formalistien valheen ja yhdistäneet luovasti eri taidemuotoja, myös ”korkean” ja ”populaarin” kulttuurin rajoja rikkoen. Hitto vieköön, taide voi olla hauskaa ja yleisöön menevää ja silti merkityksellistä!

Mestarietsivät alkaa ja siinä toistuvat kuin kohtausten rajoina television etsiväsarjoista tutut kuvat murhatutkimuksista: lakanan peittämiä ruumiita, todistusaineistopusseja, valkeiden viivojen piirtoa lattialla makaavan ruumiin ympärille, tilanteen valokuvausta, poplaritakkeja. Lavastus on minimalistinen ja mustaseinäisellä näyttämöllä on rajattuna tanssille tila – vino, epätäydellinen, loisteputkien ympäröimä neliö, yhtä epätäydellinen kuin rakkaus. Muutamat propit havainnollistavat tarinoiden vaiheita.

Tanssijoita on neljä, kaksi naista (Anne Hiekkaranta ja Ninu Lindfors) ja kaksi miestä (Tommi Haapaniemi ja Carl Knif). Teoksen aikana heistä jokainen käy läpi monta roolia, usein vain lauseen mittaisia, tai muutaman tanssiaskeleen. Fragmentteja yhdistää halu suureen tunteeseen, joka tavoittelee nietzscheläistä yli-ihmistä ja sortuu siihen tavalliseen tarinaan. Liikesarjojen toiston kautta kuvion ennalta määritelty luonne paljastuu aivan kuten kliseissä rakkaudesta. Kaikki omaperäiseltä vaikuttava osoittautuu jo jostain lainatuksi – kulttuurimme suurista rakkauskertomuksista, jotka saavat meidät toivomaan, että olisivat totta. Miljoona kertaa kuullut rakkauslaulut kuten Nat King Colen L-O-V-E, niiden ikuista, tulenpalavaa ja romanttista tunnetta tihkuvat ideaalit kontrastoituvat kuluneisiin iskufraaseihin ja koottuihin selityksiin miksi tämä ei toiminutkaan.

Liian pienet kädet, outo ominaishaju, ei mikään Adonis – monta suhdetta milloin mistäkin syystä lopettanut mies toteaa, että ehkä pitäisi lakata täydellisen kollin etsintä ja keskittyä melkein täydellisen löytämiseen.

Tanssijat vaihtavat pareja näyttämöllä, riippuvat pois lähtevässä ja toista haluavassa, kaatuvat kuolleina maahan ja ponnistavat eteenpäin, kerta toisensa jälkeen. Kolmen tanssijan trio tuo muistumia niin klassisesta baletista (miestanssijat kiidättävät naista harteillaan näyttämön halki) kuin Kolmesta Sulottarestakin.

Tyttö rakastuu riparilla Jariin ja seuraa tätä kunnes Jarin äiti käskee lopettamaan moisen vainoamisen. Tyttö seisoo yksin tyhjällä näyttämöllä kesämekossaan ja laulaa ihan tavallisella äänellä, hieman murteisella englannilla kuinka

Every breath you take
Every move you make
Every bond you break
Every step you take
I'll be watching you

Biisi kuulostaa yht’äkkiä todella uhkaavalta.

Tekstin ja tanssin suhteesta nousee vahva kokonaisuus, josta kukin katsoja voi oman elämänsä ja luonteensa mukaan nostaa esiin erilaisia tulkintoja. Tyytyväinen ihminen voi ehkä nostalgisesti muistella, kuinka höpsö olikaan rakastuessaan ensi kertaa. Toinen taas samastuu naiseen, joka ensitreffien jälkeen kirjoitti kahdessa viikossa yli kolmekymmentä kirjettä, jotka yhä ovat vintillä jätesäkissä lähettämättä ja elämä jatkuu kuten ennenkin. Kolmas ajattelee, kuten tarinan poika, joka piti huolta kasvista, koska kokonaisesta ihmisestä huolehtiminen pelotti liikaa.

Tanssijat tanssivat samaa liikesarjaa, tangoten yksin, josko kenties, kenties, kenties jostain löytyisi se täydellinen rakkaus. He kertovat yksi toisensa perään tarinoita, jotka voisivat ehkä olla totta.

Tytöstä, joka oli itkenyt jo 28 nenäliinapakettia eikä sekään ollut tarpeeksi. Pojasta, joka piti kulkiessaan ääntä, jotta ei hukkuisi liian syvälle omiin ajatuksiinsa. Eräästä, joka ei tiennyt oliko ääni hänen sisällään miehen vai naisen, joten hän kuvitteli mieluummin olevansa hevonen.

Tämä voi naurattaa, mutta nauru on julmaa. Jokainen haaveilee romanttisesta rakkaudesta ja törmää kovaan todellisuuteen, jossa sä et riitä, olet vain melkein täydellinen, ja voisitsä ottaa valokuvassa silmälasit pois ja joskus pitää jotain muuta kuin mustaa paitaa kun se saa sut näyttämään niin synkältä. Pienet sanat tappavat. Yksi kuolee vähättelyn murhaamana, toinen suhde päättyy tuntemattomasta syystä, koska oli sovittu, ettei toista koskaan jätetä ja ettei riidellä kylässä. Rakkaus on kuollut ja etsivät analysoivat sen kuolemaa. Monitulkintaisuutta lisää, että kuulemme niin murhattujen kuin murhaajienkin ohjeistuksia, lyhyitä julmia tarinoita, jotka kaikessa kliseisyydessään ovat samaan aikaan huvittavia ja niin kovin tosia, ettei tiedä pitäisikö oikeastaan itkeä.

Et sä mikään kaunis ole, mutta on sulla kivat vaatteet. Ja varmasti jokaista on joskus ärsyttänyt, ettei silloin keksinyt mitään nokkelaa vastausta.

Tämä naurattaa, mutta vain, koska nyt on jo jälkeenpäin. Tarinat ja tanssin rosoinen kieli kertovat lopulta määrättömästä yksinäisyydestä ja pelosta tunteiden, jopa toivonkin menettämisestä. Kaipaako minua kukaan jos kuolen? Entä jos en enää koskaan tunnekaan mitään? Mestarietsivät puhuu yllättävän särmikkäästi tavallisen riittämättömyydestä, tinkimättömyydestä, kyvyttömyydestä, ei vain rakkauteen vaan kaikkiin suuriin tunteisiin, moralisoimatta ja tuomitsematta. Tuloksena on monitasoinen kollaasi, josta jokainen voi löytää omia merkityksiään, jos uskaltaa asettaa itsensä peliin ja ajatella tunteitaan.

Käykää katsomassa. Sillä oi, he ovat hyvin todellisia.

Koreografia: Jenni Kivelä
Tanssi: Tommi Haapaniemi, Anne Hiekkaranta, Carl Knif, Ninu Lindfors
Lavastus: Salla Salin
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Kuopio Tanssii ja Soi -festivaali, yhteistyössä Helsingin juhlaviikkojen kanssa

Cannes 2005, osa 2/3

2005-06-22T00:47:00.000+03:00

Cannesin elokuvajuhlia tuskin tarvitse kenellekään esitellä, onhan Suomi-eksotiikan ykkösmies Aki Kaurismäkikin saanut äskettäin osansa Rivieralla jaettavasta gloriasta. Cannesissa jaetaankin runsaasti erilaisia palkintoja. Näistä merkittävin on pääkilpailusarjan pääpalkinto, Palme d'or eli kultainen palmu, joka meni tänä vuonna selittämättömästi belgialaisten Dardenne-veljesten elokuvalle L'enfant. Pääkilpailusarjan palkinnoista päättää jury, jonka johdossa on perinteisesti merkittävä elokuvaohjaaja, tänä vuonna Emir Kusturica. Pääkilpailusarjasta jaetaan myös toinen palkinto, eli Grand Prix, Jim Jarmuschin elokuvalle Broken Flowers, naispääosa ansaitusti Hanna Laslolle roolisuorituksestaan Amos Gitain elokuvassa Free Zone, miespääosa Tommy Lee Jonesille roolistaan itse ohjaamassaan elokuvassa The Three Burials of Melquiades Estrada, jonka käsikirjoittaja Guillermo Arriaga voitti parhaan käsikirjoituksen, mise en scène Michael Hanekelle elokuvasta Caché ja jury-palkinto Xiaoshuai Wangille elokuvasta Shanghai Dreams.

Näiden lisäksi on vielä muiden festivaalin elokuvasarjojen palkinnot sekä lyhytelokuvapalkinnot. Palkintoja siis riittää, vaikka tänä vuonna niitä jaettiinkin usein hämmentävän tuntuisin perustein.

Elokuva: David Cronenberg: A History of Violence (U.S.A., 2005)
*****

Näin A History of Violencen 8.30 näytöksessä nukuttuani kolme tuntia. Jonottaessani saliin väsymys oli melkoinen. Elokuva oli niin armotonta tykitystä, että kävellessäni ulos väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Virallisessa avajaisesityksessään festivaalin pääsalissa Grand Théâtre Lumièressa yleisö ponkaisi seisomaan elokuvan loppuessa ja raivoisia aplodeja jatkui koko lopputekstien ajan. On käsittämätöntä, ettei pääkilpailusarjassa ollut A History of Violence saanut yhtäkään palkintoa. Elokuva kertoo amerikkalaisessa pikkukaupungissa asuvasta perheellisestä kahvilanomistajasta, jolle väkivalta tuntuu tulevan vähän turhan luonnostaan. Pääosassa oleva Viggo Mortensen on loistava miehenä, joka on luonut itsensä kokonaan uudestaan.

Elokuva: Jean-Pierre & Luc Dardenne: L'enfant (Belgia, 2005)
**

Nuorisorikolliset perustavat perhettä sosiaalisten ongelmien valottamiseen erikoistuneiden Dardenne-veljesten elokuvassa, josta opimme että vauvansa myyminen on paha asia eikä niin pidä ikinä tehdä. Elokuvan naivien elämäntapapummien kuvaus on elävää ja hauskaa, mutta moralisointi rasittaa. Elokuvan katsojien joukosta tuskin löytyy kovin montaa, joka olisi sen viestin kanssa eri mieltä.

Elokuva: Jim Jarmusch: Broken Flowers (U.S.A., 2005)
***

Bill Murray on kulahtanut Don Juan Jim Jarmuschin uusimassa, yllättävän epäcoolissa elokuvassa. Cool on Jarmuschin tavaramerkki, ja Broken Flowersissa erinomainen ote coolista ilmenee sen täydellisenä, systemaattisena puutteena. Kaikki hahmot ovat dorkia, kaikki maisemat geneerisiä ja kaikki asunnot kauheita. Murrayn hahmo saa mystisen pinkin kirjeen, jossa paljastetaan, että hänellä on parikymppinen poika. Murray lähtee käymään läpi entisiä heilojaan saadakseen selville, kuka heistä lähetti kirjeen. Seurauksena noloutta.

Elokuva: Aoyama Shinji: Eli, eli lema sabachthani? (Japani, 2005)
****

Runsaasta mitastaan tunnetun Eurekan ohjaaja Aoyama Sinji hyökkää jälleen festivaalimarkkinoille, tällä kertaa elokuvalla, jossa satumainen tarina pitää pystyssä elokuvaoodia noise-musiikille. Elokuva kuulostaa mahtavalta ja meininki on kova, mutta se on syytä nähdä elokuvateatterissa, sillä armoton vyörytys on sen tehon keskeisin elementti. Japanissa leviää tauti, joka saa ihmiset tappamaan itsensä. Se paranee vain armottomalla noise-vyörytyksellä... vai paraneeko?

Elokuva: Avi Mograbi: Avenge but one of my two eyes (Israel, 2005)
*****

Ohjaaja kävelee kameransa kanssa tien varressa olevalle tarkistuspisteelle, jossa nuoret, israelilaiset sotilaat pysäyttävät hänet ja kieltävät kuvaamasta. Mograbi kertoo heille väsyneellä äänellä, että siviilinä sotilailla ei ole mitään oikeutta käskeä häntä tekemään mitään. Seuraavaksi hän kuvaa nuoria palestiinalaismiehiä, jotka on käsketty seisomaan kivien päällä. Israel-kuvaus on rautaa, ohjaajan omien tarkituspistetoilailujen seuraaminen on todella tyydyttävää ja argumentaatio on murskaavaa. Elokuva vertaa ensin hienovaraisesti ja sitten väjäämättömästi palestiinalaisia itsemurhapommittajia muinaisiin juutalaisiin sankareihin.

Elokuva: Kornél Mundruczo: Johanna (Unkari, 2005)
****

Cannesin katalogikuvauksissa annettiin jokaisesta elokuvasta vain lyhyitä juonisynopsiksia, joissa systemaattisesti jätettiin kertomatta mitään sellaista, joka tekee elokuvasta erikoisen. Mitä kummallisimmat elokuvat saatiin vaikuttamaan tasapaksuilta. Esimerkiksi tästä erinomaisesta unkarilaisesta sairaalamarttyyritarinasta unohdettiin mainita se, että sen kaikki dialogi on oopperalaulun muodossa. Ratkaisu toimii mahtavasti. Tarina pohjautuu hyvin, hyvin löyhästi Jean d'Arcin vastaavaan, ja kertoo muistinsa menettäneestä huorasta, joka parantaa potilaita naimalla näiden kanssa. Elokuva on myös visuaalisesti vaikuttava.

Festivaaliraportin kolmannessa ja viimeisessä osassa nähdään Robert Rodriguezin sarjakuva-adaptaatio Sin City, festivaalin mitävittua-palkinnon voittaja, Sheijun Suzukin Operetta tanuki goten sekä Kobayashi Masahiron Bashing, elokuva joka antaa japanilaisesta kulttuurista poikkeuksellisen vastenmielisen kuvan.

Econ huonoin

2005-06-15T21:21:00.000+03:00

Kirja: Umberto Eco: The Island of the Day Before (Harcourt 1995, alkuteos L'isola del giorno prima, Bompiani 1994)
***

The Island of the Day Before on Umberto Econ ensimmäinen aito notkahdus kaunokirjallisuuden saralla. Erinomaista Ruusun nimeä ja nerokasta Foucaultin heiluria seurannut opus kompastuu ongelmiin, jotka aiemmissa kirjoissa pysyivät taka-alalla, mutta joiden suhteen Eco näyttää tässä teoksessa menettäneen harkintakykynsä liki täydellisesti.

The Island of the Day Before on liki alusta loppuun puhdasta intellektuellia masturbaatiota, eikä Eco pelkää antaa tekstinsä hakeutua kauas sivuraiteille pois mistään tarinaa edes etäisesti koskevasta - tai lukijaa kiinnostavasta. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi Foucaultin heilurin ensimmäisiä kahta-kolmeakymmentä sivua yhä uudestaan ja uudestaan.

Teos kertoo Roberto della Grivan tarinan tämän haaksirikkouduttua Tyynellä Valtamerellä ja pelastauduttua toiselle, tuntemattomista syistä autioituneelle alukselle. Roberton pyrkiessä kokoamaan hylätyn laivan tarinaa löytämiensä vihjeiden perusteella totuus ja mielikuvitus alkavat vähitellen sekoittua - kunnes Roberto päätyy oman elämänsä kertojahahmoksi sovittamaan elämäänsä ja tulevaisuuttaan tarinan vaatimusten mukaisesti.

Kirjan kerrontamalli on viehättävän originelli, mutta sortuu turhan usein samaan turhaan ja turhauttavaan älylliseen narsismiin kuin lopputeoskin. Kirjan kerronta on kaksitasoista. Ensisijaisena kertojana toimiva tarinan sisäinen kertojahahmo tulkitsee Roberton tarinaa ja ajatuksia Roberton jälkeenjättämien kirjoitusten perusteella, pyrkien päättelemään Roberton toimintaa kohdissa, joissa Roberto on ollut epäselvä, ja luomaan perusteita Roberton toimille näiden vaikuttaessa ristiriitaisilta tai järjettömiltä. Roberto puolestaan kertoo kirjoituksissaan paitsi omaa tarinaansa, myös keksimänsä kuvitteellisen pahan kaksoisveljen - jonka teot selittävät Roberton huonoa onnea - tarinan.

Vaikka kerrontamalli voisikin olla hurmaavan viehättävä - ja Eco onnistuu ajoittain käyttämään sitä todella tehokkaasti - johtaa se ajoittain moniportaiseen, sietämättömän omahyväiseen kerrontaan, jossa Roberto selittää nokkeluutta, jonka on asettanut kaksoisveljensä tarinaan, ja kertojahahmo selittää nokkeluuksia, joilla tulkitsee Roberton nokkeluuden ja joita siitä kykenee johtamaan. Käytännössä tämä johtaa toistuviin pohdiskeluihin kyyhkysten semioottisesta olemuksesta tai kivien olemisen muodosta - jatkuvaan kirjoittajan älyn ja sivistyksen hehkuttamiseen, joka jatkuu romaanin alusta sen loppuun.

Kaikita näistä haukuista huolimatta The Island of the Day Before ei ole aivan toivoton teos: tekstin on poikkeuksetta todella laadukasta, ja Econ nokkeluudet antavat paljon ihastuttavaa ajateltavaa, jotka kirjasta eristettyinä toimivat hykerryttävän mainioina ajatusleikkeinä, ja kirjan osat toimivatkin huomattavasti kokonaisuuttaan paremmin. Kirjaa voineekin suositella luettavaksi muutaman sivun erissä nautittavana anekdoottikokoelmana.

Cannes 2005, osa 1/3

2005-06-08T01:10:00.000+03:00

Festival de Cannes on maailman kuuluisin ja suurellisin elokuvajuhla, tapahtuma jonka kuluessa kymmenet tuhannet elokuva-alan ihmiset kerääntyvät pieneen Cannesin kaupunkiin Ranskan etelärannikolle poseeraamaan, tekemään diilejä ja tapaamaan toisiaan. Minä en tuntenut juuri ketään eikä diilejäkään ollut näköpiirissä, joten päädyin katsomaan elokuvia.

Festivaalin organisaatio on hyvin monimutkaista. Ohjelmasta ei voi muodostaa kokonaiskuvaa ilman neljää erillistä lehtistä ja kolmea katalogia. Näytökset ovat aivan missä sattuu, palkintoja jaetaan kaikissa mahdollisissa eri sarjoissa ja tarjolla on kaikkea maailmanelokuvasta musiikkivideoihin. Pelkästään lyhytelokuvia nähdään neljässä erillisessä sarjassa. Kavereiden hehkuttamisen nimissä mainittakoon, että elokuvakoulujen tuotoksiin erikoistuneen Cinéfondation-sarjan kilpailussa kolmannelle sijalle pääsi ranskalaisen Roland Edzardin minimalistinen la Plaine. Itse en sitä nähnyt, joten en osaa sanoa, oliko palkinto ansaittu, mutta meneepähän ainakin jollain hyvin.

Lopullinen ohjelma julkaistiin viikkoa ennen festivaalin alkua. Järjestelyt toimivat moitteettomasti, joten on syytä epäillä että sekava tiedotus on tahallista.

Elokuvat on tässä käsitelty siinä järjestyksessä, jossa itse ne näin. Järjestys on siis täysin satunnainen. Elokuvia on sekaisin eri maista ja eri sarjoista. Festivaali koostuu pääkilpailusarjasta, kilpailujen ulkopuolisista elokuvista, Un Certain Regard -sarjasta, lyhytelokuvasarjasta, Cinéfondation-lyhytelokuvasarjasta, Cannes Classics -sarjasta, hiekkarantateatteri Cinéma de la Plagesta, maailmanelokuvasarjasta sekä rinnakkaisfestivaaleista Quinzaine des realisateurs ja Semaine internationale de la critique.

Parhaat elokuvat menevät pääkilpailusarjaan ja sekalaiset kummajaiset joutuvat kilpailusarjojen ulkopuolelle. Un Certain Regard on ilmeisesti toiseksi parhaille elokuville. Maailmanelokuvasarjassa näytetään joka päivä elokuvia yhdestä maasta; tänä vuonna maat olivat Marokko, Etelä-Afrikka, Meksiko, Itävalta, Peru, Sri Lanka ja Filippiinit. Se on uusi sarja, tänä vuonna mukana festareille ensimmäistä kertaa. Quinzaine des realisateurs on sarja johon päätyy ilmeisesti muuten vain kiinnostavia elokuvia jotka eivät mahtuneet festivaalin varsinaiseen ohjelmaan ja Semaine internationale de la critique esittää esikois- ja toisia elokuvia uusilta ohjaajilta.

Cannes-raportti on jaettu kolmeen osaan, jotka julkaistaan täällä Perkeleen periskoopissa viikon välein.

Elokuva: Atom Egoyan: Where the Truth Lies (Yhdysvallat, 2005)
***

Atom Egoyanin showbisnes-trilleri puskee eteenpäin kuin höyryjuna. Tarina kertoo toimittajasta, joka tekee haastattelua lapsuuden sankareistaan, viihdyttäjäparivaljakosta, joiden yhteistyö tyssäsi nuoren naisen kuolemaan johtaneen skandaalin yhteydessä. Elokuva on erittäin hyvin tehty ja jännitys ja draama rakentuu loistavasti. Katsojan mielenkiinto ei herpaannu hetkeksikään. Muhkeissa puitteissa tapahtuvaa tarinaa vaivaa kuitenkin tietty merkityksen puute, ja muotonsa puolesta elokuva kärsii Egoyanille ominaisesta liian pitkään venyvästä lopusta.

Elokuva: Gus van Sant: Last Days (Yhdysvallat, 2005)
*****

Gus van Sant jatkaa elokuvassaan Last Days aikoinaan Cannesissa kultaisen palmun voittaneen Elephantin viitoittamalla tiellä. Kurt Cobainin kuolemasta innoituksensa hakenut Last Days on esteettisesti niin lähellä Elephantia ja Gerryä, ettei ole ihme että näitä kolmea koetetaan ajoittain hahmotella trilogiaksi. Last Days on kolmesta kuitenkin paras; sitä ei vaivaa Gerryn vittuiluasenne eikä Elephantin pilannut tunne siitä, että nyt tehdään Tärkeää Elokuvaa. Tyyli on jälleen minimalistinen ja realismia tavoitteleva, unohtamatta kuitenkaan ohjaajalle ominaisia esteettisiä arvoja. Elokuva lipuu hiljalleen eteenpäin kohti kaikille tuttua loppua, eikä lyyrinen kauneus petä kertaakaan.

Elokuva: Vimukthi Jayasundara: Sulanga enu pinisa aka Forsaken Land (Ranska & Sri Lanka, 2005)
****

Sri Lanka ei ole ensimmäisenä niiden maiden joukosta, joista olettaisi tulevan ulos elokuvaa, josta suomalainen tunnistaa itsensä. Vimukthi Jayasundaran elokuva Sulanga enu pinisa voisi hyvinkin sijoittua Lappiin, kunhan näyttelijät ja maisemat vaan vaihtaa. Elokuvasta paistava loputtoman tyhjän tilan epätoivo tuo mieleen Timo K. Mukan. Tarina kertoo perheestä, joka asuu keskellä ei mitään pienessä talossa. Mies on sotilas ja vartija, ja aina välillä muut sotilaat tulevat kiusaamaan häntä. Nainen pettää miestään, koska tämä on niin tylsä.

Cannesin elokuvajuhlien kaltaisessa ympäristössä pärjää parhaiten jos tuntee paljon merkkihenkilöitä. Itse en tunne juuri ketään. Hauskaa kuitenkin oli, että ne molemmat tutut, joiden elokuvia festivaalilla oli esillä, voittivat. Tämä sai kultaisen kameran.

Elokuva: Kohei Oguri: Umoregi aka The Buried Forest (Japani, 2005)
***

Huhun mukaan elokuva oli alunperin tarkoitus esittää pääkilpailusarjassa, mutta päätyi Quinzaine des realisateursiin ohjaajan toivomuksesta koska tämä ei sietänyt ajatusta siitä, että joutuisi olemaan samassa ohjelmassa toisen japanilaiselokuvan, Kobayashi Masahiron Bashingin kanssa. Tässä ihan passelissa prosessielokuvassa tarkastellaan yhteisöä ensin läheltä ja sitten kaukaa. Lapsuuden mielihalut kantavat aikuisuuteen asti. Lopussa maasta kaivetaan esiin valtaisa, vaikuttava metsä.

Elokuva: James Marsh: The King (Yhdysvallat, 2005)
***

Nuori mies, jota näyttelee salskea meksikolainen Gael Garcia Bernard, kaikkien naisten ja homojen suosikki, palaa laivastosta kotikaupunkiinsa etsimään isäänsä. Isällä onkin uusi perhe. Draamaa seuraa. Elokuva saa lisäpisteitä henkilöhahmojensa tolkuttoman lyhytnäköisestä toiminnasta sekä useista juonellisista yllätyksistä. Hienovaraista työtä. Hihhuliuskonnollisen Jenkkilän käsitteleminen on nykyään muotia amerikkalaisessa elokuvassa, ja myös The King harrastaa sitä antaumuksella.

Elokuva: Carlos Reygadas: Batalla en el cielo (Meksiko, 2005)
****

Koko festivaalin paras aloitus. Elokuva kertoo rumasta autokuskimiehestä, jota näyttelee ohjaajan isän autokuski, ja kauniista rikkaasta tytöstä, jota näyttelee salanimellä yksi Mexico Cityn eliittilapsista. Kuskin elämä on pientä ja saastaista, tytön elämä on puhtaan valkeaa. He naivat. Elokuvaa vaivaa epämääräinen poliittisen arveluttavuuden tunne. Asetelmassa on jotain vinossa. Elokuvan näkemisen jälkeenkin on vaikea sanoa, mitä. Reippaiden seksikohtaustensa ansiosta tämä oli festivaalin suuri kohuelokuva.

Seuraavassa osassa festivaaliraporttia nähdään muun muassa kultaisen palmun voittanut belgialaisten Dardenne-veljesten L'enfant, David Cronenbergin mestariteos A History of Violence ja japanilaisen Aoyama Shinjin noise-elokuva Eli, eli lema sabachthani?.

Econ paras

2005-05-30T17:55:00.000+03:00

Kirja: Umberto Eco, Foucaultin heiluri (alkuteos Bompiani 1988, suomennos WSOY 1990, Tuula Saarikoski)
****1/2

Foucaultin heiluria on kehuttu Umberto Econ parhaaksi kirjaksi. Kehujat eivät ole olleet väärässä.

Foucaultin heilurissa Eco jatkaa Ruusun nimen viitoittamalla tiellä tutkaillen iloisen leikkisästi merkitysten ja merkityssuhteiden muodostamista ja ihmisten kykyä luoda merkitysverkkoja, joihin voivat takertua omien päättelyketjujensa uhreina.

Kirjoittajalleen tyypilliseen tapaan Foucaultin heiluri pursuaa suunnattomissa määrin pientä nippelitietoa niin historian kuin taiteenkin saralta. Econ kenties merkittävin lahja kirjailijana onkin kyky sisäistää suuretkin määrät pientä detaljitietoa tekstin sujuvaksi osaksi tarinankerrontaa tukemaan. Tekstiä lukiessa tuleekin kiusallisen tietoiseksi siitä, miten huomattavissa määrin Econ teokset ovat vaikuttaneet Dan Brownin tuotantoon. Ikävä kyllä Econ älyllisen ilotulituksen rinnalla Brownin näennäisälyllisen ja kömpelön tekstin heikkous iskee silmille vielä entistä voimakkaammin.

Ylläolevasta suitsutuksesta huolimatta Ecokaan ei malta olla täysin kompastumatta omaan nokkeluuteensa; vaikka teksti soljuukin enimmäkseen todella kauniisti ja jouhevasti, Foucaultin heilurin erinomaisuus on piilotettu hitaan ja kankean alkujakson taakse. Kirja alkaa puuduttavalla älyllisellä masturbaatiolla, jonka jatkuessa ja jatkuessa vähemmän innostuneet lukijat karisevat varmasti kyydistä.

Tämä on sääli, sillä välittömästi alkujakson jälkeen kirja muuttuu silmänräpäyksessä täysin uudeksi, kauniin juonikkaaksi kudelmaksi salaliittoteorioista ja ihmisten kyvystä uskoa itse luomiinsa merkityksiin. Foucaultin heiluri kertoo pienen, eettisesti arveluttavan kirjapainon kolmesta työntekijästä, jotka okkultististen tekstien ja salaliittoteorioiden julkaisemiseen kyllästyneinä päättävät huvittaa itseään yhdistelemällä irrallisia salaliittoteorioita toisiinsa mielivaltaisesti. Sekavimmat ja tuulesta temmatuimmatkin teoriat alkavat kuitenkin johtamaan löytäjiään ikävämpiin suuntiin: jokainen uusi teoria nostaa esiin merkkejä uusista salaliitoista, ja jokainen löytynyt salaliitto johtaa uusiin teorioihin onnettomien löytäjiensä oppiessa kantapään kautta, ettei niin mieletöntä teoriaa voi keksiä, etteikö joku olisi jo muodostanut salaliittoa sen pohjalta. Salaliittoteorian kehittyessä mukaan tempautuvat kaikki aina kabbalisteista temppeliritareihin ja ruusuristiläisistä muinaisiin druideihin – eivätkä salaliittojen jäsenet ole lainkaan tyytyväisiä salaisuuksien paljastuessa.

Foucaultin heiluri on kokonaisuudessaan äärimmäisen älykäs ja leikkisä, ajoittain suorastaan lukijalle ivaileva kirja, jonka ainoa heikkous ovat Econ satunnaiset lipsahdukset älylliseen narsismiin. Kirjaa on mahdotonta olla suosittelematta yhdellekään älyllisten dekkarien ystävälle tai muutoin vain salaliittoteorioista pitävälle. Niinsanotulla taidedekkareiden kentällä teos seisoo ylhäisessä yksinäisyydessään korkealla kilpailijoidensa yläpuolella.

Mahtava peräsin, pulleat purjeet

2005-05-19T12:42:00.000+03:00

Kirja: toim. Alberto Manguel: The Gates of Paradise (Macfarlane Walter & Ross, 1993)
****

The Gates of Paradise on kokoelma eroottisia novelleja eri puolilta maailmaa sellaisilta suuruuksilta kuten Milan Kundera, Georges Bataille ja Gloria Sawai. Kirja on järeä lukupakkaus; tarinoita on 39. Kuuluisuuksien lisäksi mukana on muutamia tuntemattomampia nykykirjoittajia ja unohtuneita, jo kuolleita taitureita. Toimittaja Alberto Manguelin ominta alaa on selvästi Latinalaisen Amerikan ja englanninkielisen maailman kirjallisuus; muun maailman valinnat ovat ilmeisempiä.

The Gates of Paradisen kaltaisen, yhden aiheen ympärille kootun kokoelman lukemisen ongelma on se, että päätyy pakostakin vertailemaan tarinoita toisiinsa. Kokonaisuudesta nousee esiin yleisiä linjoja, jotka eivät aina ole imartelevia, joskus pelkästään kummallisia. Yksi kummallisista kantavista teemoista on se, että eroottisen korkeakirjallisuuden maailmassa ei ilmeisesti ole hyväksytävää kirjoittaa soista tisseistä, mutta isot perseet on OK. Tarinassa toisensa perään muistetaan mainita tytön pienistä rinnoista ja mahtavasta takalistosta; yhdessä tarinassa tällainen ei herätä huomiota, mutta toistuessaan se tuntuu merkilliseltä. Päätyvätkö ainoastaan takamusten ystävät kirjailijoiksi? Onko runsaan poven arvostaminen sivistymättömyyden merkki?

Syystä tai toisesta kiinnostavimmat ja ketterimmät jutut ovat naisten ja homojen aikaansaannosta. Ainoan poikkeuksen muodostaa Yuri Mamleyevin tarina The Last Trace of Spinoza, eikä ole mitenkään mahdotonta, että myös Mamleyev olisi homo. Mamleyevin tarina edustaa perinteistä venäläistä räävitöntä surrealismia Daniil Harmsin ja Viktor Pelevinin tyyliin. Se kertoo lihaisan tarinan sairaalassa työskentelevästä naisesta, joka rakastuu mieheen, joka väittää olevansa Spinoza.

Kokoelman parhaat tarinat ovat vähän tunnetun palestiinalaisnovelisti Anne Billatin How Ishmael and Isaac Came to Be Born ja yhdysvaltalaisen Gary Indianan Dreams Involving Water. Billatin raamatullinen tarina kertoo Sarahin ja Abrahamin avio-ongelmista ja impotenssista elegantisti ja tyylikkään taloudellisesti. Indianan tarina on yksi niistä arvoista kirjan kertomuksista, joissa kirjoitetaan himokkaasti ilman rasittavaa itsetietoisuutta. Siinä uneksitaan vieraista maista ja rattopoikien palveluista.

Miksi heteromiehen himoa on niin vaikea saada paperille ilman rasittavia maneereja? Yritystä on, mutta Indianan homokuvauksen tai kirjan avausnovellina olevan Isabel Allenden nuoren tytön seksuaalisuutta käsittelevän tarinan Wicked Girl tasolle ei pääse kukaan. Välillä tuntuu siltä, että keskiluokkaisen valkoisen miehen häpeä painaa niin raskaasti, että on mahdotonta ilmaista itseään rehellisesti.

Merkittävimmät yrittäjät tässä kokoelmassa ovat ranskalainen pervoilusta itselleen intellektuellin uran rakentanut Georges Bataille ja yhdysvaltalainen Robert Coover. Cooverin tarina You Must Remember This on Casablanca-fanficcia jossa Ingrid Bergman ja Humphrey Bogart naivat. Mukana on kaikki kliseet rintojen väliin panemisesta elokuvateatterisuihinottoon, mutta teksti on liian itsetietoista- ja tyytyväistä toimiakseen pornona. Se ei ole hyvä, sillä muut kirjalliset ansiot ovat vähäisiä.

Bataille roiskii räävittömyksiä hauskasti tarinassa The Dead Man, mutta ei pääse samassa lajityypissä kirjoittavan Mamleyevin tasolle. Bataillen eduksi laskettakoon se, ettei hänen tarinaansa vaivaa turha nöyryys.

Kerralla luettuna kokoelma on raskas ja jatkuvaan eroottiseen virittelyyn kyllästyy, mutta kattavuutensa ja monipuolisuutensa puolesta The Gates of Paradise hoitaa hommansa tyylillä. Kirja sopii paremmin yöpöydälle, niin että siitä lukee jutun silloin ja toisen tällöin, muun lukemisen lomassa.

Ei sittenkään täysin paska!

2005-05-11T15:47:00.000+03:00

Elokuva: Tähtien sota: Episodi III – Sithin kosto (Yhdysvallat, 2005)
**

Leffaan mennessäni mietin pitäisikö koko “ilmiö” jättää omaan arvoonsa ja toivoa, että se haudattaisiin vähin äänin. Toinen vaihtoehto olisi ollut kirjoittaa haukkuva arvostelu ja varoittaa ihmisiä katsomasta elokuvaa, jolloin osallistuisi samalla tuoteperhettä ympäröivään mediamyllytykseen.

Vielä teatterissa istuessani ennakko-oletukseni olivat hyvin alhaalla, ajattelin Sithin kostoa kahden surkean flopin jatko-osana. Ja sitten alkoi avaruustaistelu.

Kyseessä ei missään tapauksessa ole hyvä elokuva, eikä edes hyvä toimintaseikkailuelokuva, eikä hyvä Tähtien sota –elokuva. Elokuva on tehty kutakuinkin yhtä hyvin kuin Pimeä uhka ja Kloonien hyökkäys. Taistelukoreografiat ja sen sellaiset ovat hauskoja ja toimivia, tietokone-efektit kelvollisia, juoni innottoman typerä ja näytteleminen ja dialogi aivan kauheaa. Se missä Sithin kosto kuitenkin nousee edeltäjiensä yläpuolelle on, että näyttelemistä ja dialogia on huomattavasti vähemmän.

Elokuva saisi helposti parikin tähteä lisää, jos siinä ei puhuttaisi mitään, vaan keskustelukohtausten sijasta olisi mykkäelokuvien tyylinen musta taulu, jossa lukisi ”Yoda uhkailee keisaria” tai ”Anakin ja Amidala puhuvat rakkaudestaan.” Voisi kuvitella, että nyt panokset jotenkin kovenevat tai ainakin että koko juttu ei lässähtäisi. Mikään suuri käsikirjoittajahan George Lucas ei ole koskaan ollut, mutta nyt on tuskaisen selvää, että kukaan ei ole enää edes uskaltanut sanoa hänelle, milloin kynästä tulee lannoitetta. Esimerkkinä häkellyttävien latteiden kliseiden osastosta Yoda sanoo: ”I hear a new apprentice, you have, Emperor... or should I call you Darth Sidious?” Siis oikeesti!

Tälaisenaan koko roska on pitkästyttävä elokuva, mutta siellä täällä vilahtaa muutama makea kohta, joiden vuoksi elokuva kannattaa paremman tekemisen puutteessa katsoa televisiosta parin vuoden päästä. Makeille kohtauksille olisi ollut paikkoja huomattavasti enemmänkin, mutta ne on yleensä vesitetty joko sievistelyllä tai kliseisyydellä.

Tähtien sota –universumin makeilla asioilla mässäillään elokuvassa riittävästi, jedit, droidit, valomiekat ja avaruustaistelut ovat pääosassa. Jar-Jar Binkskin saa sopivan määrän kuva-aikaa, vilahtaen sanattomana parissa joukkokohtauksessa. Elokuvassa on wookieita, mutta niitä ei näytetä oikeastaan lainkaan, mikä on sääli. Sen sijaan kuvataan Anakinin pökkelöä avioelämää.

Loppukohtaus jopa saa puolikkaan kyyneleen silmääni, kun se viittaa kelvolliseen alkuperäiseen Tähtien sota –sarjaan. Kokonaisuus on kuitenkin käsittämätöntä roskaa, mutta tällä kertaa ollaan lähempänä katsomiskelpoista roskaa kuin kahdella aikaisemmalla yrittämällä. Toivottavasti DVD-julkaisun yhteydessä elokuvaan remasteroidaan uusi käsikirjoitus.

Se ensimmäinen Eco

2005-05-08T00:30:00.000+03:00

Kirja: Umberto Eco, Ruusun nimi (alkuteos Bompiani 1980, suomennos WSOY 1983 / Aira Buffa)
****

Umberto Econ, italialaisen filosofin ja semiootikon, viidennen romaanin kesäkuista englanninnosta odotellessa Periskooppi arvostelee kuluvan kuukauden aikana Econ aiemman tuotannon (jo aiemmin arvosteltua Baudolinoa lukuunottamatta).

Vaikka Umberto Econ kaunokirjallinen tyyli onkin ehtinyt kulkea genrestä toiseen kehittyen teoksesta toiseen jättiläismäisin loikin, Econ romaanikirjailijan uran aloittanut Ruusun nimi on yhäkin useimmille se yksi kirja, joka määrittelee Econ koko kirjallisen tuotannon, eikä Sean Connery -elokuvan menestys ole varmastikaan heikentänyt käsitystä.

Myöhäiskeskiaikaan sijoittuva Ruusun nimi kertoo fransiskaanimunkki William Baskervillen tarinan tämän oppilaan, Adsonin, silmin ja sanoin. Italialaiseen luostariin sijoittuva murhamysteeri soljuu kauniisti Doylen ja Christien laatoittamaa polkua pitkin kaikkien genren konventioiden mukaisesti Williamin ryhtyessä ratkomaan luostarissa tapahtunutta murhaa ylivoimaisen älynsä ja sivistyksensä turvin.

Pinnallisella tasolla Ruusun nimi onkin vain viehättävä, hyvin kirjoitettu ja helposti sulava konventionaalinen salapoliisitarina sijoitettuna keskiaikaiseen luostarimiljööseen. Tällä tasolla lukijan kaappaa haltuunsa äärimmäisen sujuvasti kulkeva, kauniilla kielellä kuvitettu tarina, erinomaisen luonteikkaasti kuvaillut hahmot sekä kauniin rikkeetön, lukemattomilla intertekstuaalisilla viitteillä kuorrutettu tarinankerronta.

Hieman syvemmällä tasolla kirjan viehätys piilee kuitenkin Econ kyvyssä yhdistää kahden täysin eri lähtökohdista ponnistavan tieteenalan tuntemuksensa: tekstin lomasta paistaa niin Econ rakkaus keskiaikaista taidetta kohtaan kuin tämän vielä kehittymässä olleet käsitykset ja teoriat semiotiikan alalta.

Ruusun nimen julkaisuajankohta osui Econ uralla täydellisen sopivaan taitepisteeseen: Econ semioottisten teorioiden perustan luova A Theory of Semiotics oli julkaistu vain neljää vuotta aiemmin, ja kirjailijan tarkoitusta ja lukijan vastuuta käsittelevä The Role of the Reader vain vuotta ennen Ruusun nimeä; erityisesti jälkimmäisen opuksen teemat huokuvatkin Ruusun nimessä todella voimakkaina.

Eco on taitavimmillaan ideoilla leikittelijänä, taitavana ajatusakrobaattina, joka kykenee pelkistämään ja popularisoimaan monimutkaisempiakin ajatuskokonaisuuksia helposti sisäistettävään ja sulatettavaan muotoon. Ruusun nimessä tämä taito suorastaan hohkaa: Eco onnistuu kietomaan yhteen lukijan vastuun, merkkien ja merkitysten muodostumisen, sensuurin ja keskiaikaisten ja nykypäivän moraalikäsitysten suhteen.

Teemoistaan huolimatta Ruusun nimi on kenties Econ kevein teos, mikä voidaan osittain nähdä vain eduksi: Ruusun nimen tarinankuljetus on enimmäkseen todella sulavaa, eikä Eco eksy aiheestaan päinvastoin kuin useimmissa muissa romaaneissaan; esimerkiksi Edellisen päivän saaressa sivu toisensa perään jatkuva intellektuaalinen masturbointi, johon Eco vähemmissä määrin sortuu muissakin teoksissaan, puuttuu Ruusun nimestä liki täysin. Ikävä kyllä kirjallinen kepeys korostaa myös Econ leikittelevämpää puolta turhan voimakkaasti: liika ajatuksilla leikittely johtaa siihen, ettei yhtään teemaa saada käsiteltyä niin hyvin kuin osa teemoista ansaitsisi.

Vaikka Ruusun nimi ei kenties enää kuulukaan aivan Econ tuotannon kärkeen, voi kirjaa ehdottomasti suositella kenelle tahansa Ecoon toistaiseksi tutustumattomalle.

Noitapoika

2005-05-03T00:24:00.000+03:00

Sarjakuva: Grant Morrison & Frazer Irving: Klarion the Witch Boy # 1 (DC Comics, 2005)
****

Amerikkalaisen mainstream-sarjakuvajulkaisun maailmassa on muutamia trendejä, jotka nousevat ja laskevat mutta eivät koskaan tunnu lopullisesti katoavan. Yksi näistä on crossover, usean eri sarjakuvanimikkeen halki leviävä tarina. Crossoverin ideana on se, että Hämähäkkimiehen lukija joutuu lukemaan muutaman numeron Ryhmä-X:ää saadakseen koko tarinan, ja jää toivon mukaan koukkuun myös toiseen lehteen. Pahimmillaan crossoverit leviävät kymmeniin eri lehtiin ja kattavat jopa sata yksittäistä numeroa.

Crossover on taas muotia. DC tehtailee Infinite Crisistä, Marvel the House of M:ää. Infinite Crisis on roskaa, eikä the House of M lupaa hyvää. Crossover on myyntikikka, ja markkinointijohtoinen sisällöntuotanto johtaa harvoin mihinkään hyvään.

Poikkeuksiakin on, nimittäin juuri alkanut, Grant Morrisonin DC:lle tehtailema Seven Soldiers –spektaakkeli. Se koostuu seitsemästa rinnakkaisesta minisarjasta ja alku- ja loppuspesiaaleista. Yksi Seven Soldiersin hienouksista on se, että sen osasarjoja voi lukea myös sellaisinaan. Kokonaisuus tuo niille kontekstia, mutta muiden minisarjojen lukeminen ei ole välttämätöntä. Yksi minisarjoista on Klarion the Witch Boy.

Klarion the Witch Boy on vähän tunnettu, triviaali DC-hahmo, joten lukijaa tuskin vaivaa se, että Morrison on pistänyt hänet kokonaan uusiksi. Morrisonin versio on nuori, painostavsssa, pienessä yhteisössä kasvava poika, joka on jo lupaavasti oppinut kyseenalaistamaan auktoriteetteja.

Ensimäinen numero koostuu lähinna Klarionin maailman hahmottelusta ja juonen käynnistelystä. Siinä Klarion ottaa ensimmäisen askeleensa pois turvallisesta ympäristöstä matkalla kohti vaarallisia seikkailuja. Morrison rakentaa noitamiesten puritaaniyhteisöä kevyellä kädellä, eikä lukija tunne missään vaiheessa vellovansa ekspositiossa.

Kuten ylläolevasta esimerkistä ja seuraavasta näkyy, Morrisonin puritaanigoottityyli ei tuota piirtäjä Frazer Irvingille mitään vaikeuksia:

Gottimeininki ja puritanismi sopivat tyylillisesti hyvin yhteen, ja tuloksena on sarjakuvaa, joka väistää goottisarjakuvan rasittavan alakulttuuritietoisuuden, mutta varastaa samalla kaiken, mikä toimii. Päällisin puolin ajatus puritaanisista noitamiehistä tuntuu paradoksilta, mutta yhdistelmä toimii tyylillisistä syistä erinomaisesti eikä vaadi sen ihmeempää tolkkua.

Klarion on reipashenkistä perusluettavaa, sellaista jota mielellään antaisi kouluikäisten naperoiden luettavaksi. Arvot ovat kohdallaan, sisältö on älykästa ja samalla menevää, eikä lukijan tarvitse tietää DC:n sarjakuvista mitään ymmärtääkseen, mitä tapahtuu. Infinite Crisis edellyttää lukijaltaan tunnesidosta sellaisiin hahmoihin, kuten Eclipso ja Checkmate. Klarion seisoo omilla jaloillaan.

Suuren maailman meininki

2005-04-27T20:52:00.000+03:00

Tapahtuma: Kultainen Kuukkeli 2004 –gaala (27.4.2005)
***

Jotkut verkkopäiväkirjan pitäjät kutsuvat itseään bloggaajiksi. Joidenkin bloggaajien mielestä blogit, kuten Perkeleen Periskooppi, ovat osa uutta kansalaisjournalismin aaltoa ja muutenkin tosi hieno juttu. Niinpä he järjestivät itselleen gaalan kehittääkseen yhteisöllisyyttään ja houkutellaakseen itselleen media-aikaa. Perkeleen Periskooppi tarttui syöttiin.

Nyt toista kertaa järjestetyn Kultainen Kuukkeli -gaalan juonsivat ammattitaitoiseseti Fabulan Jaakko ja Hassujen heräämisten Mindy. Aloitusmonologissaan he kommentoivat blogien lisääntynyttä näkyvyyttä arkimediassa ja blogien kaupallistumista. Monilla firmoilla on omat nettipäiväkirjat ja blogien päivittymisestä kertova blogilistakin on saanut yritysvetoisen kilpailijan. Samoista asioista on kirjoitettu pitkällisesti myös monissa verkkopäiväkirjoissa, muun muassa Kultainen Kuukkeli –blogissa.

Tapahtuman dramaturgiassa juontajat kutsuvat paikalle yksittäisten palkintojen jakajat. Palkintojen jakajien käsikirjoittamaton hämmennys hurmasi aitoudellaan. Häiritsevän selvää oli, että Kuukkeleita jakaa sama pikkuporukka joka on ehdollakin, vaikka ensimmäisestä kolmesta palkintoja saaneesta ei kukaan ollutkaan paikalla itse gaalassa.

Yleisö on ulkonäön perusteella arvioimalla pääasiassa helsinkiläisiä parikymppisiä it-harrastajia ja –ammattilaisia, joiden into tuntuu kuitenkin viime vuodesta laantuneen. Viime vuonna siellä täällä näkyneet julkkisbloggaajat loistavat poissaolollaan. Ja missä on kreikkalainen jumala, Mitvit?

Merkittävimmäksi bloggaajaryhmäksi yli viidelläkymmenellä kirjoittajalla osoittautuivat suomalaiset neuleblogit, mikä kertonee omaa kieltään siitä millaista kansalaisjournalismia verkkopäiväkirjoilla harjoitetaan.

Kolmannen, postmoderneimman, tähtensä keskiverto tapahtuma sai, kun Perkeleen Periskooppiin kirjoitettu vielä keskeneräinen arvostelu luettiin kesken tapahtuman. Yleisölle ei turhaan avattu oliko uraauurtavassa blogilausunnassa kyseessä "interblogistisen" diskurssin kommentaari, kelvollisen ohjelman puute vai puhdas vittuilu.

Tiittidii, hetki vielä

2005-04-21T12:15:00.000+03:00

Kirja: Arja Puikkonen: Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava, 2003)
****

Suomen Kirjasäätiö myöntää Finlandia Junior –palkinnon joka vuosi ansiokkaalle uudelle suomalaiselle lasten- tai nuortenkirjalle. Kuten aikuistenkin Finlandioissa, kourallisen ehdokkaita valitsee raati, minkä jälkeen joku kirjallisuuteen liittymätön vanha julkkis päättää kuka tunnustuksen saa. Joskus menee pieleen, mutta Arja Puikkosen kirjan Haloo, kuuleeko kaupunki tapauksessa palkinto on ansaittu. Hyvin tehty, kouluneuvos Kirsti Mäkinen.

Kantensa perusteella kirja on tylsä tekstiviesteilykertomus mitäänsanomattoman tytön ja hänen bestiksensä suhteesta, kun tyttö joutuu kesäksi maalle. Lukukokemuksen edistyessä teos paljastuu kuitenkin ahdistavaksi kuvaukseksi häiriintyneistä perhesuhteista ja kiusaamisesta.

Päähenkilö, kymmenenvuotias Anna, tosiaan joutuu maalaisserkkujen luo kesäksi. Siellä häntä vastassa ovat samanikäinen mielikuvitusmaailmassa elävä Niko ja tämän nelivuotias sisko Iida. Sisaruksilla on yksi ainoa leikki, jossa Niko leikkii, että Iida on hänen koiransa Iitu. Iitun osa on lähinnä kontata ja haukkua. Tämän lisäksi Nikolla on myös mielikuvitushevosia ja muuta Annan jäykkään maailmankuvaan mahtumatonta.

Onneksi Anna tutustuu myös järven toisella puolella asuviin makeisiin Lampisen veljeksiin. Anna ihastuu, mutta tilanne monimutkaistuu, kun käy ilmi, että Lampiset ovat kiusanneet Nikoa koko kouluajan. Välillä Anna valittaa kurjaa tilannettaan kirjeitse Italiassa lomaileville vanhemmilleen tai tekstareilla kaupunkiin jääneelle kaverilleen, mutta ei saa vastakaikua.

Lukija elättelee kuitenkin mielikuvaa siitä, että kyseessä on loppujenlopuksi mukava ja leppoisa lastenkirja, jossa kaikki kääntyy parhainpäin tutussa kaavassa. Vaikka näin tavallaan lopulta käykin, sitä ennen karataan kauas tallatuilta poluilta. 9-12-vuotiaille suunnatussa Pultti-sarjassa julkaistun kirjan tunteellinen kohokohta on, kun Iida alkaa itkeä hillittömästi.

Huudettuaan sanattomasti koko illan, Iida saa sanottua: ”Minä en haluu! Minä en haluu!” Selviää, että hän ei halua enää olla koira. Tämä ei Nikoa estä, ja seuraavana päivänä hän saa Iidasta taas Iitun, kun lupaa viedä tämän koiranäyttelyyn. Tarinan lopussa Iidan on jopa käytettävä koiravaistojaan pelastaakseen Anna, ja Nikon mielikuvitushevosetkin nähdään.

Kun kirja herättää aikuislukijassakin paljon ajatuksia, lapsille se on varmaan sitäkin voimakkaampi elämys. Välillä olisi ehkä kaivannut jopa jonkinlaista kevennystä, jotta lukukokemus olisi ollut sulavampi. Joka tapauksessa erittäin hyvä lastenkirja.

Viagrat hukassa

2005-04-14T10:37:00.000+03:00

Elokuva: Lukas Modysson: Reikä sydämesäni (Ett hål i mitt hjärta, Ruotsi 2004)
*

Olen pitänyt Lukas Moodyssonin kaikista aimmista elokuvista. Minulla on suorastaan henkilökohtainen suhde niistä jokaiseen. Olin duunissa elokuvateatterissa kun Fucking Åmål tuli teattereihin ja todisti, että kirpeä kuvaus pohjoismaisesta koulumeiningistä voi toimia niin hyvin, että pakkoruotsin karaistamat teinitkin viilettävät sitä katsomaan. Pidin elokuvasta suunnattoman paljon, sillä se tavoitti sellaisia nuoruusiän aitoja kaikuja, joita Hollywoodissa ei tunneta. Liikutun edelleen kun vain ajattelenkin peilin edessä lippiksen lippaa säätävää poikaa tai lopun pientä mutta niin tärkeää kaakaokohtausta. Siivotessani elokuvateatterin saleja lopputekstien aikana näin kaksi tapausta, joissa koko leffan ajan rohkeutta kerännyt tyttö kertoi ystävälleen tykkäävänsä tytöistä silleen.

Moodyssonin seuraava, Tillsammans (suom. Kimpassa), on oma suosikkini herran repetuaarissa. En koskaan elänyt kommunistikommuunissa, joten nostalgian sijaan se on minulle enemmänkin historiallista fanstasiaa, mutta jaetut kämpät ovat sen verran tuttuja, että tunnistin elämäni kankaalta. Siinä arki oli iloista, toiveikasta ja absurdia, mutta silti uskottavaa. Moodysson myös onnistui lähes mahdottomassa tehtävässä, Abban musiikin käyttämisessä uudella ja hienolla tavalla post-Priscilla –maailmassa. Yksi suosikkilarppejani, Karin Tidbeckin Ringblomman, perustui vahvasti Tillsammanssille.

Moodyssonin kaikki elokuvat ovat poliittisia, joskin kaksi ensimmäistä olivat sitä salakavalammin. Kolmas filmi toi yhteiskunnan etualalle. Yhdessä Stefan Jarlin kanssa hän teki dokumentin Terrorister - en film om dom dömda Göteborgin mielenosoituksia seuranneista mellakoista aktivistien näkökulmasta. Ruotsalaisessa mediassa heidät oli lynkattu ja vaiennettu. Moodyssonin ja Jarlin elokuva on yksi harvoja puheenvuoroja, jossa tapahtumia käsitellään ilman hegemonian asettamia perusolettamuksia - vaikka eivät hekään objektiivisuuteen pyri.

En itse ollut Göteborgissa, mutta useat ystäväni olivat. Olen edelleen vihainen kuinka vähän median luoma kuva vastasi heiltä reaaliajassa saamaani kuvausta. Tätä leffaa ei (tekijöidensä vaatimuksesta) saa enää esittää julkisesti. Onnistuin näkemään sen Kiasman teatterissa toimittajien ja Göteborgissa olleiden aktivistien kanssa. Omassa mielessäni se on juuri sellainen dokkari jollaiset pohjoimaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta puuttuvat; jenkeille on helppo nauraa, mutta se on hurskastelua jos emme ole valmiita tarkastelemaan mikä on yhteiskuntarauhamme hinta.

Lilja 4-ever oli shokki. Siinä ei ollut mukana ripaustakaan Moodyssonille tyypillitä toivoa tai iloa. Ohjaajan politisoituminen jatkui ja hän alkoi siirtyä keskustelunherättäjästä julistajaksi. Ruotsalaisten aiheuttama ihmiskauppa oli kuitenkin aihe, joka ei varsinaisesti vaatinut tasapainoista esitystä. Liljasta en pitänyt varauksetta, mutta aihe oli sen verran tärkeä, että olin valmis sulattamaan stereotypiat venäläisistä ainaisina prostituoituina (kuten pietarilainen ystäväni kommentoi, venäläiset ovat pohjoismaisessa elokuvassa aina huoria tai rikollisia). Kliseisyydestään huolimatta nuori kuollut poika naivistisine teatterihöyhensiipineen on minulle melkein yhtä vahva kuva ruotsalaisesta elokuvasta kuin shakkia pelaava kuolema. Siltikään en ole saanut leffaa katsottua uudelleen vaikka DVD on ollut hyllyssä jo ainakin vuoden.

Tätä taustaa vasten Ett hål i mitt hjärta (suom. Reikä sydämessäni) on karvas pettymys. Siinä Moodysson purkaa henkilökohtaista pahaaoloaan ja pettymyksiään workshoppaamalla muutaman näyttelijän kanssa tosi-tv pornoa. Isä on kerännyt kaksi näyttelijää (nuoren naisen ja pikkuisen vanhemman miehen) kotivideoonsa, jonka tekemisen on tarkoitus alleviivata kuinka kauheaa ja naista alistavaa porno on. Tolkku on tiessään Luukaksen paasatessa evankeliumiaan. Jotta katsojalle ei jäisi tästä epäilystäkään on asunnossa vielä ohjaaja-isän kärsivä, epämuodostunut ja Platonia ponnettomasti tapaileva goottipoika.

Porno yhteiskunnan syöpänä –motiivin ympärillä myllerretään puolitoista tuntia, mutta mitään uutta tai edes mielenkiintoista ei sanota. Mausteena mukana on insestimuistoja, huumeita, mahdollisesti repressoitua homoseksuaalisuutta, plastiikkakirurgiaa, hirttosilmukkasisustusta, oksennusta, ruokaorgioita, kaipuuta kohtuun, David Beckham ja kaduilla nukkumista. Teknisesti katsojaa kiusataan salamaleikkauksilla ja voimakkaalla rahinaääniraidalla. Moodysson on päättänyt, että pahoinpidellyt nuket, lähikuvat ihosta, dokkareista tutut kuvan osien pyyhinnät ja vastaavat ovat tosi tehokkaita. No, eivät ole. Tämä arvostelukin on nokkelampi kuin leffa. Moodyssonin suurimmat havainnot ovat, että pornon tekeminen ei olekaan kiihottavaa ja että yhteiskunnassa jossa naista alistetaan mies on syypää ihan kaikkeen.

Yleensä en juuri ajattele itseäni nimenomaan miehenä, mutta tämä elokuva sai kyllä kypsymään kolmijalkaisten mustamaalaukseen. Se on ääliöfemenismin pahin kompastuskivi. Samalla kun telaketjunaiset ovat taistelleet monoliittistä, homogeenistä naiskuvaa vastaan he ovat menneet määrittelemään Miehen, pahan, alistavan, julman, tyhmän ja väkivaltaisen. En tiedä kokeeko Moodysson olevansa patriarkaatin partaveitsi, mutta minä en siitä itseäni löydä. Valtavirtafeminismikin on suurelta osin jättänyt tämän naurettavan myytin jo taakseen, mutta Moodysson tarraa siihen kuten vain keskiluokkaisen valkoisen miehen taakkaa kantava kuohittu ruotsalaismies voi. Aiemmissakin elokuvissa on toki näkynyt kuinka Moodysson on hyvinvointivaltion aiheuttaman impotenssin ajama, mutta tässä elokuvassa se on muuttunut ruudista riippakiveksi. Ehkä se on se kaikki salaa katseltu Max Hardcore, joka painaa.

Kun Reikää sydämessä vertaa ranskalaiseen feministiseen elokuvaan, vaikkapa Catherine Breillatin tuotantoon, niin Moodyssonin älyllinen köyhyys suorastaan nolostuttaa. Ja jos genreä laajennetaan feminismistä katseen käsittelyyn, niin ei tarvitse lähteä mantereelle etsimään Sex is Comedyn inhimillistä dekonstruktiota vertauskohdaksi; kotimainen J-P Siilin Hymypoikakin on kaikesta teinimeiningistään huolimatta valovuosia kiinnostavampi.

Ikävintä on, että Moodyssonin tuotantoa tarkastellessa on selvää, että hän todella uskoo miesten olevan Ongelma. Positiivisia ja vahvoja mieshahmoja ei ole lainkaan. Fucking Åmålissa pojat ovat säälittäviä, Tilsammansissa naiset kävelevät miesten yli jatkuvasti (jätetty aviomies, tossukka, naapurin runkkaaja, seksistä välittämätön kommunisti), Liljassa kaikki miehet ovat hyväksikäyttäjiä. Parhaiten taitavat pärjätä Tilsammansin homot. Lukas, kultaseni, on aika laskeutua sieltä saarnastuolista ja katsoa itseään.

Leffassa on kolme hienoa asiaa. Kuva lihalla täytetystä vessanpöntöstä, joka kestää noin puoli sekunttia, on hieno. Lisäksi täysin irrallinen kohtaus, jossa isä ilmoittaa docusoap-tunnustuskameralle ”Rakastan sinua”, on absurdiudessaan nerokas. Svea-mamman hellän huoman ja koko kansankodin kansanluonteen kiteyttää kuitenkin pornonäyttelijä, joka ilmoittaa, että ei ole kiva sanoa miehelle, että tämän kyrpä on keskikokoinen. Kato kun se ei ole kohteliasta. 98 minuutista siis noin yksi on viihdyttävä.

Loppukohtauksessa leffa tulee liian lähelle: Paska pestään pois pesutuvalla. Ruotsi kiteytyy minulle pesutupaan, tvättstugaan, ja siihen saakka olen pystynyt teeskentelemään, että elokuva tapahtuu jossain komiteamietintödystopiassa. Mutta ei helvetti, tämä elokuva ilmeisesti kuvittelee, että sillä on jokin suhde todellisuuteen. Voi olla, että vastareaktioni tähän elokuvaan johtuu osittain siitä, että asun nykyään Ruotsissa ja elokuvan taustalla kummitteleva arvomaailma on jokseenkin tuttu. Jokatapauksessa toivon todella, ettei minulle synny mitään suhdetta tähän elokuvaan.

Moodysson on maailmanparantajataiteilija. Reiällä hän on halunnut huutaa kuusikymmentä eri viestiä, mutta samalla epäonnistuu sanomaan mitään. Ja vaikka kaiken nolon shokeeraushalun alla olisikin jokin sanoma, ei sitä kukaan kuule. Lukaksen toivoma yleisö (hänen vihollisensa, keskiluokka) ei tällaisen kuonan muotoon väännettyä sanomaa saavu kuuntelemaan ja hänen uskollisiset faninsa ovat viestin jo kuulleet liiankin monta kertaa. Heille (tai siis meille) leffassa ei ole mitään uutta tai hätkähdyttävää. Se on ajanhukkaa kaikille osapuolille.

Mitä merkitsee muutamat vuodet?

2005-04-06T23:21:00.000+03:00

Kirja: Santtu Luoto: Raparperitaivas (Johnny Kniga, 2004)
**

Raparperitaivas kertoo innottomasti Leevi And The Leavingsista sekä hiukan myös bändin sydämestä, säveltäjäsanoittaja Gösta Sundqvistista. Bändin jäseniä haastatellaan runsaasti, mutta vain ja ainoastaan bändiin liittyvissä asioissa. Sundqvistista henkilönä kerrotaan vain vähän, mikä on sääli, sillä ilman häntä Leevitkään eivät ole kiinnostavia.

Toinen vaihtoehto olisi ollut tarjoa laajempaa perspektiiviä bändistä suhteessa aikansa yhteiskuntaan ja musiikkiin. Lukija jää kaipaamaan kommentteja Leavingsin vaikutuksesta kulttuuriin, kuvailua Suomen rock-skenestä ennen ja jälkeen, jotain ulkopuolisuutta, edes lainauksia kritiikeistä. Nyt ainoa bändiin liittymätön kommentoija on vajaan sivun verran tilaa saava Kari Hotakainen, joka toteaa, että Leevien biiseissä ei ole sellaista machoilua kuin joillain muilla bändeillä.

Historiikin kerronta etenee tapahtumajärjestyksessä levy kerrallaan, Leevi And The Leavingsin jäsenet kertovat omia tuntojaan biisienteosta ja Sundqvistista. Mitään erityisiä nostoja ei tarjoilla, vaan kuvailu eroaa rokkilehtien bändiartikkeleista vain pituudellaan. Kuin itsekin tästä tietoisena, kirjailija pahoittelee rajauksiaan jälkisanoissa ja lisää kummallisesti: ”Leevi And The Leavingsin mittavasta tuotannosta riittää vielä kosolti ammennettavaa, etenkin kyvykkäämmille kirjoittajille.”

Bändin ja kirjan kaari alkaa Leevi And The Leavingsin ensimmäisestä sinkusta, Mitä kuuluu Marja-Leena? vuodelta 1978. Siitä seuraa jonkin verran musiikkipiirien ihmettelyä, aseman vakiintuminen 80- ja 90-luvulla ja viime vuosina tapahtunut jämähtäminen, jolloin ainakin muusikoiden itsensä mielestä levyt alkoivat toistaa itseään. Lopussa Gösta Sundqvist kuolee, jolloin tarkennin hapuilee hetken bändin muiden jäsenien epämääräisissä suunnitelmissa ja jäähyväisissä.

Tragikoomisesti kirjan kiinnostavimpia palasia ovat Sundqvistin Soundiin ja Rumbaan antamista haastatteluista poimitut lainaukset: ”Angsti ja jumalaton kaipuu saada vittuilua osakseen on suomalaisen miehen sielunmaisemaa.” Sundqvistin kuolema jättää näin jälkensä myös kirjaan, tyhjyys puhuu puolestaan.

Laimeaa matkailua

2005-03-29T14:36:00.000+03:00

Kirja: Robert D. Kaplan: The Ends of the Earth (Random House, 1996)
*

Heikoilla kirjoittajilla on usein tapana viljellä valtavia määriä sitaatteja, joiden tehtävä ei ole niinkään toimia luontevana osana tekstiä ja asiaa kuin tukea horjuvaa narratiivia. Syystä tai toisesta tapa on erityisen yleinen niiden amerikkalaisten kirjoittajien, erityisesti lehtimiesten, keskuudessa jotka lukevat New York Timesia ja ovat olevinaan vasemmalle kallellaan, mutta liian pelkurimaisia ja indoktrinoituja ajatellakseen itse.

Perinteisesti tällaisten kirjoittajien keskuudessa on tapana avata uusi kirja kolmella tai neljällä sitaatilla (tässä kirjassa esimerkiksi näin: ”Strife is the origin of everything. - Heraclitus”), jonka jälkeen voidaan mennä itse asiaan. Kolmannen maailman halki kulkevasta matkastaan kirjoittava Robert D. Kaplan ei tyydy näin vähään. Hänellä on sisällysluetteloa edeltävällä lehtisellä neljä sitaattia, mutta yllättävästi hän jatkaakin sitaattitulvaa halki koko kirjan. Jokaista kirjan osaa edeltää uusi välilehti, josa on lisää sitaatteja ja niitä tunkee esiin myös itse tekstissä.

Kuvittelisi, että miehellä joka on varta vasten matkustanut Sierra Leoneen, Iraniin ja Kamputseaan olisi jotain parempaakin jutun aihetta kuin horista Joseph Conradista ja Afrikan kuuluisimmasta kitsch-runoilijasta, Ben Okrista. Valitettavasti näin ei ole. Onneksi kirjallisuusviittaukset sentään vähenevät kirjan edetessä niin, että lopussa niitä ei ole enää juuri lainkaan. Selvää on, että kirja on pakko lopettaa Keats-sitaatilla, mutta sen voi melkein antaa anteeksi siksi, että edellisestä on jo aikaa.

Kaplanin kirjan suurin ongelma on se, että vaikka lukijalle selviää, että hän on ilmeisesti todella käynyt kaikissa näissä paikoissa, ei se näy tekstissä läheskään niin paljon kuin voisi toivoa. Kirjallisuusviittausten, tilastotietojen ja pseudovasemmistolaisten ja rehellisen oikeistolaisten auktoriteettien siteeraamisen lomassa Kaplan keskittyy puhumaan lähinnä lentokentistä ja valittamaan siitä, kuinka hankalaa on saada viisumi. Välillä hän elvistelee sillä, että vanha kolmannen maailman konkari ei kuljeta mukanaan läppäriä vaan muistilehtiöitä.

Paikan päällä hän haastattelee vanhoja kavereitaan, länsimaisia avustusjärjestöjen työntekijöitä, baarimukkoja ja omia tulkkejaan. Mistään ei tule sellaista vaikutelmaa, että hän yrittäisi löytää kiinnostavia juttuja. Kamputseassakin hän maalailee pitkään, että tulkki oli saanut oman osansa Punakhmerien sorrosta, mutta kun juttu vihdoin lyödään tiskiin, valitetaan vain vähän siitä, että työpäivä oli liian pitkä ja isä kuoli.

Kaplan ei osaa alkuunkaan dramatisoida tai edes tuoda esille kaikkia niitä kauhuja, joiden lomassa hän on käynyt. Kirjaa lukiessa tulee sellainen vaikutelma, ettei hän oikeastaan edes näe niitä. Lukija tuntee olevansa yhtä lähellä kamputsealaista sairaalaa ennen kirja lukemista kuin sen jälkeenkin. Kaplanin proosa ei herätä sitä eloon, ehkä siksi että hän tuntuu olevan kiinnostuneempi pseudoakateemisista teorioistaan ja iänikuisista kirjallisuusviittauksistaan kuin siitä, mitä itseasiasssa tapahtuu hänen nenänsä edessä.

Ajattelin aluksi antaa kirjalle kaksi tähteä, koska se ei ole aggressiivisen huono, vaan ainoastaan laimea. Valitettavasti käteen ei jäänyt mitään enkä keksinyt millä sen toisen tähden olisi perustellut.

Maagista vaihtoehtohistoriaa

2005-03-21T16:50:00.000+02:00

Susanna Clarke: Jonathan Strange and Mr. Norrell. Bloomsbury, NY & London 2004, ISBN 1-58234-416-7, 782 ss.
*****

Tulipa ostettua itselleen erinomaisen hyvä joululahja. Susanna Clarken esikoiskirja on vaihtoehtohistoriaa viihdyttävimmillään, erityisesti kovakantisena, painoasultaan kerrassaan kauniina opuksena. Napoleonin sotien aikaan (tarkemmin sanottuna syksystä 1806 kevääseen 1817) sijoittuvassa kertomuksessa Englannissa on joskus kauan sitten keskiajalla ollut oikeita maageja, mutta taikuus on sittemmin kadonnut – kunnes koko ikänsä kirjoja kerännyt herra Norrell saa Yorkin katedraalin veistokset tanssimaan. Herra Norrell osoittautuu kuitenkin eksentriseksi erakoksi, joka ei sopeudu Lontoon seurapiireihin, ja Englannin voiton sodissa ranskalaiskeisaria vastaan takaakin vasta luonnonlahjakkuus Jonathan Strange.

Siinä missä Strange toimii kirjassa romantiikan perikuvana, nerona, joka kieltäytyy tottelemasta sääntöjä, Norrellin hahmo on sekä vetoava että vastenmielinen mustavalkoisessa ja tekopyhässäkin suhtautumisessaan taikuuteen. Kenties herra Strangen kuvainraastamisessa ja herra Norrellin bibliomaniassa on myös jotain hyvinkin kotoista, sillä kustannustoimittajana toiminut Clarke on naimisissa kirjailijana ja kriitikkona kunnostautuneen Colin Greenlandin kanssa.

Strange ja Norrell ovat eri mieltä vallan kaikesta taikuuden harjoittamisessa, mutta erityiseksi kiistakapulaksi nousee suhde muinaiseen Korppikuninkaaseen. Joskus keskiajalla keijujen valtakunnasta saapui poika, joka keijuarmeijan avulla valloitti koko pohjoisen Englannin vastineena väitettyä ihmissukuaan kohtaan tehdyistä vääryyksistä. Korppikuningas itse on salaperäinen hahmo, jonka nimikään ei ole tiedossa, mutta hänen myötään koko magian (ja tämän mailman) historia aukenee lukijalle miltei tuhannen sivun kuluessa, pääjuonen haarautuessa joskus useiden sivujen mittaisissa alaviitteissä oudosti tutulta kuulostaviin kertomuksiin.

Vaikka vain osalla alaviitteiden kertomasta on mitään tekemistä juonen kanssa, niiden pseudotieteellinen rönsyily ja usein selkeän puolueelliset mielipiteet esimerkiksi käytettyjen fiktiivisten lähdeaineistojen kirjoittajista ovat herkullisia – ja kerrassaan oivasti ajanmukaisia: “Even Mr. Norrell, Sutton-Grove’s greatest (and indeed only) admirer, thought that Prescriptions and Descriptions (wherein he attempted to lay down rules for practical magic) was abominably bad, and Mr Norrell’s pupil, Jonathan Strange, loathed it so much that he tore his copy into pieces and fed it to a tinker’s donkey (see Life of Jonathan Strange by John Segundus, 1820, pub. John Murray).”

1800-luvun alussa romantiikan mainingit ovat jo järkyttämässä Regency-ajan säätyläiskulttuuria, eikä Clarkekaan malta jättää rauhaan Byronia ja Shelleyitä, jotka selvästikin ovat vaikuttaneet esimerkiksi Jonathan Strangen ja tämän vaimon Arabellan hahmoihin. Myös ajan ritariromantiikka ja kiinnostus kansantaruihin näkyvät sekä kertomusten että yleisemmin kielen tasolla: muistumia syntyy Faerie Queenesta Ossianin lauluihin ja Walter Scottista Thomas Maloryyn. Ajoittain sivujuonet tuntuvat jopa niin tutuilta, että oman kirjahyllyn kaivelu käy mielessä, jos tämän vain voisi laskea käsistään.

Omalla tavallaan rönsyily luo teoksesta erittäin nykyaikaisen, sillä alaviite rikkoo lukukokemusta hyvin erikoisella tavalla – emme kenties hyödy mitään tiedosta, että Lady Bessborough’n valkoinen kissa vihasi loppuikänsä mustapukuisia herroja herra Drawlightin heitettyä sen ulos ikkunasta, sillä herra Drawlightin pikkumainen suhtautuminen vaatteisiinsa tulee kyllä pääjuonestakin esille, mutta tällaiset anekdootit luovat kertomukseen oman rikkautensa. Kertomukset esimerkiksi keijujen kiusanteosta tai Korppikuninkaan ilmestymisistä vahvistavat pääjuonen piirteitä ja luovat maailmasta täydellisemmän. Liki nelisivuinen kertomus Nottinghamin mestarin tyttärestä taas päättyy lyhyeen vaihtoehtoiseen ja vähemmän glamoröösiin feministiseen tulkintaan, mikä kannustaa oivasti kriittisyyteen päätekstinkin suhteen. Osa alaviitteistä myös suoraan selittää lukijalle muuten kenties hämäriksi jääviä viittauksia esimerkiksi Walesin prinssin asuinpaikkaan tai latinankielisten loitsujen merkitykseen, mikä on kirjailijalta hyvin huomaavaista.

Historialliset yksityiskohdat on toteutettu pieteetillä, ja pienet epätodennäköisyydet on valmis antamaan anteeksi sillä perusteella, että kyseessä on kuitenkin vaihtoehtohistoria. Wellingtonin herttua tai hullu kunigas Yrjö ovat tarpeeksi historiallisten esikuviensa kaltaisia, sillä maaginen menneisyys on vaikuttanut myös ihmisten käsitykseen omasta asemastaan universumissa. Meidän maailmassamme Englannin kuninkaiden on harvemmin tarvinnut pohtia omaa asemaansa satoja vuosia hallinneisiin velhokuninkaisiin nähden eikä Wellington voinut koskaan käydä preerialla värväämässä intiaanitiedustelijoita Waterloon taisteluun. Lisäksi kirjan tapa kertoa asioista ikään kuin lähimenneisyydessä tapahtuneina luo omalaatuisen olon aikamatkalle joutumisesta, vaikka kirjan kertojahahmo onkin läsnä lähinnä alaviitteissään.

Englantilaisen romantiikan ajan kirjallisuuden laaja tuntemus ja käyttö näkyvät paitsi Susanna Clarken kielenkäytössä, joka vilisee ihania melkein-sitaatteja, myös teoksen maailmankuvassa: keijuja kun tuntuu esiintyneen ainoastaan Brittein saarilla (Julius Caesarkin pääsi maailmanvalloittajaksi vasta toimittuaan puolivahingossa keijujen tuomarina Englannin-valloituksellaan), kaikki maagit tuntuvat olleen englantilaisia, ja enkelit ja demonit mainitaan vain ohimennen pohdittaessa taikuuden ja uskonnon suhdetta “Magicians are chiefly interested in the usefulness of these supernatural beings; they wish to know under what circumstances and by what means angels, demons and fairies can be brought to lend their aid in magical practices. For their purposes it is almost irrelevant that the first class of beings is divinely good, the second infernally wicked and the third morally suspect. Priests on the other hand are scarcely interested in any thing else.”

Näinä poliittisen korrektiuden aikoina moinen Englanti-keskeisyys saattaa tuntua yksisilmäiseltä, mutta se on olennainen osa kirjan ajankuvaa. Romantiikan ajan kirjailijoille kaukomaat olivat täynnä eksoottisia villejä (ajatelkaapa esimerkiksi Coleridgen runoja) ja Ranskan vallankumous kiistakapula, joka sekä herätti huolta sivistysvaltion rappiosta ja alaluokan tyranniasta että toivoa yhteiskunnallisesta muutoksesta. Nykyaikaisempi maailmankuva itse asiassa tuhoaisi kirjan autenttisuuden tunnun, sillä historiallisen romaanin helmasynti on kuvitella menneisyyden ihmisten toimineen kirjailijan ajan mentaliteetin mukaisesti. Verrattuna esimerkiksi vuosi sitten lukemiini Dorothy Dunnetin Lymond-kirjoihin, joiden historialliset faktat oli koottu huolella, mutta ajankuva ja henkilöiden motiivit ja toiminta olivat jatkuvasti täysin pielessä, Clarke onnistuu kerrassaan mainiosti.

Niille, joiden niskavillat nousevat pystyyn Englannin kirjallisuuden klassikoihin kuuluvien romantikkojen nimistä, voin lohduttaa, ettei Clarken kirja ole suinkaan yhtä hidastempoinen kuin esikuvansa, eikä se vaadi suurta aikalaiskirjallisuuden tuntemusta ollakseen nautittava lukukokemus. Päin vastoin: hyvän kirjallisuuden tunnistaa juuri moniulotteisuudesta. Clarken kirja on pituudestaan huolimatta mukaansatempaavaa tekstiä 21. vuosisadalle, jolle romantiikan kirjallisuuden pinnallinenkin tuntemus antaa oman lisäarvonsa. Siinä missä itse kykenen nauttimaan Austenin äärettömän siveellisistä sankarittarista korkeintaan muutaman tunnin audiovisuaalisissa pätkissä, Clarken kirja jätti halun aloittaa saman tien alusta.

Lopussa jäin esimerkiksi pohtimaan, kuka itse asiassa onkaan kirjan fiktiivinen kirjoittaja? Alussa kuvittelin sen olevan hupaisa taikuuden teoreettinen tutkija, mutta kirjan lopun intiimi ajatustenvaihto johti toisiin aatoksiin. Mieleeni tulivat Austenin ja Brontën sisarusten kirjeitä kirjoittavat sankarittaret, itselliset naiset, joiden maailmassa on seesteisyyttä naisia rajoittavista laeista ja käyttäytymissäädöksistä huolimatta. Herrasmiesten seikkailujen lomasta Clarken romaanista nousee esiin kaksi vahvaa naista ja musta orja, joiden nimet eivät nosta heitä toimijoiden eturiviin, mutta jotka lopulta saavat kenties aikaan enemmän kuin heti huomaisikaan. Pitkän kertomuksen lopussa havaitsee yllättäen, etteivät sitä kuljetakaan herrat Norrell ja Strange, jotka jäävät lopulta omien toimiensa loukkuun – pääjuonesta on tullut vain laaja sivujuoni. Käännettä ei juonen tasolla voi kutsua yllätykselliseksi, sillä jo kirjan alussa kaikki on ennustettu sopivan kryptisessä muodossa, mutta lukijan identifikaation tasolla se on todellakin käänne, joka saattaa jopa jäädä vaivaamaan onnellista loppua kaipaavaa lukijaa. Tässä suhteessa Clarke on lähempänä Humisevaa harjua kuin Jane Eyreä.

Huippuharkittua humppaa

2005-03-14T14:02:00.000+02:00

Show: Melodifestival 2005, Globen, Tukholma (12.3.2005, Ruotsin TV1)

*****

Suomalaisen on vaikea ymmärtää ruotsalaista Euroviisu-kuumetta. Länsinaapurissa jokavuotinen karnevaali kestää kuukauden. Eri paikkakunnilla järjestettävät televisioitavat osakilpailut ja "toiset mahdollisuudet" huipentuvat lopulta Tukholman Globenissa järjestettävään Melodifestivaliin.

Suomessa Euroviisu-karsinnat ovat vain karsinnat, Ruotsissa Melodifestival on oma huipentumansa, jota pohjustavat tv-raportit, iltapäivälehtien palstakilometrit ja joku puolella vellova spekulaatio. Skabojen jälkeen julkaistaan cd ja onpa televisiossa jopa Melodifestival: Dagen Efter -show, jotta iskelmävillitystä eläneille ei tulisi karvas kylmä kalkkuna -kokemus viikkojen jännityksen jälkeen.

Tämän vuotisen show'n voitti Martin Stenmarck kappaleella Las vegas. Hän voitti kriitikot puolelleen (joilta tulee puolet pisteistä) ja tuli yleisöäänetyksen toiseksi.

Ennakkosuosikki Nanne Grönvall jäi biisillään Håll om mig nuolemaan näppejään toisella sijalla vaikka voittikin yleisöäänestyksen. Kolmanneksi tuli Abbaa kanavoiden/ryöstöviljellen pop-porukka Alcazar illan tarttuvimmalla hömppärenkutuksella Alcastar ("You can be an-- Alcastar!"). Tämä tulee varmasti vainoamaan radiosta vielä pitkään.

Ruotsalainen schlager-musiikki, joka on siis popin suuntaan kehittynyttä iskelmää, on genrenä hyvin kummallinen, sillä se seuraa yleisempiäkin euroviisumusiikin sääntöjä:

Esiintyjä näyttää valtavirtaisalla tai retrolla tavalla hyvältä (hyvä meikki, istuva puku, tyylikkäät hiukset)

Show on hyvä (taustatanssijat ovat rytmissä, oma liikehdintä skulaa, flirtti yleisön/kameran kanssa toimii)

Biisi kuulostaa kivalta (viisu on bailattava ja/tai kertoo rakkaudesta, siinä on kaksi modulaatiota joista toinen on yleensä feikki, ja laulajalla on hyvä ja kantava ääni)

Esiintymisessä on leikkisää glamouria (huumori, camp tai queer on yhdistettävä aitoon tyylikkyyteen, jottei esiintyjä vaikuta saavuttamattomalta tai snobilta)

Voittajaksi tai listaykköseksi ei kuitenkaan päädy artisti, jossa yhdistyvät kaikki nämä vaateet, vaan jokin keskinkertainen ja hampaaton värssy. Schlagerin ominaispiirteisiin kuuluukin se, ettei musiikki herätä suuria -- tai oikeastaan mitään -- tunteita. Schlager aiheuttaa toki fani- ja inhoreaktioita, mutta yleensä nämä liittyvät kontekstiin, eivät itse musiikkiin.

Melodifestival on paljon suurempi kuin yksittäiset esiintyjät. Samalle lavalle kapuavat samaan tyyliin niin ensikertalaiset (esimerkiksi tyylikkäästi 60-luvun mustaa musiikkia kanavoinut Caroline Wennergren), eurodiscon supertähdet (Alcazar), Suomessakin suositut pohjoismaisen uusnationalismin rockairueet (Nordman) ja ruotsalaisen schlager-rockin ikivihreät (isoäidin ikäinen, mutta silti punaisessa jumpsuitissa hyvältä näyttävä Sanne Salomonsen). Melodifestival on vuosittain Ruotsin suosituin televisio-ohjelma. Yhdeksästä miljoonasta ruotsalaisesta sen katsoo neljä miljoonaa.

Iso osa musiikista on silti roskaa. Tänä vuonna kymmenestä show-kandidaatista kaksi oli oikeasti mukaansatempaavia ja puolet tv-kelpoisia. Voittoon kirinyt Stenmarck on juuri ja juuri tällä paremmalla puolella -- siis hyvää keskitasoa. Hän on komea ja hyvä esiintymään, mutta biisi ei ollut kovinkaan kummoinen. Stenmarck puristi siitä kaiken mitä ensikertalaismelodifestivalilainen voi, mutta modulaatio unohtui kokonaan! Pisteitä hän sai varmasti neljän Kill Bill -henkisen taustatanssijatyttönsä avulla -- ja tyylikkäästi tyttöjen asuihin mätsätyistä kengistään.

Suurimmat schlager-tähdet toki pikkuhiljaa keräävät pisteet kotiin kaikilla osa-alueilla. Ne jotka oikeasti jaksavat vuosikaudet kiertää pikkupaikkakuntien tanssiravintoloita oppivat väkisinkin esiintymistä. Pinnalla pysyminen vaatii hyvän kappaleen muutaman vuoden välein ja äänenkin on tarjottava vähän vaihtelua.

Suurin ongelma on yleensä pukeutumisalueella; isot tähdet pukeutuvat useammin hyvin, mutta heiltä tulevat myös uskomattomimmat (ja kalleimmat) munaukset. Hyvä esimerkki on viime vuoden Melodifestival-voittaja Lena Philipsson, joka on ollut skabassa mukana lukemattomia kertoja. Tänä vuonna itse kilpailun päätyttyä äänestyksen aikana hän esitti sikermän kaikista vanhoista festival-biiseistään. Philipsson on hyvä esiintyjä ja hänellä on mahtava ääni, mutta esiintymisasu oli puhdasta mitä vittua. Philipsson oli päättänyt, että 70-luvun afromeininki yhdistettynä Desperate housewives -lookiin on se juttu. Vieläkään en osaa sanoa näyttikö hän tähdeltä vai ihan vain naurettavalta.

Toinen esimerkki schlagerin kiintotähdestä on Carola. Hän on voittanut Melodifestivalin lukemattomia kertoja (ekan kerran 16-vuotiaana) ja Euroviisutkin kahdesti. Jopa hänen vihamiehensä joutuvat myöntämään, että Carolalla on "Ruotsin paras ääni". Hänkin esiintyi tämän vuoden skabojen äänestystauolla -- päällään kesämökin verho.

Carola on siitä erikoinen Euroviisu-kuninkaallinen, että hän on äärioikeistolaiskristitty (kappaleen tekstissä vilahteli Raamattu-sitaatteja), ja siten jokseenkin homovastainen. Se on saavutus, sillä Euroviisut, ja ruotsainen schlager-skene, ovat jo pitkään olleet homojen hallinnassa. Hauskana yksityiskohtana Carola näyttää aivan pohjoismaiden suurimman homoklubin Dtm:n toimitusjohtajalta, Riitta "Ritu" Suomiselta.

Ruotsissa tätä homoyhteyttä ei edes yritetä piilottaa. Äänestystauon show'n avasi viime vuoden parhaaksi drag-porukaksi äänestetty After Dark (joka on petrannut huomattavasti sitten viime näkemän, jolloin show oli kuin satunnaisen firman pikkujouluista) menneitä viisuvoittajia parodioivalla esityksellään. Show'n toinen juontaja, Mark Levengood, on onnellisesti naimisissa "valtakunnanhomon", Jonas Gardellin kanssa.

Levengood myös spiikissään ilmoitti Melodifestival-skabojen parhaaksi hetkeksi sen, kun koomikko/näyttelijä/Whale-yhtyeen kitaristi Henrik Schyffert jossain osakilpailussa oli pukeutunut intiaaniksi päällään takapuolen paljastavat chapsit. Tempausta kritisoitiin lehditössä paljon, mutta aitoon camp-henkeen Schyffert terrorisoi yleisöä paljaspeppuintiaanina myös finaalissa. Levengood itse sekoitti myös pakkaa pukautumalla show'n aluksi ruotsalaisten uusnatsien suosikkikuninkaan puvun kopioon. Näinä post-post-ironian päivinä en ymmärrä mitä se tarkoittaa.

Vinoviettisiä olivat tietenkin myös esiintyjät. Alcazaria homommaksi ei bändi pääse, eikä se Ruotsissa ketään hetkauta. Bändi sai parhaat pisteensä maan raamattuvyöhykkeeltä, Växjön tuomaristolta. Oleellista kilvassa ei kuitenkaan ole olla homo (kuten surkeat pisteet heteronormatiivisesta Sanna Nielsenin kanssa lauletusta balladista saanut Fredrik Kempe), vaan näyttää homolta (kuten hetero Stenmarck, joka on stailattu ja tuttu maan merkittävimmän homolehden, QX:n sivuilta).

Mutta se sisällöstä. Melodifestival 2005:n tärkeimmät avut ovat muodon puolella: se on nimittäin parhaiten tuotettu ja ohjattu live-lähetys, jonka olen eläessäni nähnyt. Sisältö saattoi olla paikoitellen hyvinkin keskinkertaista tai lukemattomiin ironisiin tasoihinsa kompastuvaa, mutta kaikki näytti koko ajan hyvältä ja aikataulu piti täydellisesti.

Kuvaajalla oli aina juuri oikea asia kuvassa, jolloin huonoimmatkin esiintyjät näyttivät ammattilaisilta nimenomaan kameraohjauksen ja leikkauksen ansiosta. Illan draaman kaari oli mietitty hyvin tarkkaan; se oli nopeasti etenevä, vaihteleva, viihdyttävä ja ihan pikkiriikkisen tuhma. Tekniikka ei takkuillut, mitä nyt toisen juontajan, Jill Johnssonin mikki ei heti toiminut tämän laulaessa Redneck Womania, mutta sekin hoidettiin niin hyvin, että homma vaikutti melkein suunnitellulta etäännytykseltä. Ja mikä mahtavinta, yksikään esiintyjä ei pitänyt tylsiä pitkiä puheita.

Gaalan juontajat olivat nokkelia. Stand-up komiikka oli oikeasti hauskaa. Täpötäysi Globen oli kybällä mukana, samoin kuin baareihin kerääntyneet juhlijat. Kotikatsomoista annettiin tänä vuonna 1,5 miljoonaa tekstiviestiääntä.

Melodifestival oli tuotettu paremmin kuin Oscar-gaala; tältä MTV3:n lauantai-illat näyttävät kanavan suunnittelijoiden villeimmissä unelmissa.

Econ ja Boschin jalanjälillä

2005-03-07T15:46:00.000+02:00

Kirja: Gregory Norminton: The Ship of Fools (2002, Sceptre)
****

Ennen siirtymistään täysimittaisen romaanikirjallisuuden pariin Gregory Norminton ihastutti kevyehkön kehyskertomuksen yhteensitomalla esikoisnovellikokoelmallaan the Ship of Fools.

The Ship of Foolsin kehyskertomus sijoittuu Hieronymus Boschin kuuluisaan samannimiseen maalaukseen. Kuva-allegoriassaan Bosch kuvaa kahteentoista typerykseen supistetun ihmiskunnan ajelehtimisen pienessä laivassa vailla määränpäätä flirttaillen, juhlien, juoden ja oksennellen. Norminton ei eksy Boschin jalanjäljiltä kertoessaan tarinaansa; Chaucerin Canterburyn tarinoiden muottiin valettu kertomus kuvaa ihmiskunnan Boschin taulujen mukaisesti hellyyttävän syntisenä ja pikkumielisen dystopisena.

The Ship of Fools on poikkeuksellisen vakuuttava nuoren kirjailijan esikoisteokseksi. Norminton siirtyy sujuvasti tyylilajista toiseen novellien vaihtuessa; osa tarinoista on kirjoitettu mahdollisimman maanläheisesti ja kehollisesti, osa kauhutarinoina ja osa voimakkaasti Umberto Ecolta vaikutuksia saaneina keskiaikaisina mysteereinä. Tekstuaalisia hairahduksia tai esikoiskirjailijoille tuttuja kompastuksia teoksessa on vain muutamia, eivätkä tyylilajin vaihtumiset katkaise tarinan sujuvaa kulkua missään vaiheessa: tyylilajista riippumatta Normintonin teksti suorastaan huokuu harvinaislaatuista itseluottamusta ja anteeksipyytelemättömyyttä.

Normintonin henkilöhahmot ovat lihallisia, eläviä ja riemastuttavan absurdeja arkkityyppejä, eikä kirjailija arkaile käyttää näitä ihmisen heikkouksien arkkityyppeinä; riemastuttavimmissakin tarinoissa päähenkilöt sortuvat lopulta ahneuteensa, pikkumaisuuteensa tai turhien pelkojensa ja himojensa uhreiksi. Siinä, missä novellikokoelman yksittäiset tarinat saattavat olla moralistisia ja opettavaisia, kehyskertomuksensa yhteen sitomana kokonaisuutena tarinat yhdistyvät ihastuttavan absurdiksi kuvaukseksi ihmisen mitättömyydestä, ihmiselon turhuudesta ja samojen virheiden toistamisesta yhä uudestaan ja uudestaan.

Kaiken kaikkiaan The Ship of Fools on erityisen suositeltavaa luettavaa nokkelan maagisen realismin, ecomaisen historiallisen fiktion tai ylipäätään ajatuksia herättävän novellikirjallisuuden ystäville.

Sensuurin siemenet

2005-02-18T12:38:00.000+02:00

Meta: Sensuurin siemenet itävät

3.2. Helsingin Sanomien tuoreissa uutisissa kerrottiin kulttuuriministeri Karpelan toivovan koulujen ja kirjastojen siirtyvän yleisenä käytäntönä käyttämään niin sanottujen "törkysivujen" esto-ohjelmia lasten suojelemisen nimissä. Kulttuuriministeriö ei ole laatimassa aiheesta lakia, mutta ministeriön kouluille ja kirjastoille antama suositus riittänee valitettavasti varsin hyvin.

Miten tämä liittyy Perkeleen Periskooppiin?

Tarkempia ajatuksia sensuurista yleensä voi lukea vaikkapa Fabulasta, mutta aihe koskettaa Periskooppia - ja ylipäätään kulttuurielämäämme - myös suoremmin.

EFFI testasi Block!-nimistä suodatusohjelmaa ja raportoi kiitettävän synkistä tuloksista: testauksen mukaan ohjelma esti pääsyn muun muassa uskonnollista toimintaa koskeneisiin - tai uskonnollista kulttitoimintaa kriittisesti käsitteleviin - uutisiin, verkosanakirjojen anatomiaa käsitteleviin asia-artikkeleihin sekä tiettyjä sanoja sisältäneisiin sivuihin riippumatta sanan käyttötavasta: suojausohjelma suojasi käyttäjänsä muun muassa Nobel-palkitun runoilija Persen elämänkerralta.

Periskooppiin sensuuri osui spesifisemminkin: mitvit-blogin suorittaman testin mukaan Block! suojelee käyttäjiään lukuisten muiden blogien ohella myös Periskoopin kauheuksilta - ilmeisesti puhtaasti verkojulkaisun nimen perusteella. Ikävästi ongelma ei ole edes ohjelmakohtainen: oltiinpa kouluihin ja kirjastoihin hankkimassa mitä tahansa vastaavaa ohjelmaa, kaikki toimivat kuitenkin suht tarkasti samoilla periaatteilla, käytännössä sensuroimalla sisältöä (kiellettyjen verkkosivujen listan lisäksi) sopivien avainsanalistojen kautta. Kuten kuka tahansa vähääkään kirjoittamisen kanssa työskennellyt tietää (ja kuten Periskoopin tai yllämainittujen sivujen sensuurista näkyy), sanoja sensuroimalla ei päästä puusta pitkälle: yksittäisillä käytetyillä sanoilla kun harvemmin on merkitystä, vaan kontekstilla, jossa niitä käytetään.

On jokseenkin synkän koomista, että kulttuuriministeriön suosittelema suojausmetodi suojaa ihmisparkoja ikävältä kulttuurilta.

Verta & väristyksiä, otos tuhat

2005-02-10T23:25:00.000+02:00

Larppi: Helsingin iso Vampire-kronikka (1995-2004, useita tekijöitä)
** ja ****

Tärkeä aikansa tulkki. Epäuskottavaa skeidaa. Helsingin pitkäaikaisin ja pätevimmin johdettu larppikampanja. Yletöntä saippuaa. Helsingin iso Vampire-kronikka alias Helsingin Kronikka alias "No voi helvetti mitä ne taas keksivät" alias Camarilla loppui 20.11.04. Larppikampanja oli pyörinyt vuodesta 1995. Mitäs nyt?

Vampire on White Wolf -yhtiön roolipeli (sekä larppisäännöstö) synkästä nykymaailmaa muistuttavasta maailmasta, jossa suunnilleen kaikissa maailman hallintorakenteissa piileksivät kuolemattomat, supervoimaiset vampyyrit. Peleissä käsitellään näiden elävien kuolleitten intohimoja, jatkuvaa verenhimoa ja taisteluita vallan piireissä. Vampiren goottimelodraama ja katoavaisuuden tematiikka oli muodikkaimmillaan yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella, nyttemmin sen suosio on laantunut.

Puhuttaessa Helsingin - tai Suomenkin - larppihistoriasta Helsingin Camarillaa ei voi ohittaa. Useimmat yhtään vanhemmista helsinkiläispelaajista ovat vähintäänkin käyneet Camarillassa kääntymässä, monille sen pelit olivat ensimmäisia vakavammin otettavia larppeja. Helsingin larppielitistien (oksymoron?) kollektiivisessa tajunnassa Helsingin Camarilla on ollut kuin arkkityyppinen hyvä ja paha äiti: aluksi se oli cooliuden apoteoosi, sitten nolostuttava sukulainen jota ei kehtaa näyttää kavereille. Loppuaikoina suhde ehkä lämpeni viehättyneeksi, tuttuuteen perustuvaksi kiintymykseksi. Helsingin Camarillan pelit olivat ihmisten mielissä sekoitus verrattoman pätevää järjestämistä ja joitakin sitkeitä pöhköyksiä.

Kieltämättä Helsingin Camarillassa olikin ongelmansa. Enimmin kritisoitiin muodon jäykkyyttä: Nykyisin larpeissa suositaan säännöttömyyttä, mutta Kronikassa käytettiin sitkeästi hahmolomakkeita ja varsinkin hahmojen kykyarvoja ("Mulla on ajotaitoa kahden pallon edestä."). Peleissä käytettiin myös häpeilemättä pelin keskeyttäviä metakeinoja:

"No niin, mun hahmolla on kolme pistettä auspexia, joten otetaans sosiaalinen haaste."
"Ap pap, se on kyllä staattinen haaste."
"No otetaan nyt KPS sitten."

Tällaiset tunnelman rikkovat mekaniikkatuokiot eivät varsinaisesti lisää toisen maailman maagista tuntua, joten useimmat pelintekijät pyrkivät nykyisin välttämään niitä mahdollisimman paljon.

Helsingin Camarillan hahmoverkostokin oli tasapainoton. Yksi hahmonkirjoittaja teki megakoviksia, toinen nyrkillätapettavia raakileita. Juonet kasautuivat tietyille hahmoille ja toiset jäivät seinäkukkasiksi. Lupaavat juoni-ideat raukesivat usein tyhjiin, pelit pelkistyivät juhlavaatteissa patsasteluksi.

Kuitenkin Helsingin Camarillan hyvät puolet olivat paljon epäkohtia voimakkaammat. Jo se, että kymmenien pelaajien katras saatiin pidettyä kasassa ja toiminnassa melkein vuosikymmenen ajan, on vaikuttava asia. Mikään muu kampanja Helsingissä ei minun tietääkseni ole yltänyt lähellekään Camarillan tehokkuutta.

Vielä tätäkin olennaisempaa on, että Helsingin Camarillan maailma oli tyystin elävä. White Wolfin uusin klaaniopa$ saattoi olla millainen vain, mutta kronikan hahmoverkko oli lumoavan aito. Menneet tapahtumat ja hahmojen vuosien takaiset teot muistettiin. Tekemisillä oli merkitystä, pelaajat viittasivat hahmoihinsa lempinimillä ja niiden ominaisuuksista (omituisuuksista) laskettiin leikkiä. "Gusse ei koskaan toivu tästä!" sanoi hahmon pelaaja, ja kaikki nauroivat - sillä juuri sellainen Gusse oli. Tätä oikean elämän tuntua on työläs tavoittaa yhden illan larpissa. Kymmenen vuotta toisensa tunteneita tyyppejä on paljon helpompi leikkiä uskottavammin, kun hahmot ovat olleet ihan oikean maailman ajassakin muodossaan enemmän kuin pari tuntia.

Erityismaininnan ansaitsee pelijärjestelyiden pätevyys ja Suvi Lehtorannan osuus. Pelit alkoivat ajallaan, ne pidettiin vaikuttavissa tai vähimmilläänkin siedettävissä pelipaikoissa. Lavasteet olivat tarpeeksi vakuuttavat ja hahmobriiffien taso oli hyvä. Tässä asiassa kronikka on ollut valovuosien päässä larppien keskimääräisestä järjestelyrävellyksestä. Kun tällaiset käytännönjärjestelyt toimivat saumattomasti, pelitkin toimivat.

En tiedä, mitä muut ovat Camarillassa kokeneet, mutta minä sain parhaimmillaan huiman tyydyttäviä kokemuksia ja opettavaisia hetkiä. Pahimmillaan pelit olivat turhanaikaista patsastelua ja hengaamista, mutta yksikään ei ollut räkähuono. Toimiessaan Helsingin Camarilla oli larppaamista parhaimmillaan. Kun hahmon takana oli sen kirjoittajan ja sen pelaajan koko luovuus ja nokkeluus, hahmojen edesottamukset olivat riemastuttavia, luonteenomaisia, ja ennen kaikkea - vaikkei tämä teemaan sovikaan - eläviä.

Kehämäisiä aatoksia

2005-01-25T15:27:00.000+02:00

Kirja: Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani (Teos, 2004)
***

Finlandia-ehdokkaanakin olleella Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanilla on tasan yksi olemassaolon oikeutus: kieli on mahtavaa. Kirjasta voi valita lähes minkä hyvänsä kohdan ja tyyli pitää täydellisesti. Esimerkiksi näin:

"Ja sitten, kun se siirtyily nyt oli jotenkin jäänyt noin niin kuin sielullisella tasolla virta-asentoon, lähti se vaunukin jos nyt ei suorastaan oireellisesti niin ainakin sopivasti liikkeelle. Siinä oli ympyrätaloa ja muuta pyöreää kohdalla ja siitä se kai johtui että ne kaikki kehämäiset aatokset jotenkin taas purjehtivat paikalle, raitiovaunu kolisti, kolisti raitiovaunu, ja siihen rytmiin, tai rytmiin siihen, no niin, siihen kuitenkin oli sitten helppo ajautua mukaan ja laahata jostain aika välittömästä lähimenneisyydestä perässään se jankuttava siirtymäloruilu, siirtyä sinne, siirtyä tänne, siirtyä siirtyä sinne tänne, ja niin siinä sitten huomasi nopeasti..."

Ja niin pois päin. Kirja kuvailee yhden päivän kolmen Kalliossa asuvan toimettoman kundin elämässä. He ovat Marsalkka, Lihi ja Henninen. Kun huomioon ottaa sen, että Pussikaljaromaanin luettuaan lukija on uppoutunut melko perusteellisesti heidän elämänmenoonsa yhden päivän ajalta on yllättävää kuinka vähän heistä jää käteen elämänkerrallisia tietoja kirjan loputtua. Tavallaan he ovatkin jokamiehiä, joista sanotaan vähän jotta kaikki voisivat samaistua. Lihi haluaa pelata noppaa. Henninen ei pidä poliiseista. Marsalkka on porukassa kertoja mutta ei hänenkään vinkkelinsä sanottavasti muista eroa.

Kirja on ihailtavan uskollinen tyylilleen. Teksti puksuttaa samanlaisena läpi koko teoksen ilman mitään turhia korostuksia, tyylillisiä heittoja tai muuta vastavaa. Se myös tekee kirjan lukemisesta raskasta ja varsinkin viimeiset sata sivua alkavat jo tuntua tahkoamiselta. Rimmisen teksti on hienoa mutta sitä lukiessa tulee sellainen olo että sitä suolletaan jossain tehtaalla metrimääräisesti ja näihin kansiin on nyt päätetty pakata sitä 330 sivun edestä.

Lopussa on sentään pieni kirjallinen kikka jossa lukijaa harhautetaan ajattelemaan että kirjailija kunnioittaisi sentään jotain draaman kaarta. Tuntuu siltä, että kun paljastuu, että näin ei ollutkaan, yritetään samalla sanoa ettei siistejä lopetuksia satu elämässäkään kovin usein kohdalle. Tämä voi tuntua spoilerilta, mutta olisin itse ainakin mieluusti tiennyt, että edessäpäin on vielä jotain odottamisen arvoista taistelutahtoni horjuessa kahden kolmanneksen kohdalla.

Kirjassa ei ole ajatuksia mitenkään liikaa. Perusteemat ja sanoma ovat lopulta hyvin yksinkertaisia ja mielenkiinnottomia; paino on puhtaasti esitystavassa. Romaanin yhteydessä on käytetty myös sellaisia sanoja kuin ajankuva tai sukupolvikuvaus, mutta Rimmisen sankarit voisivat yhtä hyvin elää 1800-luvulla kuin tänä päivänä. Tämän teoksen perusteella toimettoman elämäntapa vaikuttaa ikuiselta. Ajattomuutta korostaa kirjan Kallio-keskeisyys. Matkat muihin kaupunginosiin tuovat mieleen Aki Kaurismäen Kalamarin Unionin ja sen kaupunginosasta toiseen siirtymisestä rakentaman epiikan.

Jos tekstikatkelman meininki miellyttää, sopii lukea koko kirja. Sitä riittää. Jos ei, voi edessä olla melkoisen työläs savotta.

Folkahtavan fantasian paluu

2005-01-21T02:51:00.000+02:00

Kirja: Cecilia Dart-Thornton: The Iron Tree (2004, Tor Books)
**

Cecilia Dart-Thornton nousi yleisön ja kriitikoiden suosioon vuonna 2001 mainiolla Bitterbynde-trilogiallaan (The Ill-Made Mute, The Lady of Sorrows ja The Battle of Evernight), onnistuen yhdistämään viihteellisen ja kiinnostavan kirjoitustyylin omintakeiseen ja jäljittelemättömään, folklorea perinteiseen fantasiaan yhdistelevään kirjoitustyyliin.

Vaikka vanhojen uskomusten ja satujen kauniiksi verkoksi kudotun Bitterbynde-trilogia olikin ajoittain turhan raskaskätisestä traagisen imelästä pohjasävystään huolimatta mitä miellyttävintä luettavaa, sarja vaikutti pelottavan leimaavalta: osaisiko kirjailija uudistua sarjan jälkeen, vai muuttuisiko toistaiseksi raikas kirjoitustyyli tulevan tuotannon rasitteeksi?

Kaikeksi ikäväksi The Iron Tree, Dart-Thorntonin uusin tuotos, näyttäisi osoittavan pelot tosiksi: teoksen kerrontatapa ja –tyyli ovat kuin suoria kopioita kirjailijan aiemmasta tuotannosta. The Iron Tree sijoittuu jälleen kovin perinteisen oloiseen fantasiamaailmaan, jossa ihmisasujaimisto pyrkii elämään erilaisten kansanuskomuksista napattujen luonnonhenkien kansoittamassa ympäristössä. Dart-Thornton on selvästikin itsekin tiedostanut ongelmansa: kirjan tapahtumissa kuvatut kulttuurit on liki väkisin pakotettu aiemmasta poikkeaviin ympäristöihin aina aavikoista asutetuille soille. Miljöön väkinäinen vaihdos tuo kuitenkin tekstiin ikävän rikkinäisen tunnun: siinä, missä peruseurooppalaisen folkloren käyttö soveltui mainiosti Bitterbynde-trilogiaan, The Iron Treen aavikkomaisemille ja soille sama folklore sijoittuu huomattavasti väkinäisemmän oloisesti.

Pakotetut miljööt aiheuttavat toisenkin tarinankerronnallisen ongelman: Dart-Thorntonin aavikot tai suot eivät eroa millään tavoin muista ympäristöistä, ja tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua mihin tahansa perusfantasiamiljööseen. Edes poikkeavat luonnonolosuhteet eivät näy millään tavoin tekstistä; siinä, missä kansantarinoissa henkiolentoja käytetään muunmuassa luonnon vaarojen ja olosuhteiden vertauskuvina, Dart-Thornton ruumiillistaa vertauskuvat muun tekstin tasolle jättäen näin loppuympäristön todella kliiniseksi.

Perustarinansa tasolla The Iron Tree kertoo kahden nuoren, sietämättömän täydelliseksi kuvatun Jarredin ja liki luonteettoman Lilithin rakkaustarinan, joka etenee imelän hapuilevasti kohti traagista loppuaan. Tarina kuljettaa lukijan Jarredin aavikkokotikylästä Lilithin suoalueilla sijaitsevaan kotiin kulkien muutamaan otteeseen satunnaisten, poikeuksellisen geneeristen fantasiakylien ja –kaupunkien läpi. Vaikka kohtalon tuomitsemasta, Romeo ja Julia –henkisestä rakkaustarinasta impulsiivisen aavikon asukin ja suolla ikänsä eläneen, pilvilinnoja rakentelevan tytön välillä olisi voinut saada paljonkin irti, vesittyy tarina liki täydellisesti päähenkilöiden muovisuuteen. Koska hahmot eivät missään välissä tunnu luonnollisilta ja eläviltä, näiden tarinan traagisuus ei kykene herättämään lukijan mielenkiintoa.

Kirjan lukuisat ongelmat ovat sääli, sillä Dart-Thornton on aiemmissa teoksissaan osoittanut kykenevänsä jämäkkään ja kiinnostavaan tarinankerrontaan, josta The Iron Tree sisältää lukuisia kaikuja: siirappikuorrutteiselta marsipaanilta vaikuttaneen alkupuoliskon jälkeen tarina ja kerronta kiinteytyvät muutamaksi hetkeksi mukaansatempaaviksi, palaten kuitenkin nopeasti takaisin siirappisammiolle, ennenkuin jämäköityvät uudestaan lähestyessään aivan liian kiirehdittyä loppuaan.

Ikävä kyllä, vaikka kirjasta olisi kuinka halunnut pitää, sitä voinee suositella vain niille, jotka uskovat harlekiinikirjojen risteyttämisen klassiseen perusfantasiaan johtavan nautittavaan lukukokemukseen. Sääli, sillä Dart-Thornton on todistanut pystyvänsä paljon parempaan.

Murheellisten laulujen

2005-01-17T22:33:00.000+02:00

Elokuva: Aku Louhimies: Paha Maa (Suomi, 2005)
****

Vuosi sitten televisiosta tuli vaihteeksi jotain hyvää. Ja vielä kotimaista. Irtiottoja kertoi kipeitä ja koskettavia tarinoita nykypäivän suomalaisten elämistä. Sarja oli ilmeeltään ja tyyliltään hyvin epätyypillinen, ellei peräti omaperäinen. Sama tyyli ja tunnelma jatkuu saman taustakaartin elokuvassa Paha maa, paitsi että kun Irtiottoja kertoi kolmekymppisistä menestyjistä, on Pahan maan pääosassa kaiken ikäisiä luusereita.

Elokuvan käynnistävä Eppu Normaali –lainaus tuntuu aluksi kornilta, mutta pian paljastuu, että koko elokuva on jaettu Murheellisten laulujen maan sanoilla nimettyihin kappaleisiin: työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Tämänkin kautta elokuva luo hienon kiertokulun yhteiskunnallisista epäkohdista yksilölliseen pahoinvointiin.

Aku Louhimiehen ohjaaman elokuvan juonirakenne lainaa kuitenkin enemmän Tolstoilta kuin Epuilta. Tarinassa erilaiset ihmiskohtalot törmäilevät toisiinsa ja levittävät pahaa oloaan eteenpäin. Yhtä päähenkilöä elokuvassa ei ole, vaan ainoa kasvava ja etenevä asia on kärsimyksen teema. Siinä missä elokuvissa yleensä on lineaarinen juoni, Pahan maan kohdalla voi puhua pikemminkin syklisestä draamasta. Elokuva loppuu sinne mistä alkaakin, kuolema johtaa kuolemaan, poika kasvaa korvaamaan isänsä. Syöksykierre ei mihinkään.

Tarinaa on hyödytöntä tässä selittää kronologisessa järjestyksessä, vaikka elokuvassa yksi asia konkreettisesti johtaakin toiseen. Tarinaa kuvataan neljän parin kautta, kaikissa epäonni siirtyy eteenpäin. Masentunut pölynimurikauppias (Sulevi Peltola) ja järkyttävällä kampauksella varustettu saippuakauppias (Mikko Kouki) vetävät viinaa ja tekevät typeryyksiä. Työtön opettaja (Pertti Sveholm) hakkaa sekakäyttäjäpoikaansa (Jasper Pääkkönen). Rikkaan perheen aktivistitytär (Pamela Tola) ja tämän hakkeripoikaystävä (Mikko Leppilampi) leikkivät robinhoodia. Neuroottinen poliisi (Matleena Kuusniemi) käy töissä psyykelääkkeiden voimalla tukenaan opettajamiehensä (Petteri Summanen).

Ryhmät törmäilevät toisiinsa aktiivisesti ja kaikki liittyy kaikkeen. Koskettavat ja hyvin näytellyt ihmiskohtalot herättävät voimakkaita tunteita, vaikka välillä hiukan ärsyttääkin, kun vääjäämätön tragedia antaa odottaa itseään. Elokuvan viimeinen iso juonenkäänne, jossa aktivisti ja hakkeri yrittävät ison luokan tietomurtoa, ei tunnu puhuttelevan samalla tavalla kuin muut. Kenties sen osan maailma bilehuumeineen ja high-techeineen on liian erilainen kuin muiden halvat motellit ja varastetut autot, vaikka kertoo sekin todellista kuvaa Suomesta.

Jo ennakolta kohua herättänyttä alastomuutta elokuvassa on vain vähän, ja tällöinkään kyse ei varsinaisesti ole mistään erotiikasta. Kuriositeettina voinee kuitenkin mainita, että kaikissa kolmessa seksikohtauksessa pannaan takaapäin. Vaikka Paha maa muuten oli visuaalisestikin omaperäinen, tässä kohtaa tuntui, että seksin hyväksikäyttöpuolta yritettiin korostaa tarpeettoman helpolla keinolla.

Louhimiehen, Jari Rantalan ja Irtiottojakin kirjoittaneen Paavo Westerbergin käsikirjoitus eroaa yleensä teatteriperinteestä ammentavasta kotimaisesta elokuvasta paitsi rakenteeltaan, myös tyyliltään. Kaurismäkimäisen repliikkiniukkailun tai Suomi-Filmi-henkisen tärkeiden vuorosanojen artikuloinnin sijasta elokuvassa höpistään, toistetaan repliikkejä ja puhutaan toisten päälle. Tämä tehostaa vaikutelmaa, että valkokankaalla on oikeita ihmisiä, ei näyttelijöitä. Lopussa Jasper Pääkkönen tuntuu haluavan sanoa vielä jotain, mutta elokuva loppuu ennen kuin hän ehtii puhua.

Eheä tyyli ja teema pitää elokuvan audiovisuaalisena kokonaisuutena, joka on samaan aikaan raikkaan kokeellinen ja erittäin toimiva.

Venyy ja paukkuu

2005-01-10T13:19:00.000+02:00

Elokuva: The Incredibles/Ihmeperhe, USA 2004 (Pixar/Disney)
***

Jos tykkäät supersankareista, tykkäät tästä elokuvasta. Disney/Pixar on tehnyt kunnianosoituksen kaikille niille, joista on päheää käyttää alusvaatteita päällysvaatteiden päällä.

Supersankarit ovat menettäneet aikaisemman arvostetun asemansa ja joutuvat piilottelemaan voimiaan. Tavallisen elämän eläminen ei onnistu kovin hyvin, mutta sankarit saavat yllättäen tilaisuuden palauttaa menetetty kunniansa. Seuraa soveliasta kohkaamista ja dramaattisia syöksyjä.

Vaikka elokuvan alkuosa painottuukin pakotettuun tavis-elämäänsä kyllästyneen isän tuntemuksiin, varsinaisesti sankariosassa on koko perhe. Uusi aika on tullut Disneyllekin. Isä ei enää tiedä kaikkea eikä yksin suojele kaikkia , vaan koko sakki osallistuu. Vaikka Rouva Ihme (entinen Elastigirl, rikollisen aineksen taltuttaja ja naapuruston sankari) näyttääkin yhä kirjoittavan ammatikseen "kotirouva", tosipaikan tullen perheenjäsenet pelastelevat toisiaan tasapuolisesti. Jokainen saa olla sankarillisen uhrautuvainen. Epävarmuudesta kärsivä, voimiensa hallinnan kanssa kamppaileva nuori sankari ("Äiti - en tiedä pystynkö tähän.") on tyttö, ja isä itkee.

Toinen ja synkempi ajan murroksen merkki elokuvassa on se, että siinä kuolee ihmisiä. Mistään ylettömistä tapporiennoista ei toki ole kyse, mutta muista supersankareista urakalla eroon hankkiutunut Pääpaha ei suinkaan ole vain tyytynyt vangitsemaan sankareita tyrmiinsä. Kun Pahiksen kätyri törmää hävittäjällään kallioon, hän ei pelastu räjähdyksestä klassisella heittoistuimella. Tämä hämmästytti minua. Elän vielä sitä aikaa, jolloin piirrosleffoissa kuolivat vain vanhat vanhemmat alkukohtauksessa tai pahat roistot loppukohtauksessa.

Yleisesti ottaen vauhdikas ja hauska elokuva. Ilahduttavista kliseistä revitään hupia ja vauhdikasta toimintaa koko perheelle ja koko perheestä.

Länsimaiden perikato

2004-12-31T10:42:00.000+02:00

Kirja: Michel Houellebecq: Lanzarote (Flammarion, 2002)
***

Syynä länsimaisen sivistyksen rappioon ei ole moraalinen rappio vaan merkityksen katoaminen. Länsimainen ihminen ei tiedä mitä tekee ja miksi, hänen elämällään ei ole sisältöä ja niinpä muuta ei ole tehtävissä kuin lähteä pakettilomalle. Näin ainakin ranskalaisen skandaalikirjailijan Michel Houellebecqin ohuessa miniromaanissa Lanzarote. Kirjan alussa päähenkilö astuu sisään matkatoimistoon koska tietää, että hänen uudesta vuodestaan tulee turha.

Kirja on alle 100 sivua isolla kirjasimella ja värikuvilla, eikä siinä ajassa ehditä paljoa muuta kuin luonnostelemaan yksi argumentti. Houellebecq ei kainostele suuria aiheita vaan iskee suoraan länsimaisen elämäntavan olemukseen. Siinä piileekin kirjailijan lahja, sillä tuo olemus ilmenee pakettiloman muodossa ja vaikka aiheet ovat kauheita, tyyli on hilpean nihilistinen.

Islam saa Houellebecqin, kuten ranskalaiset yleensäkin kauhun valtaan. Hän näkee Euroopan kaupungit paikkoina, joissa sisältönsä kadottanut haparoiva länsimainen elämäntapa katoaa fanaattisen, ihmiselle vieraan uskonnollisuuden tieltä. Siinä mielessä hän on pessimisti, ettei hän näe mitään kadotettua menneisyyttä tai muuta utopiaa johon täytyisi palata tai tunnu kokevan, että islamin hyökyä voisi mitenkään estää.

Kirjassaan Oikeus nautintoon hän asetti kahden ihmisen välisen täydellisen rakkauden sellaiseksi elämänsisällöksi, jota ei ole vielä menetetty ennen kuin sekin tuhoutuu ääri-islamistiterroristien hyökkäyksessä. Lanzarote on inhimilliseltä kantilta lohduttomampi; siinä sankarimme löytää tyytyväisyyttä tuttavallisesta satunnaisseksistä saksalaisen lesbopariskunnan kanssa. Samalla belgialainen poliisi Rudi, jonka päähenkilömme huomaa ensi kertaa tarkastelemassa peniksen muotoista kaktusta on itsemurhan partaalla koska on menettänyt kaiken. Marokkolainen vaimo jätti ja vei tyttäret mukanaan eikä poliisina ole hyvä olla nyky-yhteiskunnassa.

Sisällön katoamista edustaa ulkoavaruuden muukalaisia palvova kultti joka ulottaa käsityksensä universaalista rakkaudesta kattamaan myös seksin ja lapset. Sille linjalle Rudikin päätyy ja lukijalle jää ksymys siitä, millä perusteella voi enää tehdä mitään moraalisia arvotuksia.
Lanzarotea lukiessa tulee sellainen olo, että samoin kuin kirjan päähenkilö, myös kirjailija on käynyt pakettilomalla ja naputellut teoksensa kasaan aurinkotuolissa istuen muutaman päivän kuluessa. Tyyli on huoleton ja luonteva. Teesiä kasataan sen tuntuisesti, että ollaan kirjailijan omimpien aiheiden äärellä. Vaivaa ei tarvitse nähdä, kaikki on mietitty.

Tässä mielessä Lanzarote onkin oivaa lomaluettavaa. Sen kahlaa läpi yhden lennon aikana eikä se vaadi enempää keskittymistä kuin mihin ihminen pystyy maatessaan rannalla. Nokkelia huomautuksia ja heittoja on joka sivulla siltä varalta, että lukija tarvitsee jutun aihetta keskusteluissa muiden lomalaisten kanssa.

Goy vey!

2004-12-27T14:36:00.000+02:00

Kirja: Zadie Smith: Nimikirjoitusmies (2004, WSOY. Suomentanut Irmeli Ruuska. Alkuperäisteos The Autograph Man, 2002)
**

Amerikkalaisissa tusinaelokuvissa päähenkilö on tyypillisesti komea, rohkea, huumorintajuinen, isänmaallinen, valkoinen 29-vuotias heteromies, joka työskentelee sotilaana tai poliisina. Muita luonteenpiirteitä ei tarvita ja heikkoudeksi riittää se, että hän on rakastunut. Englantilaisissa tusinaromaaneissa päähenkilö taas on ruma, päämäärätön, omasta mielestään liian tavallinen, ympäristön mielestä liian erikoinen, epävarma, keski-ikää lähenevä valkoinen heteromies, joka työskentelee virkamiehenä. Zadie Smith on huomannut, että stereotyyppi muuttuu henkilöhahmoksi, jos siltä vaihtaa kansallisuuden, sukupuolen tai ammatin.

Smithin esikoisteoksessa Valkoiset hampaat "käsiteltiin" maahanmuuttajien identiteettiä ja perimän osaa kulttuurissa. Käsitteleminen tarkoittaa sitä, että kirjassa ei tapahtunut juuri mitään, mutta tapahtumiin liittyi aina etnisyys. Päähenkilö Sam oli muuttanut Englantiin Bangladeshista. Siis miettikää! Bangladeshista! Hän oli siis maahanmuuttaja. Kuinka kantaaottavaa ja puhuttelevaa. Mitä? Eikö? Näin kirjaa kuitenkin mainostettiin ja jossain arvosteltiinkin - olihan henkilökaartissa myös Jamaikalainen jehovantodistajanainen. Smithistä povattiin Hanif Kureishin jälkeen seuraavaa suurta maahanmuuttajakirjailijaa.

Nyt maahanmuuttajakirjailija maahanmuuttajakirjailee jälleen. Tällä kertaa kohteena ovat kaksi rinnakkain kulkevaa teemaa, juutalaisuus ja kuuluisuus. Neljä päähenkilöä ovat henkisesti keski-ikää läheneviä 27-vuotiaita juutalaisia, joista yksi on musta, toinen homo ja kolmas rabbi. Nimikirjoitusmiehen pääosassa olevan Alex-Li Tandemin isä on kiinalainen ja äiti juutalainen.

Alex-Li tuntuu äärimmäisen stereotyyppiseltä englantilaisen kirjallisuuden hahmolta, vaikka onkin kiinalainen, juutalainen ja ammatiltaan ostaa ja myy julkkisten nimikirjoituksia. Hän ei nauti oikein mistään, elää tympeää elämäänsä päivästä toiseen, polttaa pilveä kavereidensa kanssa, vetää kännejä epämiellyttävien työtuttujen kanssa. Hän on rakastettavan epäonnistujan pahanhajuinen kaksoisveli, josta on äärimmäisen vaikea pitää tai edes kiinnostua. Tästä huolimatta hänellä on upea tyttöystävä, salarakkaita, iso ystäväpiiri ja kaikin puolin elämä hymyilee. Paitsi että on se niin raskasta olla brittiläistä keskiluokkaa, tiedättekste.

Alex-Lissä kirjan molemmat puolet tulevat innottomasti esille. Hän on uskonnoltaan tai pikemminkin kulttuuriltaan juutalainen ja on muuttanut nimikirjoitusharrastuksensa työkseen. Näitä teemoja on liitetty yhteen melko satunnaisesti, eivätkä ne silloinkaan tue toisiaan ainakaan mitenkään omaperäisesti.

Kirja jakautuu rosoisesti kahteen osaan, joiden päälle piisaa prologia, epilogia ja muuta tauhkaa. Ensimmäinen osa on Mountjoy: Alex-Li Tandemin kabbala ja toinen osa Roebling Heights: Alex-Li Tandemin zen. Näppärästi Smith on jakanut molemmat osat kymmeneen lukuun, joista ensimmäiset on nimetty kabbalan elämän puun oksien mukaan ja jälkimmäiset buddhalaisen harjoituksen askelten mukaan. Ensimmäisessä osassa Alex-Li palloilee kotilähiössään, toisessa lähtee New Yorkiin. Yllättävästi Buddhan jalanjäljissä kehittyy varsin perinteinen aristoteelinen kaari, kun taas juutalaismystiikasta syntyy lähinnä päähenkilön omassa epämääräisyydessä lillumista.

Alex-Lin kiinalaisuus rajoittuukin lähinnä siihen, että näin saatiin hänestä epätyypillinen juutalainen ja jälkimmäiselle osalle nimi. Juutalaisuudesta sen sijaan revitään riemua tai ainakin sisältöä irti. Kabbalaa esitellään joka välissä kaaviokuvien kanssa, heprean aakkoset käydään läpi ja alkaapa Alex-Li kirjoittaa Jumalan hepreankielistä nimeä JHWH omana nimikirjoituksenaankin. Tämän lisäksi Alex-Li suunnittelee teoksen alkupuolella omaa kirjaa, johon kirjoittaisi juutalaisten ja goyimien eroista - ja määrittelisi kaikenlaisia asioita näiden käsitteiden kautta. Maininnan saa myös koko joukko juutalaisia julkkiksia.

Sekalaista trivia-tietoa löytyy myös monelta muulta elämän osa-alueelta ja Smith tuntuu moralisoivan hahmojaan siitä, että nämä ovat juuttuneet etsimään elämäänsä sisältöä epäolennaisuuksista. Miksi palvoa tähtien nimikirjoituksia, jos voi palvoa tähtiä? Miksi palvoa tähtiä, jos voi palvoa Jahvea? Ja niin edelleen. Julkkiksenpalvontaa ja jumalanpalvontaa rinnastellaankin urakalla, muun muassa julkkisten ja Jahven nimikirjoitusten kautta ja vertaamalla ihailijakirjeitä rukouksiin.

Yksi erityisen hauska anekdootti kirjasta on jätetty ilmeisen tahallisesti pois. Juutalainen näyttelijä Leonard Nimoy nimittäin keksi Mr. Spockin käsitervehdyksen synagogassa näkemästään salaisesta rituaalista, jossa rabbi piti käsiään samalla tavalla. Kirjassa käsimerkit mainitaan ohimennen sivulauseessa, mutta takakannessa on kuitenkin kuva juuri tästä ikonisesta vulkanuslaisten tervehdyksestä. Vaikea kuvitella, että kirja olisi ollut jotenkin liian raflaava sen kanssa.

Smith tuntuu hukkuvan omaan alleviivattuun ironiaansa ja tylsiin pop-kulttuuri-viittauksiinsa. Hän esittää jatkuvasti henkilöhahmoistaan - ja erityisesti Alex-Listä - väitteitä, jotka joko ovat totta ja tekevät hahmoista ääliöitä, tai ovat vitsejä ja tekevät kertojasta ääliön. Kun tätä jatkuu yli neljäsataa sivua, lukukokemuksesta tulee hyvin raskas.

Valkoiset hampaat oli Nimikirjoitusmiestä monipuolisempi ja myös hauskempi romaani. Se yritti vähemmän ja onnistui enemmässä. Valkoisissa hampaissa huumori syntyi tilanteista ja kerronnasta, Nimikirjoitusmiehessä sitä koitetaan vääntää joka paikasta, muttei ikinä oikein onnistuta. Mountjoyn katuja kulkiessaan Alex-Li törmää vähän väliä kolmeen rabbiin, jotka ahtavat isoja huonekaluja pieneen autoon. Kuulostaa vitsiltä, mutta ei kuitenkaan ole hauskaa.

Myöskään jatkuva yritys vedota lukijan populaarikulttuurihermoon ei toimi. Se ei ole niinkään nokkelaa kuin väkinäistä. "Hänen täytyisi vain mennä sinne kyselemään, kuin suosittu etsivä Philip Marlowe. Jos se ei onnistuisi, hänellä oli varasuunnitelma, jonka mukaan hän menisi Lower East Sideen, etsisi käsiinsä Kittyn ihailijakerhon puheenjohtajan Krauserin ja pieksäisi tästä tiedon ulos kuin suosittu näyttelijä Jimmy Cagney konsanaan. Niin, kuin Jimmy Cagney, kaikkien riitapukareiden jumala." Onko tässä kyse Alex-Lin ajattelutavasta vai Zadie Smithin ajattelutavasta? Miksi lukijaa yritetään epätoivoisesti kosiskella sillä samalla triviatiedolla, josta hahmoja jatkuvasti kritisoidaan? Kaatuuko Smith omaan näppäryyteensä vai yrittääkö luoda lukijalleen jotain itsetietoista valaistumista?

Kerronnallisesti paras osuus kirjassa on prologi, jossa Alex-Lin isä vie 12-vuotiaan poikansa kavereineen painimatsiin. Herra Tandemin myötä katoaa jo alkusivuilla myös kirjan energia ja sympaattisuus.

Irmeli Ruuskan käännöskään ei tunnu erityisen inspiroituneelta työltä. Erityisesti jää kaivelemaan, että kirjassa usein esiintyvä ja juutalaisuudessa sangen oleellinen sana "goyim" käännetään tarpeettomasti ja laimeasti ei-juutalaiseksi. Hämärää tämä on varsinkin, kun kirjassa on jonkin verran käytetty vähemmän tunnettuja heprean- ja jiddishinkielisiä sanoja ja jopa fraaseja. Myös Smithin kehuttu dialogi tuntuu käännöksessä kömpelöltä.

Nimikirjoitusmies tuottaa pettymyksen melkein jokaisella mahdollisella alalla. Sen hahmot eivät ole kiinnostavia tai miellyttäviä, eikä niihin halua samaistua. Sen tapahtumat ovat tylsiä ja perustelemattomia. Sen kerronta on väkinäistä ja innotonta. Sen aiheita on käsitelty pintapuolisesti ja tympeästi. Sen pyrkimys sanoa jotain kiinnostavaa juutalaisuudesta rajoittuu nettihaulla löytyviin trivialiteetteihin. Sen tarkoitus osoittaa Zadie Smithin olevan muutakin kuin yhden kirjan kestävä tähdenlento on epäonnistunut.

Nimikirjoitusmies on täysin goy kirja, jonka shikshei on kirjoittanut goyimeille. Oy, gevalt!

Tahdon riemuvoitto

2004-12-23T14:52:00.000+02:00

Sarjakuva: Dave Sim: the Last Day (Aardvark Vanaheim, 2004)
***

Ainoastaan Dave Simin Cerebuksessa parisataa sivua pitkä tutkielma päähenkilön viimeisestä elinpäivästä, jonka kuluessa hän ei tapaa ketään ja lähinnä valittelee vanhuuden vaivoista tuntuu kevennykseltä. The Last Day on kuudestoista viimeinen Cerebus-kokoomateos. Alkuperäisestä Conan-parodiasta on pitkä aika ja kuluneen 30 vuoden ja 6000 sivun aikana Cerebus on ehtinyt olla kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.

Aloitin itse mammutin lukemisen seitsemän vuotta sitten, jolloin sitä oli ilmestynyt jo reilusti yli puolen välin. Nyt kun koko hoito on julkaistu, vie se lähemmäs puoli metriä tilaa kirjahyllyssäni. Cerebus on tekijälleen tahdon riemuvoitto, elämäntyö jonka kukaan ei uskonut onnistuvan, mutta se on voitto myös lukijalle, joka on kyennyt kahlaamaan Simin ajoittain nerokkaan ja ajoittain täysin kajahtaneen opuksen alusta loppuun.

Viidestoista kirja, Latter Days, loppui 140 sivua pitkään Toora-kommentaariin. Edeltäjiensä valossa The Last Day onkin yllättävän hillitty pakkaus, alle 300 sivua pitkä teos jossa tiivistyy koko Cerebus-jatkumon tematiikka, mikä onkin soveliasta viimeiselle kirjalle. Raamatun uudelleenkirjoitusta arkaaisella fontillakin on vain 40 sivua. Valitettavasti tämä tiivistyminen tarkoittaa sitä, että Simin poliittiset ja sosiaalipoliittiset mielipiteet pääsevät rellestämään enemmän kuin koskaan ennen.

Dave Sim on yksi anglo-amerikkalaisen sarjakuvamaailman vihatuimpia ihmisiä, eikä syitä tarvitse etsiä pitkään. Hän on sitä mieltä, että nainen on ajatuksia lukeva musta aukko, joka imee sisäänsä miehisen luovuuden, ja on myös jakanut tätä mielipidettä auliisti ympäristölleen. Paikoitellen Simiin kohdistunut viha on kehittynyt mittasuhteiltaan täysin tolkuttomaksi. Cerebuksen lopun lähestyessä useampikin kommentaattori oli sitä mieltä, että kun elämäntyö on saatu päätökseen niin onkin hyvä hetki itsemurhalle.

Poliittisesti hän on luonnollisesti äärioikeistolainen. Jonkinlaisena pohjanoteerauksena voitaneen tällä kertaa pitää kohtaa, jossa YK:sta parodioitu turvallisuusneuvosto estää Cerebusta näkemästä poikaansa. Syypää on halvalla ranskalaisaksentilla puhuva delegaatio, joka käyttää veto-oikeuttaan vaikka muut ovat pojan näkemisen kannalla. Huvittavaa on se, että Sim syyttää vasemmistoliberaalifeministejä turvallisuusneuvoston olemassaolosta. Sama rasittava tapa roiskia mielipiteitä ympäriinsä ilman minkäänlaista perehtymistä asiaan on vaivannut Simin politiikkaa aina, mutta nyt se on ärsyttävämpää kuin yleensä.

Viimeisimmissä muutamassa kirjassa Simin muutenkin omalaatuisten mielipiteiden joukkoon on liittynyt uskonnollisuus. Hän lähtee heti kättelyssä rakentamaan vankalle moraaliselle pohjalle ilmoittaessaan, että SARS-epidemiasta on turha hermoilla koska se riehuu lähinnä aasialaisten pakanoiden keskuudessa, ja kuka niistä nyt jaksaa välittää. Samanlainen asenne hänellä on myös ateistiin äitiinsä, jonka jalkaa ollaan amputoimassa kuolion takia.

Silti kaiken tämän keskellä, juuri kun lukijalla on alkanut sappi kiehua hälyttävästi, Sim lyö pöytään kauniin, herkän ajatuksen. Moista ihmettä katsoo suorastaan hölmistyneenä, vaikka näin on käynyt kerta toisensa jälkeen ja luulisi, että 6000 sivussa ehtisi oppimaan. Tällä kertaa kysessä on Simin Raamatun luomiskertomuksen uusintaversio, jossa vedetään yhteyksiä fuusion, fission ja lasten syntymän välille. Maalailtuaan ajatuksia raskaista atomeista sieluina ja henkinä jotka on ikuisiksi ajoiksi tuomittu yhtymään ja eroamaan ja pakkautumaan planeettoihin ja aurinkoihin Sim lopettaa tarinansa ottamalla neutriinon lopulliseksi vapautumisen merkiksi.

Neutriino liikkuu maallisen materian läpi kuin tyhjää vaan eikä paljoa välitä tähtienkään painovoimakentistä. Atomi-sielu syöksyy aurinkoon ja ulos tulee aikanaan vapautunut neutriino, matkalla universumin laidoilla sijaitsevaan taivaalliseen rauhaan.

Oman absurdin lisänsä keitokseen tuo se että Simin lukijakunta koostuu pääasiassa vasemmistoliberaaleista, juuri niistä samoista ihmisistä, joita hän itse halveksuu. Cerebus on 6000 sivua paksu kokeilevan sarjakuvakerronnan, dekompression ja taiteellisen tinkimättömyyden mestarinäyte. Näyttäisi siltä, ettei sovinistisilla, uskonnollisilla ääliöillä riitä intoa tällaisen lukemiseen. Sim tuntuu itsekin olevan tietoinen tästä; hän viittaa jatkuvasti lukijoihinsa "feministeinä" ja "liberaaleina".

Sosiaalipornon ystäville mainittakoon, että tämän kirjan kommentaareissa Sim käsittelee vihdoin suhdettaan pitkäaikaiseen apulaiseensa, Gerhardiin joka on piirtänyt taustoja Cerebukseen jo 20 vuotta. Itse olen pitkään ihmetellyt, että onko maailmassa kaksi Dave Simin mielipiteillä varustettua miestä, mutta ei sentään. Gerhard on Simin mukaan myös feministi.

Kaikesta tästä huolimatta itse Cerebuksen viimeisen päivän kuvaus on mahtavaa luettavaa. Simin dekompression ja toiston hallinta on täydellistä niin, ettei sarjakuvasta koskaan tule varsinaisesti tylsää vaikka toisto on seniiliyden kuvauksessa keskeisessä asemassa. Viimeinen päivä on loppujen lopuksi juuri niin masentava ja voimallinen kuin saattoi toivoakin.

Nerokkaan ärsyttävää

2004-12-19T12:53:00.000+02:00

Kirja: Paul Auster: Oracle Night (Faber and Faber, 2004) 243 s.
*****

Sidney Orr asuu New Yorkin Brooklynissa. Sidney Orr on kirjailija. Orrin vaimo Grace työskentelee kustannusalalla. Orr on juuri palannut sairaalasta vakavan onnettomuuden jälkeen, eikä kirjoittaminen enää luonnistu. Kunnes salaperäisestä paperikaupasta löytyy sininen, portugalilaisvalmisteinen muistikirja.

Brooklynissa asuvan Paul Austerin viimeisin romaani on jälleen kirja kirjoittamisesta, kirjailijoista sekä tekstin ja sitä ympäröivän maailman suhteesta. Sid Orr muistelee lukijoilleen kahden vuosikymmenen takaisia tapahtumia: lähes varmaksi diagnosoitua kuolemaansa, portugalilaisen muistikirjan inspiroimaa luovuuden uudelleensyntymää, kertomiaan sekä vanhemman kirjailijaystävä John Trausen kertomia tarinoita.

Oracle Night lumoaa ilmeisen kliseisyytensä idiosynkraattisen tietoisessa käsittelyssä. Itse Columbian yliopistossa kirjallisuutta opiskellutta Austeria jos ketä voidaan kutsua samalla sekä kirjailijan että kirjallisuudentutkijan kirjailijaksi. Tämä on esikoisromaanistaan New York Trilogiasta lähtien käsitellyt fiktiossaan postmodernin ja -strukturalistisen paradigman tekstuaalisuuteen katoavaa ihmistä sekä kirjailijan mahdotonta mutta pakollista tehtävää ajan muistina.

Austerin teksteissä tarinoiden sisällä aukeaa uusia tarinoita ensimmäisten osoittautuessa vanhempien palasiksi. Juuri tässä syntyy kirjailijan ongelma: jokainen tarina on jo olemassa, kirjattu johonkin. Alitajuisen plagioinnin pelkoa on vaikea pakoilla, kuten Orr huomaa: 'it seemed I'd plucked Maxwell out of thin air and Oracle Night was an original story, with no connection to any novel other than itself. I probably should have felt relieved, but I didn't.' (Oracle Night on itse asiassa otsikko kuvitteellisen 1920-luvun kirjailijan Sylvia Maxwellin käsikirjoitukselle, jonka Nick Bowen, kustannustoimittaja-protagonisti Orrin siniseen muistikirjaan kirjaamassa tarinassa, jolle Orr kertoo John Trausen antaneen alkusysäyksen tämän viitattua Dashiell Hammettin Maltan Haukan seitsemännessä luvussa Sam Spaden kertomaan tarinaan entisen elämänsä lähes kuollessaan hylkäävästä Flitcraft-nimisestä miehestä, saa luettavakseen ja jonka myötä lumoutuu tarinaan ensimmäisessä maailmansodassa sokeutuvasta mutta samalla ennaltanäkemisen kyvyn saavasta brittisotilaasta Lemuel Flaggista.)

Oracle Night on kirja maailman loppumattomista tarinoista – adjektiivin molemmissa merkityksissä. Orrin kertomassa romaanissa aloitetaan kymmeniä tarinoita, mutta yhtäkään ei kuljeteta loppuun saakka. '[T]he notebook was a place of trouble for me, and whatever I tried to write in it would end in failure. Every story would stop in the middle[...]'

Niin, aika... kenelläkään ei ole aikaa kaikille tarinoille. Eikä kaikilla ole aikaa Austerin tarinakokoelmalle. Yritys kuvailla romaania Oracle Night on kuin kartanpiirtoa Borgesin novellissa. Mahdotonta näyttämättä sitä postmodernina, tekonokkelana meta-metafiktiona. Lisäksi Sidney Orrin avioliittoa kuvaava kehyskertomus ylittää sentimentalisuudessaan Harlekiinisarjan teokset. Paul Austerin taianomainen kirjoitustyyli imee kuitenkin kyynisenkin lukijan mukanaan. Kieli on talismaani, joka murskaa ajatuksen selvästi rajatusta todellisuudesta. Kova homma kääntäjälle.

Tai kuten Trause sanoo Orrille: 'We live in the present, but the future is inside us at every moment. Maybe that's what writing is all about, Sid. Not recording events from the past, but making things happen in the future.'

Avioerolapsi Intiassa

2004-12-15T15:56:00.000+02:00

Elokuva: Aleksanteri/Alexander, USA 2004
Ohjaaja: Oliver Stone
****

Vanha Kreikka on näemmä nyt pinnalla. Aleksanteri Suuren elämäkertaa on helppo verrata taannoiseen Troijaan, ja elokuvissa onkin välillä häkellyttäviä yhtäläisyyksiä. Eräät kohtaukset - nainen pitää veistä sankarin kurkulla, tulevaa suuruutta ja siitä seuraavaa tuhoa ennustellaan - ovat käytännössä identtisiä. Aleksanteri ei silti ole Troija II. Stonen ohjaus on monimutkaisempi ja moniarvoisempi.

Aleksanteri on modernia perhedraamaa. Äiti-kuningattarella on liian vähän valtaa, joten hän ryhtyy elämään lapsensa kautta. Isä-kuninkaalla on liikaa valtaa, joten hän yrittää muokata pojastaan oman kuvansa. Vanhempiensa riitojen kiistakapula Aleksanteri tekee sen minkä kaikki kaltaisensa: toisaalta yrittää sekä elää ristiriitaisten odotusten mukaan että kapinoida niitä vastaan. Hän pakenee äärimmäiseen itään, ja siinä sivussa valloittaa sen. Tietenkin hän päästää kaiken saavuttamansa, ystävänsä ja rakastettunsa lipumaan sormiensa lomasta, ja kuolee onnettomana.

Stonen elokuva on vaikuttava. Se sekoittaa psykoanalyysiä ja toimintaa, kauniita ihmisiä ja ajanmukaisia (sekä muinaisuuden että nykyajan) homosuhteita. Elokuvan hahmojen motiivit ovat loogisia, ja Stone suhtautuu heihin useimmiten ymmärtävästi.

Aleksanterin kuvakerronta on kuitenkin raskasta. Kolmituntinen filmi on jatkuvaa, intensiivistä vyörytystä. Erityisiä huippukohtia tai suvantokohtia ei ole. Tästä syystä filmi on tasapaksu: ei tylsyyden vuoksi, vaan nimenomaan päinvastaisesta syystä. Katsoja ei voi hengähtää hetkeksikään, kaikki kohtaukset ovat samanarvoisia. Lähin vertauskohta ovat varmaan kaksi jälkimmäistä Taru Sormusten Herrasta -elokuvaa: kolmeen tuntiin on pakattu hirveästi tavaraa, kaikkea sipaistaan, eikä mikään kunnolla korostu.

Aleksanterin alussa ja lopussa ja vähän muuallakin on tarpeeton kohtaus, jossa Anthony Hopkinsin esittämä vanhus selostaa katsojille, kuinka kaikki oikein menikään silloin muinoin Makedoniassa. Nämä kohtaukset ovat kuin eri elokuvasta, varsinkin kun Hopkinsin hahmon nuorempi inkarnaatio ei millään lailla nouse erityisesti esiin "vanhoja aikoja" kuvaavissa kohtauksissa. Hän on yksi Aleksanterin esikuntalaisista, siinä kaikki. Hänen kauttaan ei kuvata mitään

Nämä aikaharppailukohtaukset tuovat mieleen BBC:n uudemmat historialliset dokumentit, joissa joku setä selostaa historianelävöityskohtausten sivussa, kuinka "Aleksanteri kävi monia taisteluita." Sitten näytetään Aleksanteri käymässä taisteluita. Kun elokuvassa kuitenkin käytetään myös yleisempiä selitystekstejä ("kesäkuussa vuonna 323 Babylonissa", "8 vuotta myöhemmin"), opastus kaksinkertaistuu. Uuvuttavaa ja melkein koomista.

Aleksanterissa ei ole Troijan veroista actionia tai silmäkarkkia. Se on tummempi ja mutkikkaampi elokuva - parempi elokuva. Mutta sitä mä en tajua, miksi ihmeessä muinaiset makedonialaiset kirjoittavat kirjeensä, armeijapaperinsa ja karttansa englanniksi.

Riemastuttavaa bisnessatiiria

2004-12-11T01:03:00.000+02:00

Kirja: Max Barry: Jennifer Valtiovalta (alkuteos Jennifer Government 2003, suomentanut WSOY 2004)
***

Max Barryn esikoisteos, railakkaana satiirina kirjoitettu Jennifer Valtiovalta kertoo lähitulevaisuudesta, jossa suuryritykset ovat nousseet vielä ratkaisevan piirun verran merkittävämmiksi kuin nykyaikana. Verotus on lakkautettu, ihmisten sukunimet määräytyvät työnantajan mukaan, yksityistetty poliisilaitos valvoo yritysketjujen turvallisuutta, ja valtiollisen turvallisuuspoliisin agentit joutuvat anomaan rikosten uhrien omaisilta rahoitusta rikosten ratkomiseen – korvaukseksi ratkenneiden rikosten asianomistajat voivatkin sitten saada poliisiin sijoittamansa rahat takaisin moninkertaisesti vahingonkorvauksina.

"Listimme kymmenen asiakasta, panemme sen näyttämään gettonuorten työltä ja katu-uskottavuutemme sen kuin kasvaa. Lyön vetoa että myymme varastot tyhjiksi vuorokaudessa."

Kirjan juoni pyörii muutaman päähenkilön ympärillä. Tarinan liikkeellepanevana voimana toimii John Nike, Niken sissimarkkinointiosaston päällikkö, joka saa nerokkaan ajatuksen uusien lenkkitossujen markkinoinnista asiakkaiden murhaamisen avulla. Tehtävän saa sattuman kautta jakeluosastolla pienellä palkalla raatava Hack Nike, joka omatuntonsa soimaamana päätyy ulkoistamaan murhat poliisille. Pian tarinaan sotkeutuu myös John Niken vainoamiseen erikoistunut kirjan nimihenkilö, valtion agenttina toimiva yksinhuoltajaäiti Jennifer Valtiovalta, joka päätyykin nopeasti tutkimaan paljon muutaman teinin murhia vakavampia rikoksia plussakorttiallianssien yrittäessä aloitella maailmansotia toisiaan vastaan.

"Varmaan joku uusi tuoteryhmä," toinen poika sanoi silmät suurina. "Onko se niinku Nike Murhaajat? Sekö se on?" "Se olisi tosi siistiä."

Jennifer Valtiovalta on riemastuttavan viehättävä poikkeus muutoin pääosin ryppyotsaisen ja saarnaavan antikorporatiivisen kirjallisuuden saralla. Max Barryn kirjoitustyyli muistuttaa voimakkaasti Douglas Adamsia parhaimmillaan; absurdit juonenkäänteet seuraavat toisiaan, eivätkä hämmentävimmätkään sattumat tai tapahtumat pääse vaikuttamaan luonnottomilta tai tarinaan kuulumattomilta - lukija vain ei kykene olemaan nielaisematta syöttiä koukkuineen.

Monitasoisuutta tekstiltä on turha odottaa: Barry ei suotta implikoi tai vihjaa, vaan viskaa kaiken lukijan näkyville mahdollisimman eksplisiittisesti. Barryn dystopiassa McDonald's suorittaa ohjusiskuja kilpailevan plussakorttiallianssin piirissä toimivaa Burger Kingiä vastaan, yksityistetty poliisi ja NRA taistelevat kaduilla turva- ja turvattomuusasiakkaista, ja suuryritykset pyrkivät lakkauttamaan valtiovallan viimeisiä rippeitä kilpailua hidastavina tekijöinä. Eksplisiittinen yksitasoisuus onkin kirjan sekä suurin valtti että merkittävin ongelma: railakkaan parodisen otteen mahdollistava yksinkertaistaminen saattaa etäännyttää edes pieniä nyansseja, tulkintamahdollisuuksia tai harmaan sävyjä kaipaavia lukijoita.

Opettaja kirjoiti jotain kansioonsa. McDonald’sin sponsoroimat koulut olivat sillä lailla köyhiä. Pepsi-kouluissa kaikilla oli sylimikrot. Heidän koulupukunsakin olivat paljon hienommat. Oli niin vaikeaa olla trendikäs, kun selässä oli kullankeltaiset kaaret.

Tahallinen yksinkertaistaminen ja yksitasoisuus eivät kuitenkaan haittaa tarinankulkua tai tyhmennä teosta; Jennifer Valtiovalta ei pyri missään vaiheessa olemaan yhtään syvällisempi tai pohdiskelevampi kuin teos on, eikä parodiointi peity turhaan maailmanparanteluun. Teos onkin kirjallisuuden vastine hyvälle pikaruoalle: mainion makuista, nopeasti ohi, ja jättää miellyttävän, ikävän nopeasti katoavan hyvän olon.

Kaiken kaikkiaan Jennifer Valtiovalta on kevyt, viihdyttävä ja nopealukuinen tarina, jota voi suositella lämpimästi vaikkapa joululahjaksi kenelle tahansa, jota ei halua laittaa kärsimään jälleen uudesta Paasilinnasta.

Kauhea ja kaunis kohtalo

2004-12-05T15:34:00.000+02:00

Kirja: Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa (1996, Like)
***

Kaksi aurinkoa on Kauko Röyhkän läpimurtoromaani, eikä ihme kun huomioon ottaa kaikki ne kirjassa esiintyvät elementit jotka ovat omiaan pistämään ihmiset puhumaan. Kirja kertoo sota-aikana elävistä muusikoista, jotka päätyvät armeijan viihdytysjoukkoihin. Tarinassa on kyse lahjakkuudesta ja luovasta työstä sellaisissa oloissa, joissa kukaan ei halua kuulla muuta kuin Kodin kynttilöitä. Tarinan sankareita ovat Elis, Tytti ja Ture. Elis on viihdemusiikin konkari, Tytti nuori ihmelapsi ja Ture hurahtanut hanuristi.

Kahden auringon kerronta on usein jaksotuksensa puolesta karkeaa mutta sitä kompensoi Röyhkän mainio tapa yksilöllistää hahmojaan puhetavan ja ajatusprosessien kautta. Siirtymät sivuhahmoja taustoittaviin takaumiin ovat kerta toisensa jälkeen töksähtäviä, mutta toisaalta niistä muodostuva kohtaloiden kudelma on kiehtovaa luettavaa, joten ehkä tämän voi antaa anteeksi.

Ensimmäiset kaksi kolmannesta Kahdesta auringosta kirja tuntuu harjoitukselta, jossa Röyhkä vetää sota-aikaa oman mankelinsa läpi niin, että homman nimi on seksi musiikki ja okkultismi. Hauskaahan se on, ei siinä mitään, varsinkin kun historialliset romaanit ovat valitettavan usein siinä määrin kalkkiintuneita, että tuntuu oudolta lukea varsinaista historiankirjoitusta, missä kaikenlaiset räävittömyydet taas sitten kukoistavat.

Normaalisti mikään tarina ei vaadi sitä, että se on keskinkertainen alussa ja keskivaiheilla ja yhtäkkiä muuttuu hyväksi lopussa, mutta Kahdessa auringossa se toimii hyvin. Taitekohtana toimiva brutaali kohtaaminen on siinä määrin intensiivinen, että koko aikaisempi teos esittäytyy uudelleen pohjustuksena ja loppukirjan lukee aivan uudella asenteella. Kaksi kolmannesta viritellään ja viimeinen kolmannes palkitsee.

Röyhkän ote historiaan on hauska. Suomen armeijan virallisissa peleissä usein näkyneillä hakaristeillä revitellään oikein urakalla, samaten kuin saksalaisilla aseveljillä ja jopa keskitysleireillä. Tämä on sitä historiaa mitä koulussa usein kaunistellaan ja siksi on aina hyvä että joku yrittää, vaikka juuri hakaristien kohdalla se meneekin välillä raskaaksi alleviivaamiseksi.

Pisteet kotiin erityisesti ailahtelevista ihmiskohtaloista, jotka tuntuvat jälkikäteen kohtalolta mutta tapahtuessaan tahdon ja sattuman äpärälapsilta. Tavalliset ihmiset joutuvat historian rusikoimiksi. Ainoa joka selviää on symbolisesti erotettu muusta ihmiskunnasta ennen kun hänet päästetään takaisin muiden keskuuteen.

Kupletin juoni

2004-11-30T16:21:00.000+02:00

Live-roolipeli: Harviainen, Sepponen, Suvanto: Mehiläiset saapuvat
http://personal.inet.fi/cool/sepponen/mehilaiset/
****

Live-roolipeli Mehiläiset saapuvat pelautettiin Helsingissä 6.11. parillekymmenelle pelaajalle. Pelin järjestivät Julius Sepponen ja Markku Jenti - tai siltä ainakin ennen pelin alkua näytti.

Mehiläisten alkuasemat olivat modernia trilleridekkaria ja Agatha Christietä: Rattopoika löytyy murhattuna kaatopaikalta. Poliisijohto käskee lopettaa tutkimukset, mutta kaksi omapäistä poliisia jättää kuitenkin oikeuden ja totuuden nimissä tottelematta saamiaan suoria käskyjä. Sylttytehtaana on popularistisen kansanedustajanaisen edustusasunto, jossa tämä valikoitujen ystäviensä ja rakastajiensa kanssa viettää pienimuotoista iltamaa. Etsivillä on noin neljä tuntia aikaa ruotia totuus esiin korruptoituneesta eliitistä - joko hyvällä tai tarvittaessa nyrkein (mutta vain ensimmäisenä keinona).

Aluksi peli vaikuttikin seurailevan murhamysteerilarpin juonenkulkuja. Pelasin itse toista kapinallisista sinivuokoista, ja peli kului rikkaita&irstaita kuulustellen. Mitään selkeää rikosjuonikuviota en (pelaajana) huomannut, mutta pelinjohto oli kertonut minulle etukäteen, ettei pelin juonen eteneminen vaatinut minulta mitään oikeita salapoliisinkykyjä - siispä hahmoni pääsisi joka tapauksessa johonkin lopputulokseen. Toisin sanoen murhaajan paljastaminen ei ollut olennaisinta pelissä, vaan juonen kliimaksi pelin loppuhuipennuksessa.

Olin kyllä epäillyt jonkinlaista jujua. Salapoliisiromaanien genreenhän kuuluvat erottamattomasti agatha-variaatiot (murhaaja onkin kertoja, murhaajia ovat kaikki epäillyt, kukaan ei ollutkaan murhaaja, yksi uhreista olikin murhaaja, kukaan ei pidäkään mansikkakakusta jne). Jep, jujupa hyvinkin - mutta aivan toisenlainen kuin oli luullut.

Mehiläiset saapuvat ei ollut edes salapoliisilarppi.

Pelin juoni oli vain näennäinen. Kaikki oli vain hämäystä. Mehiläiset saapuvat oli läpikotaisin ratakiskotettu - pelin tekijät olivat säätäneet larpin kulun jo etukäteen - ja se saattoi päättyä vain yhteen tilanteeseen: poliisietsivä päätyy tutkimuksissaan johonkin tulokseen, syyttää christieläisessä hengessa samaan huoneeseen kokoontuneista epäillyistä yhtä - ja aivan äkisti hänen poliisikollegansa ottaa epäillyt hengiltä. Peli päättyy pelaajien ja hahmojen hämmennykseen.

Pelin jälkeen pidetyssä purkutilaisuudessa, jossa pelaajat kertoivat toisilleen hahmojensa salaisuudet ja juonet, kävi ilmi, ettei hahmoista kukaan ollut ollut murhan kanssa tekemisissä. Uhriparka oli pelin maailmassa kuollut pelkkään sydänkohtaukseen, ja tosimaailmassa kaiken takana olikin J. Tuomas Harviainen.

Pirullinen huijaus. Ketään "Markku Jentiä" ei ollut olemassakaan, mutta Sepposen lisäksi pelinjohtajia oli kaksi. J. Tuomas Harviainen ja Jere Suvanto olivat soluttautuneet pelaajakunnan joukkoon muka tavallisiksi hahmoiksi. Näissä rooleissaan he olivat kaiken aikaa voineet ohjailla pelin tapahtumia ilman, että heidän olisi larpeissa tavalliseen tapaan täytynyt suoraan pakottaa pelaajia toimimaan juonen vaatimusten mukaan.

Harviaisen ajatuksena oli nimenomaan tehdä täysin ratakiskotettu peli, mutta siten, että sen pelaajien illuusio vapaasta tahdosta säilyisi. Tämä toimikin mainiosti. Kukaan peliin osallistuneista ei etukäteen tuntenut "Markku Jentiä", vaikka tämän kanssa olikin voinut kommunikoida sähköpostitse. Kun Markku sitten pelipäivänä "sattui olemaan kipeänä", kellään ei ollut mitään syytä epäillä pojan olemassaoloa.

Mehiläisissä näkyi larppien uusi, realismin sivuuttava trendi. Alkuaikoina larpintekijät pyrkivät jäljittelemään oikeaa maailmaa siten, että he kirjoittivat peliensä hahmot mahdollisimman yksityiskohtaisiksi: "Lempivärisi on punainen, synnyit vuonna 1234." Tällaisesta uuvuttavasta tunnollisuudesta ollaan näinä vuosina siirtymässä kohti viitteellisempää kirjoitustapaa, jossa hahmot kirjoitetaan vain olennaisimmiltaan osin. Pelaajien on omaksuttava paitsi hahmonsa, myös tietty pelityyli: esimerkiksi Mehiläisten ei ollut tarkoituskaan olla mikään valokuvantarkka, realistinen otos vuoden 2004 Suomesta. Pelin hahmoissa ei kerrottu yksityiskohtia niiden arkielämästä. Kaikki kerrottu liittyi pelin tilanteeseen.

Laajempana suuntauksena olemme Suomessa menossa kohti uutta romantiikkaa, pois alkuaikojen ajattelemattomasta dogmaattisuudesta. Larpit lähenevät "yhteistä leikkiä" ennemminkin kuin "peliä". Minä pidän tästä kehityssuunnasta.

Ihailen myös sitä, kuinka kiihkottomasti pelin käsikirjoituksessa rikottiin ja rakennettiin uudelleen sukupuolirooleja. Mehiläisten miehet olivat katseen kohteita. Rikkaat ja mahtavat eukot pitivät nuoria rakastajia objekteinaan, väkivaltainen paha kyttä oli nainen ja toppuutteleva hyvä kyttä oli mies.

Nokkela, vaikuttava ja toimiva peli. Tosin kun kaikki paukut oli kasattu suureen pelimaailman ulkopuoliseen huijausjuoneen, pelin muut teemat jäivät raaemmiksi. Pelin alkuasetelmaa - omavaltainen eliitti ja omavaltaiset kytät - olisi voinut käyttää tiukempaankin yhteiskunnalliseen analyysiin. Vaan toisaalta, eipä nelituntiseen peliin pidä liikaa kasatakaan. Antoisa, ajattelemaan saava pelikokemus.

Katsopas vaari tuota vauvaa

2004-11-26T01:51:00.000+02:00

Kirja: Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen (Otava, 2001)
**

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa parin vuoden takaisessa omaelämäkerrallisessa kirjassaan rohkeasti ja avoimesti lapsettomuushoidostaan ja raskaudestaan. Lukiessa tuntuu kuitenkin koko ajan siltä, että Härkönen kirjoittaa tällä tavalla vain siksi, että lehdissä voitaisiin ilmoittaa, että kylläpä Härkönen nyt kirjoittaakin rohkeasti ja avoimesti.

Koko Heikosti positiivisen rakenne on hyvin kummallinen. Tai ei kummallinen, vaan huono. Iso osa tekstistä kuvailee kirjan minähahmon, Anna-Leena Härkösen, vauvakuumetta. Tarjolla on kaikenlaisia hoitoja ja itsetunto-ongelmia ja puolittaisia ihmissuhdekriisejä ja olenko minä nyt nainen ollenkaan? Tämä on kirjan parasta sisältöä.

Kirjailija tai kustannustoimittaja on kuitenkin huomannut, että eihän tästä tullutkaan romaania, tuli pitkä novelli. Ei hätää, laitetaan päähenkilö suunnittelemaan tv-draamaa lapsettomista naisista, siitähän saadaan näppärästi lisää tasoja ja rupeaa tää kirjailijuuskin peilaamaan sitä lapsettomuutta, niinku. Eikö vieläkään riitä? Pannaanko päähenkilön mummo kuolemaan? No ilman muuta! Siitähän saadaan tätä elämän kiertokulkua.

Rivien välistä paljastuu koko kirjan tekoprosessi. Oletettavasti tämä on tahatonta, mutta oudosti se kuitenkin tekee lukukokemuksesta jännittävämmän. ”Jotain tämä kirja vielä kaipaisi, kun tää lapsettomuus ei oo kauhean konkreettista. Pitäis olla jotain selkeää draamaa, niin kuin joku vastustaja.” ”No eihän se lapsettomuus mistään vastustajasta johdu!” ”No laita johtumaan, sähän se kirjailija olet.” Niinpä Härkönen sairaalaan mennessään joutuu taistelemaan pahaa sairaanhoitajaa vastaan, joka ei halua hoitaa häntä. Myöhemmin paljastuu, että tämä johtuu siitä, kun Härkönen on julkkis. Lopulta käännekohta löytyy, kun mukava lääkäri järjestää tulevalle äidille paremman hoitsun.

Entistä kummallisempaa tällainen apuviivojen näkyminen on, kun muistaa Härkösen olevan ansioitunut niin proosan kuin draamankin alueella. Jo esikoinen Häräntappoase tarjosi paljon enemmän syvyyttä ja tyyliä kuin tämä selvästi välityöksi jäänyt kirja.

Rakenteellisesta kömpelyydestään huolimatta Heikosti positiivinen kuvaa ajoittain, no, rohkeasti ja avoimesti lapsenodotusta. Nämä osuudet ovat kirjan ehdottomia helmiä ja aidosti kiinnostavia varsinkin aiheeseen perehtymättömälle lukijalle. Jännittävän lisän tarjoaa myös päähenkilön kokemus siitä, miten lapsensaanti ei ole ihanaa auvoa vaan ahdistavaa ja raadollista. Tunteista kerrotaan mukaansatempaavasti ja tarttuvasti, ja niitä olisi toivonut enemmänkin halvan vauvateemailun sijaan.

Parempaakin raskauskirjallisuutta varmasti on ja sellaista lukisikin erittäin mielellään ottaen huomioon kuinka valaiseva kokemus huonokin voi olla.

Helmikuussa ensi-iltaan tuleva Onnen varjot on Anna-Leena Härkösen käsikirjoittama elokuva, joka käsittelee rakastamisen vaikeutta ja lapsen saamista. Ennakkotietojen mukaan se ei kuitenkaan ole minkäänlainen filmatisaatio Heikosti positiivisesta. Hyvä näin.

Viimeiset ajat ovat käsillä

2004-11-22T15:01:00.000+02:00

Sarjakuva: Dave Sim: Latter Days (2003, Aardvark-Vanaheim Inc.)
**

Cerebus on alusta asti ollut sarjakuvaa, jonka kanssa lukukokemus vaihtelee teknisesti nerokkaasta, vetävästä kerronnasta brutaaliin tuskaan. Tähän asti jälkimmäisen huippuna on minulle ollut neljännen Cerebus-puhelinluettelon, Church & State 2:n loppu jossa Cerebus päätyi kuuhun kuuntelemaan kymmeniä sivuja kestävää monologia joka muistaakseni koski jotain kosmisia puuihmisiä. Alkujaan Cerebus oli Conan-parodiaa, jossa miekkaa heiluttava maasika seikkaili erilaisten genrekarikatyyrien keskuudessa, mutta ensimmäisen puhelinluettelon paksuisen kokoelman jälkeen homma muuttui vakavaksi.

Latter Days, viidestoista ja toiseksi viimeinen Cerebus-kokoelma pieksee raskaan väännön saralla kaikki edeltäjänsä mennen tullen. Ehkä Sim päätti, että nyt kun hänen 30-vuoden elämäntyönsä, 6000-sivuinen saaga on lähestymässä loppuaan, ei hänen tarvitse välittää yleisöstään sitäkään vähää mitä aikaisemmin. Sim itse vertaa mielellään eepostaan venäläiseen romaaniin, mutta lukukomeuksena se muistuttaa enemmän Raamattua.

Cerebuksella ja Raamatulla on yhteistä myös se, että jos aikoo närkästyä jokaisesta ääliömäisyydestä tai moraalisesti arveluttavasta heitosta, ei lukemisesta tule mitään. Tässä vaiheessa uraansa Sim on jo karkoittanut kaikki ne lukijat jotka ovat lähteäkseen kummallisilla lausunnoillaan naisista, homoista ja politiikasta, joten ottamalla uskonnon käsittelyynsä hänellä ei ole enää mitään menetettävää.

Kokoelman ensimmäiset kaksi kolmannesta käsittelevät Cerebuksen nousua uskonnolliseksi auktoriteetiksi ja oman maailmankolkkansa valtiaaksi. Siinä missä samantyyppistä tematiikkaa käsiteltiin varhaisissa Cerebus-kokoelmissa High Society ja Church & State 1 & 2 poliittisesta näkökulmasta, on vinkkeli nyt messiaaninen. Puolet ajasta komediaa ja puolet fasismia, joka tuo mieleen Frank Millerin Dark Knight Returnsin.

Tämän Cerebus-kokoelman kanssa on vaihteeksi tyytyväinen, että mukana on Simin omat kommentit jokaisesta luvusta, sillä muuten olisi todella vaikea sanoa, milloin Sim on vakavissaan ja milloin ei. Usein se tietysti tarkoittaa sitä, että paljastuu että hän on vakavissaan silloin kun toivoisi hänen olevan satiirinen. Fasismin kanssa oli sentään tarkoitus olla kriittinen, mikä oli mukavaa vaihtelua siihen maailmankuvallisen hirveyden määrään mitä tätä lukiessa saa normaalisti sietää.

Sarjakuvakerronnallisesti ja -taiteellisesti Sim on pettämätön. Jälki pysyy mestarillisena läpeensä, ja varsinkin fyysisen komedian kanssa taas muistaa, mitä varten alkoi aikanaan lukemaan läpi tätä hirviötä. Kuvakerronnan tinkimätön linja kertoo pitkästä itsenäisestä urasta, jonka kuluessa ei ole tarvinnut paljoa kustannustoimittajia kumarrella.

Latter Daysin varsinainen kauhuosuus iskee vasta viimeisellä kolmanneksella. 140 sivua Simin Toora-kommentaareja pienellä präntillä ja minimaalisella kuvituksella. Kommenttiensa kommenteissa Sim kertoo, että alunperin tarkoitus oli tehdä pilaa Raamatusta, mutta lukiessaan sitä Sim tuli uskoon.

Ei kuitenkaan mihin tahansa uskoon, vaan ihan omaan uskoonsa. Simin Toora-tulkinnasta sanottakoon ainakin se, että se ei turhia perinteitä kumartele. Hänen mukaansa Mooseksen kirjojen tekstistä selvästi näkyy, että Jumalia onkin kaksi, mies ja nainen. Mies on oikea Jumala ja nainen on hänen luomansa Jahve, ja tietenkin tarinan pahis. Luettuaan että Jahve tuleekin kirjaimista YHWH ja ettei vokaaleja voi muuta kuin arvailla päätti Sim soveltaa taiteellista vapauttaan ja käyttää hänestä nimeä Yoohwhoo.

Mutta ei huolta! Niiden meistä riemuksi, joiden mielestä 140 Toora-kommentaaria kuulostaa raskaalta, Sim kevensi materiaalia pienillä väliosuuksilla, joissa esiintyy Woody Allen. Ne pilkkaavat psykoanalyysiä sepitettyjen Woody Allen -päiväkirjamerkintöjen muodossa.

Tässä vaiheessa Cerebusta kaikki paitsi jääräpäisimmät ovat jo luovuttaneet, joten loppukaneetiksi sanottakoon vaikka että kommentaarit saa tahkottua läpi lukemalla sitkeästi kymmenen sivua päivässä. Kahdessa viikossa se on ohi, ja sitten on edessä enää viimeinen eli kuudestoista Cerebus-kirja. Loppu on lähellä eikä nyt voi enää antaa periksi.

Show Must

2004-11-19T23:33:00.000+02:00

Esitysvertailu
Miss Drag Queen 2005
17.11.2004 Dtm, Helsinki
Rammstein Tour 2004/2005
18.11.2004 Globen, Tukholma

Suomen Miss Drag Queen valittiin ensi vuodelle ravintola Dtm:ssä keskiviikkona. Show oli kokonaisuudessaan hyvin samantapainen kuin aiempina vuosina. Reilu kymmenen eritasoista kilpailijaa tavoitteli kruunua ja titteliä, ainoastaan missigenressä hyviksi juontajiksi laskettavien Ritun ja Mega-Paulan johtaessa seremoniaa. Tuttuun tapaan tuomaroinnin hoiti raadillinen trash-julkkiksia, mutta aiemmista vuosista poiketen kukaan heistä ei ollut voittajaa julkistettaessa aivan kaatokännissä. Kokonaisuudessaan siis varsin viihdyttävä tapahtuma campin ja kalkkunan ystäville.

Silti on pakko hämmästellä joidenkin kilpailijoiden valmistautumista. Useammat kilpailijat tuntuivat kuvitteleman, että dragin ytimessä on naiseksi pukeutuminen ja hittibiisin miimaaminen. Nämä ovat toki tärkeitä elementtejä dragissä, mutta ne ovat vain pintaa. Oikeasti dragin ytimessä on show. Ei ole sattumaa, että Suomen kovin drag-ryhmä on nimeltään Showhat.

Esityksen on oltava viihdyttävä. Kuningattaren on näytettävä naiselta (rintaproteesi, teipattu penis, meikki), liikuttava kuin nainen (eleet, ilmeet ja erityisesti korkokengissä kävely), laulettava kuin nainen (tai siis liikutettava huuliaan oikeassa tahdissa) ja pukeuduttava kuin nainen. Mutta erityisesti hänen on oltava vauhdikkaan viihdyttävä.

Nyt voittanut Johan onnistui kaikilla näillä osa-alueilla. Hän kantoi tangonsa veteraanin elkein, enkä ihmettele vaikka esitystä olisi harjoiteltu pidempäänkin viimevuotisen karvaan tappion jälkeen. Mikäli esiintyjä ei ole Johanin kaltainen luontaisen karismaattinen viihdyttäjä, niin yleensä on helpompi lisätä show'n vetävyyttä vaihtamalla biisiä ja vaatteita lavalla lennossa. Se on automaattisesti hauskaa - ja suorastaan välttämätöntä biisiä pidemmissä drag-esityksissä. Tällä tavalla esityksellä voi myös kommentoida lainaamiaan artisteja. Esimerkiksi voi osoittaa, että Steven Tyler ja Liza Minelli tehdään samalla meikillä ja melkein samoilla vaatteilla.

Parhaisiin tuloksiin yleensä pääsee, jos muistaa, että drag on luonteeltaan poliittista. Suomessa Drag King -kulttuuri on lapsenkengissä, mutta ulkomailla se on usein nimenomaan sukupuolipoliittista huumoria. Ja vaikka ei Showhatin tapaan päivän poliittisia kysymyksiä kommentoisikaan, niin Drag Queen -esityksiin sisältyy aina joko naiseuden ylistys, karnevalisaatio tai naurunalaiseksi tekeminen.

Tänä vuonna voittaja oli selkeästi muita kilpailijoita parempi. Ensimmäinen perintöprinsessa, Sylvester Lindarw, oli panostanut pukeutumiseen, taustanauhaan ja vaatteiden vaihtoon, mutta miimaus ei ollut kohdallaan ja esiintyminen ei ollut täysin luontevaa. Toinen perintöprinsessa, Evangeline, aloitti Yön kuningattaren aarialla, vaihtoi Nightwishiin ja päätti Idols-Hannan Tulin voittamaan -biisiin. Voitto jäi saamatta, sillä vaikka puvut olivat varsin näyttäviä ja esityksen draaman kaari tyydyttävä, niin on syytä vielä oppia, että oopperaulaulajatankit eivät sipsuttele. Illan taiteellisesti kunnianhimoisin esitys, jonka Psyko Kana aloitti burkaan pukeutuneena ja päätti kolmen vaihdon jälkeen mikroshortseissa, ei ikävä kyllä saanut edes kunniamainintaa.

Seuraavana iltana löysin itseni toisenlaisesta esityksestä.

Rammstein, Itä-Saksan lahja maailmalle, on parasta mitä show-rintamalla on tarjolla. He tekevät toki loistavaa musiikkia, mutta se ei vielä riittäisi. Heidän musiikkivideonsa, haastattelunsa, vaatteensa, lavadesign ja kaikki mahtavat tempaukset tuntuvat aina sekä spontaaneilta, että tarkkaan mietityiltä. Rammstein on siitä harvinainen eläin, että siinä yhdistyy tyyli, maku ja taso.

Seurasin heidän Tukholmankeikkaansa piippuhyllypaikalta, mutta vaikka lava näytti suunnilleen kännykän kuvaruudun kokoiselta, oli meno mahtava. Barokkia fasistiseen scifiin yhdistävät vaatteet, synnynnäisen viihdyttäjän elkeet, lukemattomat efektit, uho ja tietenkin napakka musisointi johdattivat Svea-mamman lapset nopeasti konsensukseen: hurmos.

Rammstein ei paljoa yleisölle puhu. Bändi uskoo puhtaaseen iskuporakonekommunikaatioon. Viimeisin levy on selvästi popimpi kuin aiemmat, mutta livenä bändi painaa samalla karuudella kuin aimminkin. Keikan intiimein biisi on Los. Intiimi tarkoittaa Rammsteinin tapauksessa sitä, että rumpusetti siirretään taustakorokkeelta lavan etuosaan. On järjetöntä kuinka hyvin se toimii käytännössä. Kun solisti Till Lindemann kuiskaa biisin keskellä "Schtockholm" on loppuunmyyty Globen pakahtua huutoonsa. Keikan muita kohokohtia olivat Du Hast – Du riechst so gut – Sehnsucht -hittikimara, jonka huippukohdassa on levytyksen rummut korvaava tarkasti ajoitettu räjähdyssoolo, sekä kyyneleet silmiin nostavan kaunis Ich Will.

Edellisen kerran näin Rammsteinin livenä muutama vuosi sitten Helsingin jäähallissa. Siihen keikkaan verrattuna tavaramerkiksi muodostunutta pyrotekniikkaa on vähemmän ja räjähdyksiä on enemmän. Tämän bändin kohdalla "vähemmän" on toki edelleenkiin suunnilleen Jerry Bruckheimerin leffan verran. Liekkien vähentäminen on ollut oikea ratkaisu. Nyt tuli tuntuu enemmän efektiltä eikä siitä tule diskopallon tapaista klisettä. Kun lavalle syttyy suvantokohdassa tunnelmallisesti kahdeksan nuotiota on vaikutus toimivampi kun edellisestä tulensyksennästä on kulunut kaksi biisiä.

Bändin silmääiskevä hyökkäysmaskuliinisuus on tuotu esille täysin vastaanpanemattomasti. Rammstein on Robbie Williamsin tapaan niitä harvoja show'ta, joka vetoaa niin miehiin ja naisiin, homoihin ja heteroihin. Maailman paras poikabändi on leikitellyt paljon homokuvaston kanssa. Pukeutuminen, musiikkivideot ja levyjen oheisvihkosten valokuvat muuttuvat kuitenkin vain rekvisiitaksi keikoilla, joilla laulaja Till Lindemann ja kosketinsoittaja Christian "Flake" Lorenz tutkivat sadomasokistista suhdetta lavateatterissaan. Aiemmilla kiertueilla Till on raiskannut Flaken ”Büch Dichin” aikana. Tällä kiertueella joutuu hintelä kosketinsoittaja pataan, jonka solisti luonnollisti flambeeraa.

Nimenomaan Lindemann ja Lorenz nostavat Rammsteinin muiden rytinäbändien yläpuolelle. Lindemann on jumalattoman suuren treenatun kroppansa ansiosta miehisyyden yhden ääripään lihallistuma. Hänen ajoittain murtuva äänensä kertoo kuitenkin sisäisestä herkkyydestä samalla tavalla kuin kitaroiden ja rumpujen alta luikerteleva Flaken kosketinsoitin. Heidän rinnallaan muu bändi jää vähän sivuun. Jopa veistoksellinen Richard Z. Kruspe-Bernstein, jolla on aina (aina!) mielettömän hyvät housut.

On tietenkin täysin kohtuutonta asettaa Rammstein ja amatööri-dragi minkäänlaiseen vertailuasemaan. Niissä on kuitenkin paljon samaa, vaikka täysin eri tasoilla ja areenoilla liikutaankin. Molemmat viihdyttävät tekemällä jostain salaisesta ja vaietusta, mutta himotusta, elämää suuremman pintansa. Pintaa syvemmällä on kuitenkin suunnaton merkitysten joukko. Sinne osoittavat vain klovnin kyyneleet.

Todellisia fiktioita

2004-11-16T15:00:00.000+02:00

Kirjavertailu
André Brink: Hiljaisuuden tuolla puolen (Secker & Warburg, 2002, suomennos WSOY, 2003)
Pirkko Saisio: Punainen erokirja (WSOY, 2003)

Viime aikoina lukemaani kirjallisuutta tuntuu vaivaavan jonkinlainen uskonpuute suoran kerronnan mahdolllisuuksiin, tai sitten olen sattumalta valinnut toistakymmentä kirjaa, sekä Suomesta että maailmalta, joissa on rikottu tai tarkoituksellisen katkonainen narratiivinen rakenne. Henkilökohtaisesti pidän kovin rikotusta rakenteesta, mutta se ei sovellu kaikkiin teemoihin ja on lisäksi vaativa laji, joka ei kaikilta kirjailijoilta yksinkertaisesti suju. Joissain lukemistani kirjoista kronologialla leikittely toimi ja joissain ei, parhaimmillaan se herätti uusia ajatuksia, huonoimmillaan ainoastaan ärsytti. Jäinkin pohtimaan, mikä rakenteessa itse asiassa viehättää ja miksi, milloin se toimii ja milloin taasen ei.

Lukukokemusteni ’sarjassa’ ensimmäinen oli André Brinkin Hiljaisuuden tuolla puolen, jossa aikatasot kiertävät kuin spiraalina keskeisen traumaattisen tapahtuman ympärillä. Päähenkilön koston kierre kietoo siis sekä henkilöt että lukijan yhä tiukemmin itseensä.

Lähdin aikanaan lukemaan teosta sen historiallisen viitteen tähden: kirjailija kirjoittaa fiktiota oikeista tapahtumista, joista vain tiedetään erittäin vähän. Kirjailijaääni ei tiedä edes päähenkilön koko nimeä, mutta kyseessä on joskus oikeasti elänyt nainen. Brink ikään kuin täyttää aukkoja, joita historia on tulvillaan, mutta fiktiivisyyden avoin tiedostaminen – jopa tekijäminän tiedostaminen kirjailijasta erilliseksi konstruktioksi – tekee projektista kauniin. Jopa lopun 'keskeneräisyys', eräänlainen katharsiksen puute, vain korostaa fiktion 'aitoa' historiallisuutta – vain fiktiossa tapahtumilla on selkeä alku ja loppu, oli kerronnan suunta ja rakenne millainen tahansa. Brinkin fiktiivinen historia miellytti minua ammattihistorioitsijana – Brink (toisin kuin useimmat harrastelijahistorioitsijat) ei missään vaiheessa väitä kirjoittavansa totuutta.

Toden ja fiktion raja on usein häilyvä jopa aidossa akateemisessa historiankirjoituksessa, jossa fiktion merkityksestä ja historian fiktiivisyydestä on viimeisen parin vuosikymmenen aikana keskusteltu paljon ja hartaasti. Michel Foucault on ilmaissut asian seuraavasti:

"[I]t is evident that in order to have [- a transformative experience -] through a book like The History of Madness, it is necessary that what it asserts is somehow 'true', in terms of historically verifiable truth. But what is essential is not found in series of historically verifiable proofs; it lies rather in the experience which the book permits us to have. And an experience is neither true nor false: it is always a fiction, something constructed, which exists only after it has been made, not before; it isn't something that is 'true', but it has been a reality."

Brinkin tapauksessa historiallisen henkilön kokemuksesta on jäljellä niin vähän – vain pari pientä mainintaa – että ainoastaan fiktio tekee hänen kohtalostaan ymmärrettävän ja merkityksiä luovan kokonaisuuden.

Kyky erottaa tekijä teoksesta tuntuu olevan vaikeaa juuri teoksissa, jotka pohjaavat tavalla tai toisella tekijänsä historiaan, ja äärimmäisen hankalaa, kun tekijän henkilöhistoria vaikuttaa suoraan kirjan tekijäminältä, kuten Pirkko Saision Punaisessa erokirjassa. Haastatteluissa Saisio on saanut kerta toisensa jälkeen inttää, ettei kirja ole hänen omaelämäkertansa, vaan kirjan minä on fiktiivinen hahmo, vaikka fiktion ympärillä onkin kriitikoidenkin selvästi muistama maamme lähihistoria (taistolaisuus).

Tuntuu käsittämättömältä, että fiktion perusteella ryhdyttiin viime syksynä esimerkiksi vaatimaan taistolaisten 'rehellisempää' itseanalyysiä, ja väitettiin Saision olleen 'liian kiltti' 'taistolaisfanaatikkoja' kohtaan. Tällaisten väitteiden edustajilla fiktio ja fakta ovat menneet pahasti sekaisin. Lisäksi taiteen tutkimuksessa auteuristinen (teoksen tekijänsä henkilöhistoriaan samastava) luentatapa on jo kauan ollut vanhanaikaisen maineessa jopa ns. 'avainromaanien' kohdalla. Auteurismin varjolla teoksen taiteelliset ansiot on helppo sivuuttaa skandaalinkäryisen jälkiviisastelun nostaessa tulkitsijan teoksen ohitse parrasvaloihin.

Itse asiassa Saision kirjan kertojaminä on itse tapahtumien keskellä tavalla, joka tekee kyseenalaiseksi paitsi poliittisen hurmoksen, myös minkä tahansa ääriliikkeen – eikä ainoastaan 1970-luvun Suomessa. Teoksessaan Saisio ei kysy 'kuinka saatoinkaan olla taistolainen?' vaan 'kuinka kukaan voi olla lesbo ja kommunisti, kun homoseksuaalisuus on kapitalistista degeneraatiota?' Saision kertojaminän havainto kertoo jotain olennaista José Muñosin disidentifikaatioiksi kutsumista käytänteistä: kulttuurissamme joudumme valitsemaan identiteettiimme keskenään yhteen sopimattomia osia, ja luovimaan niiden karikoissa. Kyse ei ole ideologisesta sokeudesta vaan sen näkemisestä, mikä eri paloissa on parasta, tai ainakin 'pienemmän pahan' valitsemisesta tarjolla olevasta joukosta (yhteen)sopimattomia malleja. Muñosille disidentifikaation osina olivat oman machismo-latinokulttuurin, homoseksuaalisen identiteetin, ja ns. white trashin hyvin homofobisen ja rasistisen punk-kulttuurin törmäys.

Ihmiset voivat ajautua mukaan liikkeisiin naiivisti, vailla sen laajempaa käsitystä potentiaalisesta itsepetoksesta, joka missä tahansa ideologiassa on vaarallisen lähellä, mutta disidentifikaatio on aina jossain määrin tiedostettua. Punaisen erokirjan kertojaminä näkeekin disidentifikaationsa kautta myös oman toimintansa uudessa valossa, kykenee havaitsemaan, kuinka hän itsekin on omalta osaltaan ollut vastuussa hurmoksen ruokkimisesta.

Rakenteensa avulla punainen erokirja keriytyy auki kuin Ariadnen lanka, johdattamaan lukijaa kokemaan jotain nuoruuden innostuksesta, vaikutealttiudesta, ja lopulta kasvamisesta johonkin uuteen. Fragmentaarisuus antaa kertojalle mahdollisuuden kommentoida sanottua. Tulevan ja menneen minän yht'aikainen läsnäolo antaa toivoa selviytymisestä, viisastumisesta, oppimisesta, mutta se myös viittaa kertojan unohduksiin ja omissioihin, muistiin painuneen ja esiin valikoituneen kuvan tietoiseen rakentamiseen jonkinlaiseksi kertomukseksi.

Kuten Brink, Saisio tarjoaa lukijalle rankkoja kokemuksia, joiden käsittelyyn eivät riitä helpot ratkaisut rakenteellisesti tai juonellisesti.

Päätä ja häntää

2004-11-12T13:29:00.000+02:00

Kirja: Sari Peltoniemi: Kummat (Tammi, 2003)
****

Sari Peltoniemi on kerännyt kannuksiaan niin punk-muusikkona kuin lastenkirjailijanakin. Hänen ensimmäinen nuortenromaaninsa Hirvi oli ehdolla Finlandia Junioriin, mutta sitä seurannut Kummat on jostain syystä jäänyt vähemmälle huomiolle. Kummat on kuitenkin erinomaista nykyfantasiaa, jossa arkitodellisuus saa yhdestä maagisesta elementistä jänniä vivahteita.

Tarinan keskiössä on joukko lukiolaisia, joille kasvaa häntä. Toisin kuin joissain juoniromaaneissa voitaisiin tehdä, tästä ei seuraa kartalla kosmisten mysteerien penkomista. Hännänkasvu häiritsee monia, mutta syyt sen taustalla eivät koskaan selviä. Se kuitenkin tekee kantajistaan ratkaisevasti erilaisia kuin ikätoverinsa ja pakottaa heistä jonkinlaisen ryhmän.

Peltoniemi käsittelee hännän tuoman aavistuksenomaisen etäännytyksen avulla erilaisuutta kypsästi ja monipuolisesti. Kaikki hännän saaneet ovat omalla tavallaan jo valmiiksi erilaisia ja kokevat olevansa tavalla tai toisella ulkopuolisia. Joku on tyhmä blondi, toinen tiedostava femakko, kolmas uskonnollisten vanhempien kasvattama, neljäs ulkomaalainen, joukon ainoaa poikaa pidetään homona ja päähenkilö Maarit on yksinäisyydessä viihtyvä scifi-nörtti. Ulkopuolisuuden monipuolisuus korostaa tunteen perusinhimillisyyttä, jokainen on teininä ulkopuolinen.

Kirjan edetessä Maarit kohtalotovereineen joutoo opettelemaan hyväksymään uuden minänsä, mikä ei tietenkään ole helppoa. Jotkut koittavat leikata hännän irti, toiset löytää siitä hyötyä. Kouluyhteisö ei katso hyvällä uutta jengiä ja vähiten ulkopuolisillekin alkaa paljastua häntien olemassaolo.

Toisena tasona löytyy hyväksikäyttö. Kaikki häntätytöt rakastuvat ainoaan häntäpoikaan Volttiin, joka puolestaan rakastaa tai sanoo rakastavansa heitä kaikkia. Kirjan edetessä hän kehittyy manageriksi, melkein sutenööriksi ja alkaa järjestää tytöille tanssikeikkoja. Samalla Voltti on kuitenkin se josta koko yhteisöllisyys lähtee, joka saa tytöt puhumaan toisilleen hännistään. Lopulta Voltin lyhytnäköinen manipulointi vaihtuu kuitenkin Maaritin lämpimään rehellisyyteen.

Kerrontaa pilkuttaa joukko mahdollisia selityksiä hännän alkuperälle. Ne kulkevat scifistisestä fantastisen kautta myyttiseen: hännät voivat olla peräisin kirouksesta tai periytyä avaruudesta tulleilta esi-isiltä. Selitysten irrallisuus ja vaihtelevuus korostavat tyylikkäästi sitä, että oleellista ei ole mistä ne tulevat, vaan mitä niillä tehdään. Lopulta tytöt alkavat itsenäistyä ja ystävyys tuo voimaa, muttei pakotteita, ja häntien paljastamistakin uskataan jo ajatella.

Tarinankuljetus tuntuu huomattavasti sujuvammalta ja pirteämmältä kuin Hirvessä, ihmiskuvaus taas on tarkkanäköistä ja ihmisläheistä, kuten Peltoniemen lapsille suunnatuissa Kukka Kaalinen -kirjoissakin. Kummat on sujuvasti kerrottu tarina erilaisuudesta ja oman itsen hyväksymisestä, hyvää lukemista niin nuorille kuin aikuisillekin.

Kevät jäi tulematta

2004-11-08T14:45:00.000+02:00

Kirja: Norman Spinrad: Russian Spring (1991, Bantam Press)
***

Yksi scifi-kirjallisuuden perinteisistä aksioomista on se, että mitä enemmän kirjailija menee yksityiskohtiin, sitä kulahtaneemmalta kirja vaikuttaa kymmenen vuoden päästä. Siksi Orwellin Vuonna 1984 tai Bradburyn Fahrenheit 451 ovat kestäneet niin hyvin ajan hammasta; niissä on keskitytty tulevaisuuden ennustamisen sijasta itse asiaan.

Russian Springissä Norman Spinrad on ottanut täsmälleen vastakkaisen lähestymistavan, ja vieläpä poikkeuksellisen röyhkeällä tavalla. Kirja on julkaistu Neuvostoliiton hajoamisen pyörteissä ja sijoittuu lähitulevaisuuteen niin, että Neuvostoliiton nykytilalla on kirjassa suuri merkitys. Odottelemalla pari vuotta Spinrad olisi voinut saada osuvamman kuvan siitä, mitä tapahtuu, mutta se olisi ollut kirjan hengen vastaista. Kuten lähes kaikki scifi-kirjat, Russian Spring on ennen kaikkea kirja omasta ajastaan.

Merkillistä kyllä, vaikka Spinradin ennustuksista ainoastaan masentavimmat ovat toteutuneet edes jotenkuten, ei se haittaa kirjaa mitenkään. Scifin sijasta se tuntuu vaihtoehtotodellisuudelta. Kirjan sankari on Jerry Reed, amerikkalainen avaruusohjelmassa työskentelevä insinööri. Reedin unelma on päästä pois maan painovoimakentästä, mutta amerikkalaisessa, pahasti militarinoituneessa ohjelmassa keskitytään lähinnä kiertoradalle ammuttaviin lasereihin, ydinpommeihin ja muuhun hauskaan.

Unelmansa perässä Reed loikkaa Euroopan Unionin avaruusohjelmaan ja muuttaa Pariisiin. Amerikkalaisena häntä ei koskaan täysin hyväksytä uudessa Euroopassa eikä paluuta kotimaahan enää ole. Jatkuva poliittinen kähmintä, vieraalla maalla asuminen ja unelmansa seuraaminen ovat aiheita jotka Spinrad ymmärtää hyvin ja joista rakentuu kirjan inhimillinen sydän.

Pariisissa Reed tapaa Sonya Gagarinin, venäläisen toimisto-orjan. Sonya on kirjan toinen päähenkilö, vaikka emotionaalinen paino onkin järjestään Reedin puolella. Kirja kattaa useita vuosikymmeniä Reedin ja Gagarinin uraa ja perhe-elämää ja myöhemmin tärkeitä osia näyttelevät perheen lapset Bobby ja Franja.

Likinäköinen visiointi ei yleensä käy vaivaksi asti, mutta muutamassa kohdassa kyllä huomaa teoksen olevan aikansa tuote. Venäläiset henkilöt viittaavat sulavasti Marxiin, Leniniin ja Gorbatshoviin samassa lausessa, ja se tosiseikka ettei Gorbatshov ollut hallintokaudellaan alkuunkaan arvostettu Venäjlllä ohitetaan pienellä sivuhuomautuksella.

Olennaisempaa on kuitenkin se, kuinka maailmanpolitiikan vellominen vaikuttaa yksittäisten ihmisten kohtaloihin ja unelmiin ja kuinka he voivat vaikuttaa maailman menoon. Politiikka ruhjoo Reedin uraa perinpohjaisesti samaan aikaan kun Gagarin joutuu uhraamaan mahdollisuuden toisensa perään edetä neuvostojärjestelmässä amerikkalaisen aviomiehensä takia.

Tämä on ikuista maailmassa jossa nuoret ihmiset menevät naimisiin voidakseen pysyä maassa, Iranissa syntyneitä tutkijoita erotetaan summittaisesti amerikkalaisista tutkimuslaitoksista ja suurvaltaretoriikka jyllää. Perheen pojan Bobbyn tarinassa on kyse siitä, miltä tuntuu olla vihattu Jenkki Euroopassa ja miltä tuntuu lähteä Jenkkilään vain huomatakseen, että se on täynnä ksenofobisia yllytyshulluja, joilla ei ole mitään käsitystä maailman menosta.

Kirjan suuri heikkous on sen loppu. Karuista ihmiskohtaloistaan huolimatta Russian Spring on optimistinen teos. Neuvostoliitosta on kehkeytynyt vauras suurvalta avoimmuuden myötä ja siviilivetoinen avaruusohjelma saavuttaa uusia ihmeitä Euroopassa. Viimeisen sadan sivun kohdalla tämä optimismi menee jo liiallisuuksiin kun USA:n presidentiksi päätyy ihmeen kautta oikeamielinen vasemmistolainen pokerinpelaaja joka alkaa heti parantamaan maailmaa nokkelilla bluffauksillaan.

Heikkouksistaan huolimatta Russian Spring on kestänyt ajan hammasta hyvin, ja siitä voi kiittää niitä ajattomia inhimillisiä ksymyksiä, joita se viimekädessä käsittelee.

Huonosti kirjoittamisesta

2004-11-04T01:49:00.000+02:00

Kirja: Claes Andersson: Luova mieli - Kirjoittamisen vimma ja vastus (Kirjapaja, 2002)
**

Erilaisia kirjoittamisoppaita on viime aikoina ilmestynyt kiihtyvällä tahdilla. Kaikkien perussanoma tuntuu kuitenkin olevan käsky kirjoittaa ahkerasti ja rohkeasti henkilökohtaisista asioista. Samaan voi tiivistää myös Claes Anderssonin oppaan Luova mieli, jonka alaotsikkona on Kirjoittamisen vimma ja vastus. Kuten nimistäkin voi arvata, mitään erityisen uutta ei Andersson tarjoa kirjoitusoppaiden tai puoliomaelämäkerrallisten "on se rankkaa kun on kirjailija" -reposteluiden maailmaan.

Kirja koostuu paristakymmenestä lyhyestä esseestä, joissa Andersson ruotii sellaisia aiheita, kuin kirjailijan kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta tai oman äänen, tyylin ja lajityypin löytämistä.

Tuntuu siltä, että kirjan toimittaminen on jäänyt puolitiehen. Psykiatrin koulutuksen saanut Andersson luennoi paljon kirjoittamisesta ja luovuudesta, ja eri esseet tuntuvat lähinnä laajennetuilta luennointimuistiinpanoilta. Tämä selittää myös rakenteellisen sekavuuden: jostain aiheesta voi olla paljonkin esseitä, yksi essee ei välttämättä rajoitu yhteen aiheeseen ja jotkut asiat sanotaan moneen kertaan eri aiheiden yhteydessä.

Koska kirja selvästi on Anderssonille jonkinlainen omia ajatuksia konkretisoimaan tehty välityö, sisältää se paljon anekdootteja ja lainauksia, joiden selitykset muodostavatkin osan kirjan parhaasta annista. Hienoja runoja ja tarinoita Andersson käyttää havainnollistaakseen sanomaansa ja tämä toimii hyvin luettuna ja varmasti miehen luennolla kuultuna vielä paremmin.

Kirjan kiinnostavin osuus on lopussa, kun Andersson kertoo miten kirjoittaa runoja. Hän selittää yksityiskohtaisesti miten erään hänen runonsa kukin lause on syntynyt, mutta jättää kuitenkin kokonaan pois kokonaisuuden sommittelun ja lauseiden suhteen toisiinsa.

Anderssonin jutustelunomainen kieli on miellyttävää lukea, mutta itse teos jättää tyhjäksi. Psykiatri ja kirjailija voisi varmasti sanoa paljon kiinnostavia asioita luovuudesta, mutta Andersson ei tunnu vaivautuvan. Kirjoittamisen vimmaa ja vapautta ei kirjasta löydy.

Klisheistä perusfantasiaa

2004-10-30T16:38:00.000+03:00

Kirja: Paul Kearney: the Mark of Ran (2004, Bantam Press)
*1/2

Aina joskus tulee antaneeksi uudelle (tai ainakin aiemmin tutustumattomalle) fantasia- tai tieteiskirjailijalle mahdollisuuden. Vaikka pettymyksen mahdollisuus on tokikin suuri kaiken kirjallisuuden piirissä satunnaiseen kirjailijaan tutustuessa, fantasian ja scifin kentillä pettymyksiin on tullut törmättyä huomattavasti positiivisia yllätyksiä useammin.

Tällä kertaa mahdollisuuden sai kirjan vuodessa viimeisimmät kymmenen vuotta suoltanut Paul Kearney, jonka uutuus the Mark of Ran vaikutti nopealla vilkaisulla pirteältä ja piristävältä poikkeukselta tusinafantasian joukossa. Nopea silmäys voi kuitenkin olla äärimmäisen pettävä: en muista vuosiin törmänneeni the Mark of Rania pahempaan pettymykseen fantasiagenren piirissä (poislukien kenties Paolinin surkea, yhtäläisen klisheinen Eragon).

The Mark of Ranin huonous ei perustu suoraan tekstin tasoon: teksti on mukavan eläväistä ja ajoittain suhteellisen viihdyttävästi kirjoitettua, vaikka sortuukin ajoittain kalkkunafantasian mestarin, R.A. Salvatoren viitoittamille kornin superlatiivirikkaille poluille.

Surkuhupaisaksi the Mark of Ranin tekevät naurettavan korni, peruscampbelliaanisen sankarin matkan klisheisimpään muotoon sortuva tarina, ja huvittavan typerät hahmot, joiden ylle kirjailija kaataa tragedian toisensa perään yrittäessään epätoivoisesti työstää näistä traagisen eeppisiä olosuhteiden uhreja.

Kearneyn luottamus kirjallisiin kykyihinsä – tai lukevan yleisön arvostelukykyyn – ei liene kovinkaan korkea - mitenkään muuten ei liene mahdollista selittää, miten Kearney on kasannut näin suunnattomissa määrin kuluneimpia mahdollisia klisheitä kirjansa pohjaksi. Pienenä esimerkkinä kirjaa ei ole kulunut kymmentäkään sivua, ennenkuin uljaalle protagonistille paljastuu, että tämä onkin kadonneen kansan uljas messias, tämän klassinen mentor-hahmo kuolee, ja protagonistimme joutuu vastentahtoisesti vaihtamaan pastoraalisen maalaismaiseman jylhiin mutta traagisiin seikkailuihin. Kirjan kerronta ei tästä parane, vaan pysyy tasaisen klisheisenä loppuun asti.

En tokikaan väitä, että klisheiset ja kuluneet juonenkäänteet olisivat suora merkki huonosta kirjasta, päinvastoin. Kearney ei kuitenkaan ole tyytynyt käyttämään perusjuonenkäänteitä ja klisheitä, vaan rakentamaan kirjansa puhtaasti niiden varaan: the Mark or Ranista on turha etsiä ainoatakaan originellia – tai edes vähän käytettyä – ajatusta.

Hahmot ovat minkä tahansa perusfantasiaromaanin ydin, tämän on Kearneykin sisäistänyt: Kearney ei kaihda klisheisimpiäkään keinoja tehdä sankareistaan traagisempia ja kärsineempiä, ja ensimmäisten sadan sivun jälkeen lukijan on vaikea olla purskahtelematta nauruun ylväiden protagonistien upotessa aina vain syvemmälle tragedian pohjamutiin.

The Mark of Ran saattaa olla palkitsevaa luettavaa huonosta fantasiasta ironisesti nauttivalle tai täysin arvostelukyvyttömälle lukijalle. Muille suosittelen kirjan – ja Kearneyn – kiertämistä kaukaa.

Veijaritarinoita myöhäiskeskiajalta

2004-10-21T18:01:00.000+03:00

Kirja: Umberto Eco: Baudolino (alkuteos Bompiani 2000, suomentanut WSOY 2002)
****

Baudolinolla kirjallisissa piireissä erityisesti Ruusun nimestä tunnettu Umberto Eco suorittaa triumfantin paluun myöhäiskeskiajan Eurooppaan. Ruusun nimestä poiketen poissa ovat murhamysteerit ja arvoitukset; melankolian on korvannut seikkailuhenki murhamysteerin koukeroiden korvautuessa mitä fantastisempien valheiden verkoilla.

Temaattisesti Baudolino jatkaa erityisesti Edellisen päivän saaren ja Foucaultin heilurin kiteyttämällä linjalla keskittyen pohtimaan ihmisen ymmärtämyksen – ja kertomusten – suhdetta todellisuuteen sekä todellisuuden ja tarinoiden suhdetta historiankirjoitukseen.

Baudolino koostuu toisiinsa löyhästi liittyvistä pienistä seikkailuista ja tarinoista, joita yhdistää löyhä kehyskertomus, ja jotka jaksottuvat vain uskottavuutensa perusteella: kirja alkaa nimihenkilönsä Baudolinon uskottavammilla seikkailuilla edeten tarina tarinalta hankalammin uskottavaksi – ennen muuttumistaan puhtaaksi fantasiaksi ja teoksen kertojahahmona toimivan Baudolinon valheiksi.

Baudolinon myöhäiskeskiaikaan sijoittuva kehystarina kertoo köyhässä talonpoikaisperheeseessä kasvaneen Baudolinon matkasta ryysyistä rikkauksiin, keskittyen tämän matkaan kohti idän ihmeellisiä maita, jotka käyvät kertomus kertomukselta fantastisemmiksi ja fantastisemmiksi. Econ tarinankerronnallisia taitoja kuvaa hyvin se, miten aste asteelta uskomattomammiksi ja uskomattomammiksi menevät tarinat onnistuvat vaikuttamaan kirjan viitekehyksissä uskottavilta; kirjallisuuden kaanonin traditio ensimmäisen persoonan kertojan rehellisyydestä estää lukijaa epäilemästä Baudolinon valheita ennenkuin valheiden määrä on kasautunut musertavaksi.

Eco on parhaimmillaan mestarillinen tarinankertoja kyeten sisällyttämään tarinoihinsa tarkkoja huomioita ihmisistä, näiden käytöksestä ja subjektiivisen todellisuuden luomisesta. Lukija ei joudu pettymään Baudolinonkaan kohdalla: vaikkei Baudolino nousekaan juonensa tai hahmojensa puolesta aivan Foucaultin heilurin tasolle, on teos huomattavasti Ruusun nimeä kunnianhimoisempi ja Edellisen päivän saarta helpommin lähestyttävissä. Lukijoiden iloksi Baudolino sisältää myös huomattavasti vähemän Ecolle tuttua intellektuaalista masturbaatiota kuin vaikkapa Foucaultin heiluri tai nimenomaan älyllisen leikittelyn naurettavuuksiin viemisestä surullisenkuuluisa Edellisen päivän saari.

Baudolinoa ei kehtaa olla suosittelematta kenellekään, edes niille, jotka eivät ole Econ aiemmista teoksista pitäneet: Baudolino on todella helposti lähestyttävä teos, joka kykenee paitsi nappaamaan lukijan otteeseensa ja pitämään tämän koukussaan äärimmäisen viihteellisellä ja mainiolla kerronnallaan, myös herättämään lukijan kun varkain ajattelemaan ja kyseenalaistamaan kirjallisuuden sekä historiankirjoituksen konventioita ja totuuksia.

Yhteisöllinen elokuva

2004-10-15T17:49:00.000+03:00

Elokuva: Sami Haavisto: Rites of Blood (Suomi, Blood Ceremony Films, 2004)
**

Rites of Blood on amatöörivoimin tehty vampyyrielokuva, jonka tekijät ovat poikkeuksellisen hyvin tiedostaneet mitä yleisö haluaa ja mihin rahkeet riittävät. Jos on suomalainen ja missään yhteydessä goottihevariskeneen, niin kavereiden kanssa katsottuna ja pullo kädessä tästä irtoaa enemmänkin hupia. Jos nämä ehdot eivät täyty, on Rites of Blood kamalaa katsottavaa, mutta eipä tätä kai korkeakulttuuriksi ole tarkoitettukaan.

Elokuva on ohjaaja Sami Haaviston toinen; esikoinen Desire of the Innocent Blood tehtiin myös Blood Ceremony Filmsin nimen alla ja tuli tunnetuksi erityisesti käsitämättömän pitkästä lesbovampyyrikohtauksestaan. Tällä kertaa meno on vetreämpää. Elokuva on väreissä ja juonta riittää, vaikkei siinä aina hirveästi olisikaan tolkkua.

Elokuva alkaa keskiajalta jostain sellaisesta osasta Eurooppaa jossa puhutaan englantia karsealla suomiaksentilla. Satanistit ovat uhrauspuuhissa ja noidanmetsästäjät lähtevät pistämään lopun moiselle toiminnalle.

Plussaa Rites of Blood saa siitä, että kaikki ne asiat, mitä eksploitaatioelokuvat esittävät yleensä vihjaillen ja luvaten, väläytellen vähän siellä ja vähän täällä olivatkin tällä kertaa keskellä valkokangasta heti elokuvan alusta asti. Ei mennyt varttiakaan ennen kun yläosattomien satanistinaisten laumat pelmahtivat tanssahtelemaan rituaaliuhrauksen taustalle. Elokuvan ehdottomaksi huippukohdaksi nousi kohtaus, jossa nunna rukoilee massiivisen krusifiksin edessä kunnes Jeesus laskeutuukin ristiltään ja astelee nunnan eteen. Nunna vetäisee kaapunsa päältään, ja laskeutuu alasti, pelkkä nunnapäähine päässään ottamaan Jesseltä suihin. Lähikuvassa Jeesuksen naama alkaa vuotaa verta.

Tämä on juuri sitä meininkiä, mitä tämän tyyppisiltä elokuvilta haetaan, mutta jota valitettavan harvoin näkee.

Elokuvan ehkä merkillisimmät kohtaukset olivat toisessa puoliskossa, jossa oltiin päästy nyky-Suomeen. Siinä PVC-vampyyripimu ja hänen poikaystävänsä käyvät deitillä goottivaatekauppa Morticiassa ja päätyvät kuuntelemaan metallibändiä Corneriin. Elokuvan yleisö ja hahmot lähentyivät toisiaan hälyttävää vauhtia. Muutenkin Rites of Bloodin huomionarvoisin ominaisuus oli tämä yhteisöllinen tunne elokuvasta, joka on tehty talkoovoimin oman väen iloksi.

Oma yhteisöllisyyden kokemukseni lähti käyntiin elokuvan aikana kun katsomisapuna ollut litran votkapullo lähti kiertämään kavereille ja puolitutuille. Oli selvää, että Rites of Blood on elokuva jota mennään katsomaan hauskanpito mielessä, mutta elokuvanautinto päättyi tragediaan votkan loppuessa jo elokuvan puoliväliin mennessä.

Verinen taivas

2004-10-12T22:30:00.000+03:00

Kirja: Ian Stewart & Jack Cohen: Heaven (2004, Warner Books)
**

Ian Stewartin ja Jack Cohenin kynäilemä Heaven pyrkii olemaan scifi-satiiri uskonnollisen hurmoksen mukanaantuomasta tuhosta ja rakkauden ja suvaitsevaisuuden sanoman muuttumisesta vihaksi ja suvaitsemattomuudeksi.

Heaven kertoo tarinansa kolmesta perspektiivistä. Näkökulmista ensimmäisen tarjoaa sympaattinen, avaruutta konsensuksen voimalla kulkevalla avaruuslaivalla kiertelevä neandertaaliperhe. Toisen näkökulman tarjoaa Samuel XIV, kosmisen yhteyden nöyrä palvelija, jonka uusi tehtävä uskostaan harhautuneiden ja kerettiläisten uudelleenkouluttajana sysää tämän törmäyskurssille oman uskonsa kanssa.

Kenties humaaneimman näkökulman tarjoavat kuitenkin polyyppimerimiehet, joiden rauhaa ja korallivaimoja kosmisen yhteyden pakkokäännytyslaivasto saapuu uhkaamaan. Superälykkäiden korallivaimojen aloittaessa sissisodan kosmista yhteyttä vastaan polyyppiparat saavat toimia sotureina, aseina ja uhreina suurempien voimien uhratessa heitä massoittain taistelussa polyyppien sieluista ja tulevaisuudesta.

Heaven on enimmiltä osiltaan viihteellistä ja nopeasti soljuvaa kevyttä scifiä, ja onkin sääli, että kirjoittajien rahkeet eivät aivan kanna tavoitteeseen asti: lennokkaasti kulkeva tarina ajautuu kerta toisensa jälkeen sivupoluille, joista kirjoittajat kykenevät palauttamaan sen uralleen vain toistuvien, kerran toisensa jälkeen hatusta tempaistumman oloisten deus ex machinoiden avulla.

Cohen ja Stewart eivät suotta vaivaudu vihjailemaan tai implikoimaan hienovaraisesti, vaan pieninkin asia taotaan lukijalle selväksi raskaimmalla mahdollisella moukarilla. Lukijalle onkin heti alusta asti äärimmäisen selvää, mitä mieltä kirjailijat mistäkin ovat. Esimerkiksi vääristynyt, halki galaksin pakkolevittäytyvä uskonto kuvataan universumin konkreettisena – ei vertauskuvallisena – syöpänä, ja kosmisen yhteyden maallinen taivas tulvii verta ja sisäelimiä.

Ikäväkseen epähienovaraisuus korostuu entisestään dialogissa hahmojen selittäessä toisilleen toistuvasti kirjoittajiensa kantoja ja ajatuksia yltyen varsin nopeasti saarnaamiseksi. Hahmojen kehitys jää aivan yhtä epähienovaraiseksi kuin muukin kerronta; päähenkilöistä vain yksi kehittyy – tai edes muokkaantuu – millään tavoin galaksia mullistavien tapahtumien pyörteessä, ja tämänkin kehitysaskeleet tuntuvat lähinnä pakotetuilta siirtymiltä toimintamallista toiseen.

Kaikista ongelmistaan huolimatta Heaven voi olla viihteellinen lukukokemus. Miellyttävästi soljuva, köykäisen – mutta ajoittain osuvan – humoristinen teksti yhdistettynä häpeilemättömään alleviivaamiseen tekee tekstistä äärimmäisen nopeasti sulavaa ja suhteellisen viihdyttävää lukemista vaikkapa matkalle tai krapula-aamun ratoksi.

Surulliset hevoset

2004-10-09T01:42:00.000+03:00

Elokuva: Pirjo Honkasalo: Melancholian 3 huonetta (Suomi, 2004)
****

Harva dokumentti todella pakottaa ajattelemaan. Michael Moore voi selittää hauskasti ja dramaattisesti siitä miten asiat ovat, jolloin katsoja nyökkäilee, joo joo, niinhän se on. Kun valkokankaalle kuolee amerikkalaisia sotilaita, kertojan ääni kertoo, että sota on niinku paha juttu.

Pirjo Honkasalon dokumentissa Melancholian 3 huonetta on täysin toinen meininki. Tsetsenian sotaa käsittelevä elokuva jakautuu nimensä mukaisesti kolmeen pätkään, joissa ensimmäisessä näytetään kuinka katulapsista koulutetaan armeijaa pietarilaisessa kadettikoulussa, toisessa näytetään kuinka sodanjälkeisessä Grosnyssa lapset kärsivät, kolmannessa taas vilautellaan elämää naapurissa olevassa Ingushiassa.

Kertoja Pirkko Saisio puhuu kunkin osion aikana muutaman lauseen, mikä on häkellyttävän vähän dokumentille. Eivätkä elokuvassa kuvatut ihmisetkään paljoa pukahda, vaan elokuva toimii pitkälti fyysisyydellä ja vahvalla kuvakielellä. Katsoja saa todella miettiä mistä on kyse ja mikä yhdistyy mihinkin, kun katsoo minuuttikaupalla kadettien lumisotaa, mustavalkoisena näytettyä rauniota tai paikallaan seisovia hevosia.

Vähitellen palaset loksahtelevat yhteen ja luovat todella synkkää kuvaa yhteiskunnallisen pahoinvoinnin kierteestä. Joku on syntynyt katulapseksi, kun venäläiset sotilaat raiskasivat hänen äitinsä. Toinen on ollut katulapsi, mutta otettu koulutukseen, ja valmistuu pian venäläiseksi sotilaaksi. Kolmas taas on tullut 12-vuotiaana venäläisten sotilaiden raiskaamaksi ja siitä raskaaksi. Tämä on ehkä elokuvan voimakkain kiertokulku, mutta vastaavia, hienovaraisempia, on vaikka millä mitalla.

Melancholian 3 huonetta käsittelee kiinnostavasti paitsi Tsetsenian sotaa, myös dokumenttielokuvan luonnetta. Näin tulkinnanvarainen ja taiteellinen teos ei tunnu dokumentilta, jota on totuttu pitämään yksipuolisia faktoja ja niistä valmiiksi tehtyjä johtopäätöksiä tarjoavana ilmaisumuotona. Sota ei tietenkään ole hyvä asia, mutta Honkasalon elokuva todella pakottaa kysymään missä tilanteen syyt todella piilevät, eikä suostu tarjoamaan vastaukseksi mitään helppoja latteuksia.

Nimensä mukaisesti Melancholian 3 huonetta onkin enemmän dokumenttielokuva tunnetiloista kuin poliittisista tapahtumista. Se on erinomainen dokumentti surusta, joka muistuttaa rakenteeltaan enemmän runoa kuin propagandaa.

Takaisin tiimalasikantaan

2004-10-07T11:56:00.000+03:00

Roolipeli: Topi Pitkänen: re:kursiivi (pelattu 14. 7. - 8. 9. 2004; 7 pelikertaa ja epilogi)
****

Roolipelin arvosteluun liittyy koko joukko sellaisia ongelmia, joita ei elokuvan tai kirjan kanssa joudu pohtimaan. Roolipeliä ei voi seurata passiivisen yleisön ominaisuudessa, vaan jokainen osanottaja osallistuu peliin ja sen luovaan prosessiin. Niinpä kriitikkoa voi pitää osatekijänä, mikä menee vasten perinteisiä näkemyksiä kriittisestä etäisyydestä. Roolipelikritiikki on aina subjektiivista.

Myös kritiikin funktio muuttuu. Roolipelikritiikin jäljiltä ei voi innostua ja mennä pelaamaan. Kritiikki kuitenkin täyttää tarkoituksensa sekä kertoessaan, minkälaisia asioita tehdääan ja arvioidessaan, miten ne ovat onnistuneet. Topi Pitkäsen re:kursiivi on monella lailla epätavallinen minikampanja. Sitä on vaikea tiivistää muutamaan kuvailevaan sanaan, mutta viimekädessä kyseessä on peli rekursiosta.

Rekursio tarkoittaa itseensä viittaamista ja siitä seuraavaa loputonta kiertoa. Kun kaksi peiliä laittaa vastakkain, syntyy rekursio, kuten myös silloin kun ajattelee itseään ajattelemassa itseään ajattelemassa itseään jne. Esoteerisen aiheen huomioiden olikin yllättävää että pelin pohjana toimi 90-luvun Advanced Dungeons & Dragonsille julkaistuista kampanjamaailmoista kummallisin mutta myös tyylikkäin, Planescape. Re:kursiivissa Planescapen perustunnelma oli käännetty ympäri; alkuperäisessä oli keskeisenä teemana maailmankaikkeuden monumentaalinen ihmeellisyys ja ihmisen pienuus, kun taas re:kursiivissa oli jopa diegeettisesti määritelty tilanne niin, että koko universumi on hahmojen hiekkalaatikkona. Tai ehkä osuvammin romuralliratana.

Rekursio vaatii kaksi peiliä, tv:n ja kameran, siis vertaisia tahoja toimiakseen. Ehkä siksi olikin välttämätöntä rakentaa peli niin, että pelaajien hahmot ja pelinjohtajan maailma ovat tasavertaisia. Se on roolipeleissä hyvin poikkeuksellinen asiantila, jota entisestään korosti pelaajan mahdollisuus keksiä pelimaailmaan lisää sisältöä lähes rajoittamattomasti. Tämä saattoi johtaa esimerkiksi siihen, että hahmojen hakataan ensin ja kysytään sitten -politiikan johdosta he tulivat epähuomiossa tappaneksi Seitsemän sinettiä, mailmankaikkeutta koossapitävät voimat ja näin melkein aiheuttivat maailmanlopun - yhden monista tässä pelissä.

Pitkäsen tapa käyttää Dungeons & Dragons -mytologiaa ja pelityökaluja oli erittäin funktionaalinen. Kaupallisten järjestelmien mukaan tehdyissä peleissä on usein sellainen fiilis, että julkaistun materiaalin auktoriteetti menee pelinjohtajan ohi, mutta tässä pelissä ei ollut moisesta tietoakaan. D&D oli alistettu välineeksi, joka tarpeen mukaan venyy ja paukkuu.

Pitkäsen re:kursiivia voi pitää iskuna vasten kasvoja perinteiselle, realistiselle ja eläytyvälle pelaamiselle. Suhtautuminen ideoiden ja elementtien lainaamiseen on sama kuin valokuvamontaaseissa tai Tarantinon elokuvissa; viittausta pukkaa ulos joka tuutista ja joka lähteestä, Douglas Hofstadterin Gödel, Escher, Bachista Star Warsin ja Bob Marleyn kautta David Lynchin Duneen ja sen legendaarisesta alkuspiikistä tehtyyn Astral Projectionin tranceversioon. Re:kursiivi on leikkaa ja liimaa -sukupolven peli, jossa pelaaminen vaatii poikkeuksellisen paljon pelaajan kyvyltä pitää metapelillinen taso ja pelin sisäinen fiktio erillään.

Ideapingis näkyi jopa pelin musiikkivalinnoissa, joissa toistui usein Pitkäsen joko peliä varten tai muuten vain pelaajilta saama musiikki. Tämä oli omiaan korostamaan pelin omintakeista tunnelmaa entisestään. Oli outoa kuulla omaksi kokemaansa musiikkia re:kursiiville ominaisen kryptisen turbosurrealismin keskellä. Tämä toimi erityisen hyvin kuudennen pelikerran loppukohtauksessa, jossa riipivän, kafkamaisen oikeudenkäynnin jälkeen hahmot päätyvät teurastamaan kaikki kahdeksan Helvetin herraa eeppisessä taistelussa, jonka taustalla soi pelin alussa sattumalta sisään kannettu Turmiön kätilöiden levy Hoitovirhe. Oikeudenkäynnin mystis-eeppisen psykodraaman jälkeen se oli ihmeen puhdistavaa. Yksi re:kursiivin kantavista voimista oli humpparoolipelaamisen ja konseptuaalisen iloittelun jatkuva kanssaeläminen.

Erityisen poikkeukselliseksi Pitkäsen roolipelisuunnittelun ja vetämisen tekee sen hämmentävä monitulkintaisuus. Pelinjohtajan ilmaisu on monesti niin selittämätöntä ja nopealiikkeistä, että pelissä riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Jokaiselta pelikerralta lähdettiin niin, että autossa pähkäiltiin pitkään että mitä helvettiä. Se on tervetullut tuulahdus energiaa helposti kaavoihin kangistuvan roolipelikulttuurin sisällä.

Kuka lahtaa lahtareita

2004-10-05T16:52:00.000+03:00

Kirja: Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (WSOY, 2001)
*****

Väinö Linnan klassinen eepos on paras ja luultavasti myös pisin lukemani kirja. Täällä Pohjantähden alla tarjoaa aikaan 1800-luvun lopusta 1900-luvun puoliväliin sellaista näkökulmaa, jota koulun historiantunnilla ei juuri käytetty.

On ehkä hälyttävääkin miten paljon yksi romaanitrilogia lisää omaa yleistietoa Suomen historiasta, mutta näin kuitenkin kävi. Uskon, että monikaan ei kouluhistorian nojalla tiedä, että oikeistopresidenttejä on kansaliikkeiden kautta erotettu, kun heitä on pidetty liian kommunistimielisinä. Suomettarelaisuus, sortovuodet, itsenäisyys, kansalaissota, Lapuan liike, teollistuminen, toinen maailmansota, nuorisokulttuurin kehittyminen, tässä se on kaikki.

Teos on elämänmakuinen ja asioita kuvataan etupäässä Koskelan torppariperheen näkökulmasta. Ihmisiä kuolee ympäriltä korostetun satunnaisesti sairauksiin, teloituksiin, vanhuuteen ja sotiin: kyseessä ei ole kirjailijan jumalaista oikeutta jakava mahti, vaan kuolo korjaa niin hyvät, pahat kuin rumatkin. Arki jatkuu silti niin Pentinkulman kylässä kuin koko Suomessa. Ihmiskuvaus on loistavaa ja jokaisen herkullisen sivun ahmii nopeasti, oli kyse sitten Koskelan Akselin kiivaista metsätöistä tai rovasti Salpakarin pojan avioliittokriiseistä.

Hiukan kerronta menettää otettaan kolmannen osan puolivälissä, kun kylän hahmot keskittyvät lähes pelkästään politiikkaan. Se on sinänsä kiinnostavaa, mutta tuntuu että arkiset asiat jäävät täysin vaille huomiota – kuten varmasti oikeasti monilta jäivätkin. Kirja vaikuttaa helposti varsin vasemmistolaiselta, mikä johtuu siitä, että asioista esitetään poikkeuksellisesti useampikin puoli.

Tarina sisältää herkullisia viittauksia klassisiin kansallisromanttisiin tai Suomen historiaa kerronnallistaviin teksteihin ja tuntuu, että Koskelan torpassa käydään läpi kasvu Seitsemästä veljestä Saarijärven Paavon “raivaajaesi-isään” ja lopulta Eino Leinonkin ohi kohti nykyaikaa. Täällä Pohjantähden alla on erinomainen sukuromaani, erinomainen historiallinen romaani ja erinomainen lukukokemus.

Kärsimyksestä kauneuteen

2004-10-02T01:36:00.000+03:00

Elokuva: Kim Ki-Duk: Samaritan Girl (Etelä-Korea, 2004)
****

Etelä-Korean Kaurismäeksikin joskus tituleerattu Kim Ki-Duk on tullut tunnetuksi väjäämättömän brutaaleista ihmiskohtaloistaan ja sankareista, jotka eivät koskaan tee helppoja valintoja. Ohjaajan armoton linja alkoi pehmetä vasta tätä edellisen elokuvan Viisi vuodenaikaa kohdalla. Tuossa elokuvassa oli tallella ohjaajan visuaalinen innovaatio ja muodon hallinta, mutta sävy oli muuttunut mietiskelevämmäksi.

Tutun kaavan mukaisesti myös Samaritan Girl on kärsimysnäytelmä, mutta tällä kertaa keskiössä ei olekaan tuska vaan viattomuus. Lähtökohta on hurmaavalla tavalla vinoutunut; kaksi koulutyttöa haluavat Eurooppaan ja päättävät maksaa lystin huoraamalla. Toinen nai asiakkaiden kanssa ja toinen toimii sutenöörinä. Asiat alkavat suistua raiteilta kun ensimmäinen tytöistä alkaa kiintyä ylenpalttisesti asiakkaihinsa ja hahmottelemaan itseääan vanhasta tarinasta tuntemansa asiakkailleen lohtua jakavan huorapyhimyksen kautta.

Samaritan Girl nojaa vahvasti tähtiensä Gwak Ji-Minin ja Seo Min-Jeongin upeisiin olemuksiin. Molempien tyttöjen puhtoiset, pehmeänvalkeat lapsenkasvot juurtavat koko elokuvan sellaiseen viattomuuteen, jota edes huoraaminen ei saa tahrittua. Onkin vähän sääli, että elokuvan näyttelijäntyö jää välillä ohueksi, mistä voinee syyttää enemmän ohjausta kuin näyttelijöitä. Tyttöjen kerubikasvojen annetaan vetää omalla painollaan, ja enkelimäisestä hymystä yritetään välillä ottaa enemmän irti kuin itseasiassa lähtisikään.

Elokuva loistaa erityisesti rakenteensa puolesta. Lähtöasetelmassakin voisi olla ainesta kokonaiseksi elokuvaksi, mutta siitä päästään nopeasti eteenpäin. Elokuvan merkillisestä lähtökohdasta saadaan kehiteltyä juttua irti enemmän kuin luulisi, eikä ideoiden kanssa säästellä. Ohjaajalle tyypilliseen tapaan lopun katastrofin näkee jo kaukaa, mutta tällä kertaa se onkin vain haikea.

Muodollisesti virheetön Samaritan Girl on Kim Ki-dukin paras elokuva sitten Islen, jolla ohjaaja teki läpimurtonsa lännessä. Nyt näkyy uusi, seesteisempi Kim ki-Duk. Nuoren miehen viha on purettu sellaisiin elokuviin kuten Address Unknown ja Bad Guy, ja on aika siirtyä tarkastelemaan maailmaa monimuotoisempana paikkana.

Viktoriaaninen verenimijäklassikko

2004-09-29T15:40:00.000+03:00

Kirja: Bram Stoker: Dracula
****

Dracula-kirjasta on tehty filmatisointeja niin paljon, että viimeisimpien merkittävimmät kiinnekohdat ovat aiemmissa adaptaatioissa, eivätkä suinkaan alkuperäisessä opuksessa. Alkulähteelle palaaminen tuntuukin kummalliselta, sillä siitä puuttuu paljon elementtejä, joihin on tottunut törmäämään filmatisoinneissa. Itse kirja seisoo kuitenkin yhä omilla jaloillaan ja on helppo ymmärtää miksi tästä vetävästä tarinasta on tullut niin tärkeä osa länsimaista romanttisen kauhun mytologiaa.

Nykylukijalle, joka jo tuntee tarinan läpikotaisin, herkullisinta kirjassa on ajankuva. Amsterdamilainen Van Helsing on aivan erityisen loistava henkilöhahmo, joka on myöhemmin usein typistetty nykylääketieteen paradigmaan. Alkuteoksessa hän kuitenkin jutustelee telepatiasta ja muusta yliluonnolisesta tieteen viitekehyksessä. Mahtava on myös näkemys, jonka mukaan kunniallinen herrasmies ei voi sairastua. Herra Harker tulee varmasti toipumaan täysin aivokuumeestaan, Van Helsing vakuuttaa tämän vaimolle kirjan puolivälissä, sillä hänen kaltaisensa rohkea ja moraalinen mies ei moisesta hetkahda.

Mina Murray/Harker on myös mielenkiintoinen hahmo. Hänestä tehdyt luennat ovat vaihdelleet hurjasti Alan Mooren määrätietoisesta johtajanaisesta (The League of Extraordinary Gentlemen -sarjakuva) Winona "Take me away from all this death" Riderin heikkoon uhriin (Coppolan elokuvasovitus). Kirjassa hänet esitetään määrätietoisena ja kyvykkäänä, joskin herkkänä. Mieshahmojen pitkät vuodatukset hänen pätevyydestään päiväkirjoissaan ovat mairittelevia, mutta isällisen ylenkatsovia.

Kirjan heikoin osa on sen loppu. Sata sivua jatkuneen ajojahdin jälkeen loppu tulee melkein kuin sivulauseessa. Se selittää, miksi kaikki elokuvat tuntuvat päättyvän eri tavalla.

Elokuvapuolella on myös kirjan teemoista tehty useita erilaisia luentoja. Hollywoodin suosima, ja siten yleisin, on Draculan esittäminen (kiellettynä) seksuaalisuutena. Ilmeisyydessäänkin tämä on ihan mielenkintoinen lähestymistapa. Erityisesti viime vuosikymmenien vampyyrikirjallisuuteen verrattuna on myös hilpeää huomata kuinka heteroita Draculassa ollaan. Kreiville kelpaavat vain nuoret naiset ja vaikka nuori herra Harker kiinnostaakin, niin häneen lankeavat vain kreivin kolme vaimoa.

Muita elokuvissa nähtyjä tulkintoja ovat Dracula ruttona (molemmat saksalaiset Nosferatut), Dracula idästä saapuvana uhkana, joka vie rahat ja naiset (Guy Maddinin Dracula - Pages from a Virgin's Diary) ja luokkayhteiskuntaluenta (Paul Morrisseyn löyhä marxilainen adaptaatio Blood for Dracula). Aineksia näihin tulkintoihin saa kirjasta etsiä tarkemmalla syynillä.

Tosikirja maailmansodasta

2004-09-27T16:02:00.000+03:00

Kirja: Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja (hollantilainen alkuteos Het achterhuis 1946, käännös 1995 Tammi)
***

Kaikki tietävät, että Anne Frankin päiväkirja on hieno kirja ja teeskentelevät lukeneensa sen. Aihe onkin sykähdyttävä: nuori tyttö piilottelee natseilta valloitetussa Amsterdamissa, ja lopuksi vielä kuolee keskitysleirillä. Erityisen koskettavaksi jutun tekee se, ettei päiväkirja ole mitään halpaa eksploitaatiota, vaan aivan todellisen ihmisen todellisia ajatuksia. Jopa todellisempaa kuin tosi-tv, vaikka yhteydet Big Brotheriin tuntuvatkin lukiessa ilmeisiltä.

Kirja alkaa Annen syntymäpäivillä Saksan valloittamassa Hollannissa, vain hiukan ennen kuin Frankin perhe päättää lähteä piilottelemaan vastarinnan tarjoamaan piilopaikkaan konttoritalon “salaisessa siivessä”. Tapahtumapaikka on lähes koko kirjan ajan tuo pieni muutaman huoneen kortteeri, johon lappaa lisää väkeä kirjan edetessä. Tämä on kuitenkin vain tarinan tausta, sillä tavallisten päiväkirjojen tapaan pääpaino on Annen tuntemuksilla ja suhteilla muihin ihmisiin. Eräänlaisena draaman kaarena Annen murrosikä osuu juuri näihin maan alla vietettyihin vuosiin.

Vaikka päiväkirja kertoo kauheista asioista, on se silti ajoittain sekä hauska että rohkea. Anne Frank kuvailee perhettään ja tuttaviaan ajoittain hämmästyttävän pistävästi ja ironisesti ottaen huomioon, että hän on kirjoittanut tekstin 13-15-vuotiaana. Erityisen hauskana lainauksena mieleen jäi erään rouvashenkilön ulkonäköä kuvaava saksalainen sanonta “von hinten Lyzeum, von vorne Museum”: takaa lyseo, edestä museo.

Välillä kirjan tapahtumat ovat kuin jotain synkkää farssia, kun pienissä salahuoneissa väistellään salaista poliisia tai käydään tutkimassa keskellä yötä alakertaan tehtyjä murtovarkauksia. Joskus pitää olla äänettä ja valotta monta tuntia tai koko sakin käyttää samaa ämpäriä vessanaan. Anne Frank yrittää myös peittää ihastustaan vanhemmiltaan, vaikka käy jatkuvasti naapuriperheen pojan kanssa “opiskelemassa”.

Koska päiväkirja on murrosikäisen Annen ainoa luotettu, kirjoittaa hän siihen ajoittain myös seksiin liittyviä tunnustuksia. Hän on aiemmin halunnut suudella ja hyväillä jotakuta naispuolista ystäväänsä ja piileskelyvuosinaan alkaa tuntea himoa samoihin tiloihin muuttaneeseen nörttipoikaan. Päiväkirjasta on tiettävästi ennen julkaisuaan poistettu ainakin joitain masturbaatiokohtauksia eli päätössanojen “joitakin harvoja kohtia, jotka kiinnostaisivat lukijaa hyvin vähän”. Tämä on sääli, sillä juuri Annen seksuaalinen kehitys on kirjan halki kulkevista juonista ehkä henkilökohtaisin ja epäpoliittisin, ja tämän kontrastin kautta kiinnostavin.

Teoksen kaunokirjallinen taso on hyvin vaihtelevaa, mikä johtuu paitsi toimitustyön tarkoituksellisesta puutteesta, myös siitä, että Anne kasvaa kirjan mittaan kaksi vuotta ja myös kehittyy kirjoittajana. Kirjaa tuskin jaksaisi lukea kovin suurella kiinnostuksella, jos se ei sijoittuisi niin hätkähdyttävään kontekstiin. Myös ajatus siitä, että koko ajan lukee oikean ihmisen oikeita kokemuksia alleviivaa kirjan voimakkuutta.

Kirjan kiinnostavuus onkin selvästi sukua sille tirkistelymielihyvälle, jota tosi-tv-ohjelmat ovat viime vuosina syytäneet. Toimitustyötä lukuunottamatta kertoja ei kuitenkaan ole kameralle puhuva tuomitsija, vaan asiat itse kokenut osallistuja. Kirja olisi varmasti kiinnostavaa viihdettä missä tahansa ympäristössä, mutta sen rankka viitekehys (itse piileskelyä lukuunottamatta Annelle ei kuitenkaan tapahdu mitään erityisen kammottavaa) kohottaa sen kenties keinotekoisesti maailmankirjallisuudeksi. Palestiinaan sijoittuva webbikamera tai blogi voisivat olla tänäpäivänä vastaavalla tavalla koskettavia kuin tämä teos 1946.

Lukukokemuksena Anne Frankin päiväkirja tarjoaa syvällisen ja poikkeuksellisen henkilökohtaisen näkemyksen natsihallinnon tuottamiin kauhuihin, sekä nuoren tytön ajatusmaailmaan. Kirjana se ei ole mikään mestariteos, mutta aiheensa vuoksi siihen kannattaa silti ehdottomasti tutustua.

Dystopiaa vahingossa

2004-09-25T01:01:00.000+03:00

Sarjakuva: Masamune Shirow: Ghost in the Shell 2, numerot 1-4 (Englanninkielisen käännöksen julkaissut Dark Horse Comics, 1-4 2003)
***

Masamune Shirown sarjakuvista Appleseed ja Ghost in the Shell tehdyt käännökset olivat Katsuhiro Otomon Akiran ohella suurimpia varhaisia mangahittejä länsimaissa. Ghost in the Shellistä tehtiin anime-elokuva, joka myös nousi nopeasti klassikon asemaan, siitä huolimatta että monen mielestä se oli hyvin vaikeaselkoinen. Ensimmäinen Ghost in the Shell oli vahva, itsenäinen kokonaisuus, ja jatko-osa, varsinkin näin kymmenisen vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen onkin yllättävää.

Ghost in the Shell 2 on edeltäjänsä tavoin teknologiafetisistin sarjakuvaa. Parhaiten se näkyy sinne tänne ripotelluissa pienissä alahuomautuksissa, jotka käsittelevät lähinnä sarjakuvassa esiintyviä laitteita, sci-fi -ideoita tai taiteellisia ratkaisuja. Eräässä huomautetaan, että vaikka sukellusveneessä pitäisi olla ilmakupliennaamioimissysteemit, ne eivät näyttäisi tyylikkäiltä, joten taiteilija on katsonut aiheelliseksi jättää ne pois.

Tarinan päähenkilö on Motoko Aramaki, Ghost in the Shell ykkösestä tuttu entinen poliisikyborgi joka sulautui yhteen tekoälyn kanssa. Aramakilta nousee esille kaksi luonteenpiirrettä, ammattimainen tehokkuus ja täydellinen yksityisyyden kunnioituksen puute. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että hän hakkeroi sisään muiden kyborgien aivoihin ja kidnappaa näiden ruumiita omiin tarkoitusperiinsä. Pahikset tekevät samaa.

Tämän toiminnan yksityiskohtiin kiinnitetään paljon huomiota, etiikkaan ei ollenkaan, mutta se saattaa olla tahallista. Pelkkä volyymi luo vaikutelman, että tämä on sitten arkipäivää mikäli menee linkittämään tietoisuutensa tietoverkkoon. Toisaalta naivistinen tunnelma voi johtua myös siitä, että ollaan enemmän kiinnostuneita teknologiasta.

Visuaalisesti Ghost in the Shell 2 vaatii totuttelua. Shirow yhdistelee tietokonegrafiikkaa käsin piirrettyyn materiaaliin surutta ja turhia kainostelematta, yleensä niin että hänen vähäpukeinen kyborgipinuppinsa keikistelee kummallisessa CGI-maisemassa, joka edustaa tietoverkkoa. Reaalimaailma on yleensä piirretty käsin, ja CGI:llä on upotettu mukaan joko sukellusveneitä ja muita härveleitä tai verkkokalvolle heijastettuja näyttöpäätteitä.

Ratkaisu tukee naivistista vaikutelmaa, varsinkin parissa ekassa numerossa, kun juuri muuta ei nähdä. Myöhemmin visuaalista syvyyttäkin tulee lisää, kun sarjakuvan toistaiseksi ainoa ekskursio köyhien keskuuteen on piirretty Ghost in the Shell ykkösestä tuttuun mustavalkoiseen, krumeluurittomaan tyyliin. Yhteensä Ghost in the Shell 2:a on yksitoista numeroa.

Luminatsit ja paha kukka

2004-09-23T13:40:00.000+03:00

Kirja: Ritva Toivola: Turmankukka (Tammi, 1998)
***

Virkistävää lukea nuorille suunnattu hyvän ja pahan taistelusta kertova fantasiakirja, jossa militarismi on ongelma, ei ratkaisu. Turmankukka sijoittuu Anubis-planeetan rauhanomaiseen ja eristyneeseen Lumen kaupunkiin, jossa paikallinen uusnatsiporukka mustavyöt hakkaa pakolaisia, perustaa armeijan ja on johtaa koko alueen perikatoon.

Kirjan päähenkilöt Anisa ja Mirik ovat kaksi maahanmuuttajaa, joilla molemmilla on vanhoja voimia, joiden avulla he yhdessä pystyvät pelastamaan Lumen kaupungin ja koko Anubiksen sortumasta pahuuden ikeen alle. Harmillisesti kummallakaan, tai oikeastaan yhdelläkään kirjan hahmolla, ei ole minkäänlaista persoonallisuutta. Eikä kulttuurieroja ole ilmeisesti olemassakaan sen enempää Anubiksen ja Suomen kuin Lumen kaupungin ja minkään muun valtakunnan välillä.

Kirjan sisältö ei koostu fantasiaromaaneille tyypillisistä taistelusta tai vaaratilanteista, eikä nuortenromaaneille yleisistä ihmissuhdekiemuroista ja hahmonsyvennyksestä, vaan lähes pelkästään planeetan ihmeiden tarkastelusta. Näitä piisaa jääliskojen laulusta mammutteihin ja kahdesta kuusta lumikaupungin jääveistoskilpailuun. Jos johonkin erikoisuuteen viitataan jossain kohdassa, se tulee myöhemmin esiintymään kirjassa. Sinänsä nämä yksityiskohdat ovat miellyttävää luettavaa, mutta jättävät tympeän jälkimaun, kun hahmoissa ei ole minkäänlaista syvyyttä. Tai edes pintaa.

Arvomaailmaltaan Turmankukka on selvästi mietitty kohdalleen, ja siitä pisteet kotiin. Ainoana kummallisuutena pelon ilmapiiriä ja protofasismia ympärilleen hönkivä Turmankukka ei ole millään tavalla planeetan ihmisasukkaiden aikaansaannosta, vaan jokin avaruudesta tullut ulkopuolinen pahuuden sanansaattaja. Sotilasdiktatuurit ovat ainakin täälläpäin nousseet ihmisten keskuudessa ilman avaruuslumouksia, mutta vaikuttaa siltä, että Anubiksella ihmisen luonto ei itsekseen taivu moiseen.

Kaikenkaikkiaan kirja on kelvollista kotimaista fantasiaa, mutta siinä ehdottomasti kiinnostavimpia ovat maailma ja fasismin vastustaminen, eivät esimerkiksi juoni tai hahmot.

Harharetkellä taiteiden maailmassa

2004-09-22T15:29:00.000+03:00

Kirja: Gregory Norminton, Arts and Wonders (2004, Sceptre)
***

Nerokkaalla novellikokoelmallaan the Ship of Fools (2002) julkisuuteen ponnahtaneelta Gregory Normintonilta kesti vaivaiset kaksi vuotta työstää julkaisukuntoon esikoisromaaninsa, tiiliskiven paksuinen Arts and Wonders.

Arts and Wonders kertoo 1500-luvun Firenzeen syntyvän, kitukasvuiseksi kääpiöksi jäävän Tomasso Grillin tarinan tämän harhaillessa kohtalon johdattelemana halki Euroopan taidepiirien tutustumassa mitä ihastuttavimpiin ja hämmentävimpiin luonnonoikkuihin ja taideteoksiin.

Tomasso Grillin tarina noudattaa tuttua veijaritarinoiden kaavaa lahjakkaan, taiteilijaksi aspiroivan nuorenmiehen kulkiessa mestarilta toiselle sekaantuen milloin minkäkinlaisiin nopean rahan hankintayrityksiin ennenkuin löytää todellisen kutsumuksensa: väärentämisen. Paitsi tunnettujen mestareiden töitä, myös elämäntarinaansa aina uudelleen väärentäen Grilli onnistuu hivuttautumaan aina vain korkeammalle, kohoten lopulta mitättömän herttuakunnan vielä mitättömämmän ruhtinaan hovitaiteilijaksi ja uskotuksi mieheksi – vain pudotakseen (genren vaatimuksesta) korkeuksista pohjamutiin.

Arts and Wonders on tekstiltään kaunista ja soljuvaa. Normintonin kirjoitustyyli tuntuu liki uskomattoman notkealta, kauniilta ja viimeistellyltä – missä piileekin teoksen pahin ongelma: kaiken kauneutensa alla teksti tuntuu aivan liian kliiniseltä, loppuun pohditulta ja särmättömältä.

Sama pätee kirjan henkilöhahmoissa, jotka ovat kiinnostavia ja originelleja – ja joilla Norminton ei uskalla tehdä juuri mitään. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hahmot astuvat estradille yksi kerrallaan vain poistuakseen jokusen kymmenen sivun kuluttua fanfaareitta. Kirjan juonikaan ei välty ongelmalta: koska tarina noudattaa genren konventioita liki orjallisesti, dramaattisimmatkaan juonenkäänteet eivät tule lukijalle yllätyksenä. Tuntuu siltä, kuin Norminton olisi pyrkinyt kirjoittamaan kirjan ennemminkin tyylilajin opinnäytteeksi kuin romaaniksi.

Valituksista huolimatta Arts and Wonders nousee positiiviseksi lukukokemukseksi Normintonin kyetessä kannattelemaan ennalta-arvattavaa juonta ja alikäytettyjä henkilöhahmoja puhtaasti tekstinsä voimalla; kliinisyydestään ja särmättömyydestään huolimatta tekstin sujuvuus nostaa teoksen lukukokemuksena plussan puolelle. Erityismaininnan Norminton ansaitsee kyvystään käyttää taidehistoriallista tietämystään tekstin tukena ongelmitta ja töksähtelyittä.

Kirjailija eläytyy

2004-09-21T12:17:00.000+03:00

Kirja: Anna Funder: Stasiland (Granta Books 2003)
**

Mikä siinä on, ettei anneta materiaalin seistä omilla jaloillaan? Stasiland on kirja, joka kerää tavallisten ihmisten kokemuksia entisen Itä-Saksan salaisen poliisin STASI:n kanssa elämisestä. Kirjassa kerrotaan kammottavia tarinoita ihmisistä, jotka eivät voi saada työtä koska ovat STASI:n mustalla listalla, eivätkä apua, koska DDR:ssä ei ole työttömyyttä. Ihmisistä, joita on kidutettu vankilassa ja ihmisistä, joiden asunnon edessä on aina parkissa musta auto, koska 15-vuotiaana he tulivat liimanneeksi talon seinään protestijulisteen.

Tällainen materiaali puhuu puolestaan. Funderilla on hyvä silmä ihmisistä kirjoittaessaan, ja hän osaa viljellä joukkoon kuvaavia yksityiskohtia ja teräviä havaintoja. Erityisesti STASI-miesten haastatteluista löytyy paikoitellen jopa melkoista mustaa huumoria, kuten miehellä, joka ottaessaan STASI:sta lopputilin 80-luvun alussa varasti seinälaatan, ja joka joutuu vieläkin oikeudessa vastaamaan teostaan, vaikka DDR:n pitäisi olla pelkkä ikävä muisto.

Tässä katkelma sivulta 32:
"Miriam says the prisoners were brutal to each other too. She says the criminal prisoners received privileges for abusing the politicals. She says that for eighteen months she was addressed by number and never by name. She says there was a hoard-and-barter system, in fact a whole economy, in sanitary napkins."

Hyvin menee. Tämä on kiinnostavaa. Nenäliinat ovat mahtava yksityiskohta; telkkarin vankilasarjoissa kaupataan sentään tupakkaa. Mutta katkelma jatkuukin näin:

"I can't stay focused on the awfulness of it all, and my mind wanders, disobediently, to sitcoms..."

Tätä jatkuu. Tätä on kolmannes koko kirjasta. Joskus kokonaisia lukuja. Ketä kiinnostaa? Kuka kaipaa kirjaan nimeltä Stasiland kirjailijan omaa elämäntuskaa, kun kirjan nimellisenä aiheena on jotain niin paljon kiinnostavampaa? Jossain tämän kirjan uumenissa on hieno, inhimillisen reportaasin klassikko joka yrittää puskea ulos, mutta ei onnistu.

Maa susta, Sirius musta

2004-09-20T13:00:00.000+03:00

Kirja: Voltaire: Mikromegas (Basam Books, 2002)
**

1700-lukua ei pääsääntöisesti muisteta hyvän tieteiskirjallisuuden valtakautena, eikä ihme. Kun 1980-luvunkin scifi vaikuttaa auttamattoman jälkijättöiseltä ja 1990-luvun scifi jo ilmestyessään vanhentuneelta, on ymmärrettävää, että Voltairen kirjoittama valistushenkinen “filosofinen kertomus” ei ole lukukokemuksena mitenkään mieltäylentävä.

Isolla fontilla painettu vihkonen alkaa suomentajan esipuheella, jossa kerrotaan Voltairesta ja selitellään – lähes pyydetään anteeksi – tarinan köykäisyyttä ja tausta-ajatusten yksisilmäisyyttä. Tämä antaa itse kertomukselle hyvin kummallisen kontekstin. Kummallisen, mutta toimivan: tätä painotuotetta ei ole tarkoitettu kiinnostavaksi lukukokemukseksi vaan hassuksi lukaisuksi.

Voltairen humoristinen tarina kertoo Mikromegasista, joka kuuluu siriuslaisten kansaan. Siriuslaiset liikkuvat niin henkisesti kuin fyysisestikin Maan ihmisiä suuremmissa luokissa – hän on yli neljäkymmentä kilometriä pitkä ja jo nuorena ylitti Blaise Pascalin matemaattisissa suorituksissaan. Siriuslaisille ei yritetäkään luoda mitään eheää kulttuuria, vaan Voltaire käyttää niitä vain maljana, johon kaataa liioittelevia vertauksiaan, näennäisnokkelaa kuittailua aikansa ilmiöistä ja henkilökohtaista katkeruutta milloin mistäkin kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta. Mainittakoon, että Mikromegas opiskeli Siriuksessa jesuiittakoulussa.

Kuten arvata saattaa, Mikromegas ei vietä kaikkea aikaansa Siriuksella, vaan pöllähtää ennen pitkää Maahan tekemään hullunkurisia havaintoja ihmisistä. Tätä ennen hän piipahtaa kuitenkin Saturnuksella tutustumassa paikalliseen asukkaaseen, jonka ottaa mukaansa Maahan. Mikromegasin sekalaiset seikkailut kestävät niin pitkään, että varsinaiseen asiaan pääseminen tuntuu kestävän kohtuuttoman kauan, eikä siinä pysytä kovin pitkää.

Kirja huipentuu siihen, kun eri koulukuntia edustavat eurooppalaiset filosofit selittävät avaruuden matkamiehille ihmisten sielusta ja ajattelun synnystä. Kovin paljon Voltaire ei aiheestaan saa irti, mutta kuriositeettina kirja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Se on taitettu helppolukuiseksi ja kokonsa puolesta se mahtuu erinomaisesti povitaskuun. Oivaa bussilukemista.

Periskooppi pinserissä

2004-09-20T12:48:00.000+03:00

Perkeleen periskooppi on lisätty Pinserin blogilistaan. Toisin sanoen, aina kun Periskooppi päivittyy, Pinseri tiedottaa siitä. Liitä Perkeleen periskooppi omaan blogiseurantaasi täällä.

Onnellista misantropiaa

2004-09-18T14:48:00.000+03:00

Kirja: Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon (ranskankielinen alkuteos Platform 2001 suomennos WSOY, 2002)
*****

Miksi länsimainen mies himoaa aasialaista naista ja länsimainen nainen mustaa miestä?

Seksiturismia, länsimaisen ihmisen kriisiä ja virkamiehen elämän tyhjyyttä. Odotin moraalia, ihmiskohtaloita ja tuskalla revittelyä. Kirjassa otetaan kaikki irti seuramatkailun riemuista, mutta se ei paheksu, paljasta eikä edes herkuttele kärsimyksellä. Tämän genren kirjoille täysin poikkeuksellisesti siinä on onnellisia ihmisiä, ainakin jonkin aikaa.

Houellebecq rakentaa kirjaansa kuin akateemista väitöstä. Siinä on selkeä sanoma, jota tuetaan fiktiolla. Argumentaatio etenee tarinan myötä ja lopussa tulee sen väistämätön tiivistelmä. Teksti on vetävää, mutta paikoitellen sitä on liikaa. Snip snip. Puiseva Oikeus nautintoon ei onneksi ole, siitä pitää huolen lempeän misantrooppinen ote.

Kirjaa lukiessa alkaa tehdä mieli lähteä huoriin.

Eurooppa yhdistyy, me emme

2004-09-15T01:16:00.000+03:00

Kirja: Karo Hämäläinen: Kuudes askel (Tammi, 2004)
****

Karo Hämäläisen ensimmäinen aikuistenromaani esittelee neljä samankaltaista ja silti täysin erilaista 26-vuotiasta miestä eri puolilla Eurooppaa. Jyrki, Jyri, Jürgen ja Jorge kamppailevat 02-03 –vuodenvaihteessa sisäisten ja ulkoisten demonien kanssa ja kaikki kokevat jonkinlaisen ilmestyksen klassisen draamankaaren mukaisesti. Hahmot liittyvät toisiinsa lähinnä teemallisesti, vaikka välillä jotkut melkein kohtaavatkin.

Päähenkilöt koittavat kaikki jollain tavalla ymmärtää maailmaa, jota on laajuudessaan mahdotonta hahmottaa minkäänlaisena kokonaisuutena. Yleistykset, tilastot, kohderyhmät ja verkostoitumisteoriat osoittautuvat kaikki yhtä heikoiksi tavoiksi määrittää ihmisyksilöitä ja –yhteisöitä. Samalla korostetaan näiden asioiden saamaa painoarvoa aineettomaan pääomaan painottavassa nykymaailmassa.

Hahmot ovat elämänläheisiä ja samaistuttavia. Tarjolla on itäsuomalaista vastarannankiiskeyttä, helsinkiläistä quarter life –kriisiä, espanjalaista työmasennusta ja saksalaista kyynisyyttä. Kirja on suunnattu lähinnä nuorille kaupunkilaisaikuisille, mutta heihin se uppoaakin kuin häkä.

Intertekstuaalisuus ulottuu paitsi klassikkoteoksiin ja suomi-poppiin, myös ja ennen kaikkea tuotemerkkeihin, jotka kirja esittää jonkinlaisena globalisaation ajan jaetuksi tekstiksi, ainoaksi yleiseurooppalaiseksi identiteettimääreeksi.

Hämäläisen kirja tuntuu kuin Douglas Couplandilta 2000-luvun eurooppalaisille. Älykäs ja hauska, trendikäs ja trendivastainen, kriittinen ja puhutteleva. Lisää tätä!

Ajan hermolla hortoilua

2004-09-14T01:26:00.000+03:00

Kirja: William Gibson: Pattern Recognition (Penguin, 2003)
**

Luin Gibsonin Neurovelhon ehkä 14-vuotiaana, ja se oli todella cool. Nostalgian voimalla kesti pitkään, ennen kun huomasin, että mies vaikutti kovasti yhden hitin ihmeeltä. Myöhemmissä romaaneissa ei paljoa uusia ideoita nähty. Ehdottomaksi pohjanoteeraukseksi muodostui Gibsonin uusimman, Pattern Recognitionin edeltäjä, All Tomorrow's Parties. Se oli ohut läystäke johon oli liimattu yksi scifi-idea ja pari tyypillistä Gibson-hahmoa, eikä juuri muuta.

Kaikesta huolimatta Gibsonin kirjoista haluaisi pitää. Hänessä on jotain, mikä pistää toivomaan, että ulos tulisi vielä joskus jotain Neurovelhon kaltaista. Moni sanoi, että Pattern Recognition olisi tuo kauan odotettu toinen mestariteos.

250 ensimmäistä sivua illuusio pitää. Cayce Pollard, Gibsonin viimeisin päähenkilö on bränditeollisuuden palveluksessa oleva kolmikymppinen nainen, jonka isä katosi syyskuun yhdentenätoista. Hän selvittää netissä leviävien oudon kiehtovien videopätkien arvoitusta. Teknisesti Gibson on pätevä ja siisti, niin että jokainen kirjassa mainittu käsite tai henkilö tulee myöhemmin käytettyä, resoluutiota on lopussa joka rintamalla, hahmot on hyvin piirretty ja nostalgia estää koko hoidon kliinisyyttä käymästä hermoille.

Loppumetreillä kirjasta putoaa täysin pohja alta. Hälytyskellot alkoivat soida Caycen päätyessä Moskovaan, josta sai sellaisen kuvan että Gibsonin pääasiallisena tietolähteenä on ollut Lonely Planet Moscown ensimmäiset 50 sivua. (Venäjä on muotia tai ainakin oli kun kirja tuli ulos pari vuotta sitten. Tai ainakin 90-luvun puolivälissä kun sinne muutettiin lännestä sankoin joukoin. 2003 muuttovirta oli jo kääntynyt toiseen suuntaan.)

Varsinainen katastrofi tulee kuitenkin vasta, kun estradille astuu ylväs sankarioligarkki. Ymmärrettävästi Gibson keskittyy oligarkin asemaan mesenaattina ja inhimillisten vankiloiden perustajana. Oligarkeille ominainen murhaaminen ja holtiton ryöstely jää kohteliaasti vähemmälle huomiolle.

Lopussa tajuaa sen, minkä olisi pitänyt olla ilmeistä jo alusta asti: Pattern Recognition yrittää olla kirja jossa aikamme ilmiöitä käsitellään oivaltavasti, mutta oivallus jää Time-lehden Anatoly Chubaisista tekemien suihinottoartikkeleiden tasolle. Tästäkään kirjasta ei ollut Neurovelhon lupausten lunastajaksi. Alkaa mietityttää, miltä tuo cyberpunkkirjallisuuden klassikko vaikuttaisi jos sen lukisi nyt.

Näennäisälyllistä tusinadekkarointia

2004-09-12T15:38:00.000+03:00

Kirja: Dan Brown, Da Vinci –koodi
(alkuteos The Da Vinci Code Doubleday 2003, suomentanut WSOY 2004)
**

Miellyttävästä perusjuonestaan (josta kirja ansaitsee toisen tähtensä) huolimatta Da Vinci –koodi liikkuu sulavasti tuskallisuuden ja tahattoman huvittavuuden välimaastossa. Kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten teos on voinut nousta vuoden puhutuimmaksi dekkariksi.

Pitkällisenkään sulattelun jälkeenkään en ole varma, mikä on Da Vinci -koodin vaivaannuttavin puoli: Dan Brownin kirjallisen ulosannin naurettava heikkous, henkilöhahmojen liki parodinen paperinohkaisuus, lukijan älyä loukkaavat arvoitukset vai Brownin sumeilematon yritys kävellä Umberto Econ jalanjälkiä – vailla murto-osaakaan Econ kirjallisesta taidosta.

Aloitettuani kirjan lukemisen jouduin liki välittömästi keskeyttämään sen: en kyennyt uskomaan, että Brownin teksti voisi olla näin huonolaatuista, ja päädyin syyttämään suomentajaa. Seuraavana päivänä, tutustuessani kirjan alkuperäisversioon, jouduin tunnustamaan suomentajan edes jossain määrin syyttömäksi; tekstin kömpelyys oli kuin olikin mitä enimmissä määrin lähtöisin suoraan Brownilta.

Tekstin kömpelyyttä häiritsevämpää on romaanin täyttäminen – ja tällä tarkoitan kirjaimellisesti täyttämistä – mukaan pakotetulla nippelitiedolla, jonka esittely katkaisee romaanin muutenkin onnahtelevan tarinankulun tökerösti. Siinä, missä parempi kirjailija (kuten vaikkapa Brownin jäljittelemä Eco) kykenee käyttämään taidehistoriallista tietämystään tekstin eduksi, Brownin käsissä nippelitieto muuttuu – Helsingin Sanomien arvostelun erinomaiseen määritelmään viitaten – arvottomaksi Trivial Pursuit –tietoudeksi, jonka ainoa tehtävä on korostaa kirjoittajansa oppineisuutta protagonistien pitäessä toisilleen pitkiä, turhan nippelitiedon täyttämiä monologeja sivu toisensa perään.

Tekstin tökkivyyttä korostavat kirjan surkeat arvoitukset; on hankala kyetä suhtautumaan protagonisteihin äärimmäisen älykkäinä ja päättelykykyisinä henkilöinä – jollaisiksi nämä esitellään – kun naurettavan selkeää arvoitusta pohdiskellaan sivu toisensa jälkeen ennenkuin päähenkilöt onnistuvat viimein päättelemään vastauksen ja alkavat hihkumaan, miten lastentarhatasoisen ongelman laatijan on täytynyt olla nero. Tuskallisimmilleen kirja pääsee aivan loppuvaiheessaan, kun arvoitusten ratkaisuja esitellään havainnollistavien kuvien kera.

Da Vinci –koodia on hankala suositella kenellekään. Jos tunnette suurta halua tutustua Brownin tuotantoon, suosittelen aloittamaan kirjasta Angels & Demons, joka on laadultaan jopa Da Vinci –koodia heikompi, mutta täydellisen anteeksipyytelemättömän ylilyödyn juonensa ansiosta huomattavasti viihteellisempää luettavaa.

Pahat kommarit

2004-09-10T13:11:00.000+03:00

Kirja: George Orwell: Animal Farm (Harcourt, Brace & Company, 1946)
***

Animal Farm, suomeksi Eläinten vallankumous, on saavuttanut jonkinlaisen klassikon aseman, mikä ei enää nykyään tunnu perustellulta. Kirjan peruslähtökohtana on hauska Neuvostoliitto-allegoria, jossa eläimet ottavat haltuunsa maatilan hallinnon. Ja siinä se sitten onkin.

Neuvostoliiton vaiheita seurataan tsaarin ajalta kirjan kirjoittamisajankohtaan 50-luvulle sympaattisten eläinhahmojen kautta, mutta erityisen syvälliseltä kirjan tarjoama tulkinta ei vaikuta: kauniit sosialistiset ajatukset tuhoutuivat Stalinin fasistisessa oligarkiassa. Toteamus, joka kirjan ilmestyessä on saattanut olla hyvinkin tuore ja uskallettu, tuntuu nykylukijasta kliseiseltä ja ilmeiseltä.

Moni on kasvanut kirjasta tehdyn animaatiofilmatisaation kanssa, eivätkä ilmeiset vertaukset lapsena ole kiinnostaneet samalla tavalla kuin hauska ja omaperäinen tarina. Lapsille kirja sopiikin oivallisesti ja tarjonnee jonkinlaista johdantoa yhteiskuntakriittiseen ajatteluun. Sadun muoto sopii tällaiselle allegorialle oivallisesti. Kaikesta huolimatta CIA:n rahoittama brittielokuva julistettiin ilmestyessään vuonna 1954 lapsilta kielletyksi.

Lyhyen kirjan lukee aikuinenkin mielikseen ja välillä pikkunokkelat vertaukset jaksavat hymyilyttää. Vertaus työläisiä sortavien kapitalistien ja eläimiä sortavien ihmisten välillä toimii edelleen ja kristillisen Taivas-käsityksen vertaaminen valehtelevan korpin Sugar Candy Mountainiin on jopa yllättävän kriittinen. Viime kädessä teos vaikuttaa kuitenkin kylmän sodan jälkeisenä aikana naiivilta ja osoittelevalta.

Vasemmalla kädellä

2004-09-08T09:24:00.000+03:00

Kirja: Stewart Home: 69 tapaa käyttää kuollutta prinsessaa (alkuteos 69 Things to do with a Dead Princess 2002, suomeksi julkaissut Like 2004)
**

Netistä löytyvien roskapornotarinoiden säännöllisenä kuluttajana olen yllättynyt havaitessani lukevani mieluummin Homen juttuja kirjallisuudesta kuin hänen panokohtauksiaan. Molempia on paljon kirjassa 69 tapaa käyttää kuollutta prinsessaa. Panokohtauksia lukiessa alkaa miettiä, mikä on niiden tarkoitus. Niillä on pornon elkeet, mutta ne eivät ole järin kiihottavia. Porno joka ei kiihota edellyttää muita arvoja ollakseen kiinnostavaa.

Ehkä Home haluaa kirjoittaa hyvinkin älyllisesti kirjallisuudesta ja harrastaa taidekirjallisuudelle ominaista kerronnallista kikkailua rinta rinnan trash-pornon kanssa. Käsitetasolla siinä on tolkkua, kirja on rakenteeltaan akateeminen. Sen teesit sanotaan suoraan tekstissä ja asioita valotetaan esimerkin kautta. Varsinainen idea on jossain kirjallisuuden käsittelyn ja pornon välissä. Niiden tehtävä ei olekaan itseisarvollinen, vaan kirjan ideaa valottava.

Ei pornon silti tarvitse olla tylsää. Jos haluaa olla ilkeä, voisi sanoa, että tässä yksinkertaista proosaharjoitusta propataan pystyyn Homelle tutulla pornotarinoinnilla ja kirjallisuuskommentaarilla.

Tämäkö Suomen Harry Potter?

2004-09-06T22:37:00.000+03:00

Kirja: Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet (Tammi, 2000)
*

Päädyin lastenkirjastossa kirjastotädin suosituksesta lainaamaan Tomi Kontion "Keväällä isä sai siivet". Tartuin siihen innoissani, olihan se Finlandia Junior -voittaja, jota oli hehkutettu Suomen Harry Potterina. Nyt kirjan luettuani en voi kuin ihmetellä.

Tuntuu siltä, että Kontio olisi lapsille alentuvasti jutteleva vanha setä, joka haluaa vähän tyhmentää tekstiään, että kaikki pysyisivät mukana. Lähes sadistisessa juonessa kaksospojat joutuvat kidutettavaksi yliluonnollisia kokeneiden lasten kouluun. Lukija ei toivo niinkään päähenkilöiden pääsevän pakoon kuin kirjan loppuvan nopeasti.

Toisin kuin useimmissa lastenkirjoissa, sivuhahmot tai edes pahikset eivät ole kiinnostavia, vaan kaikki ovat toinen toistaan yksiulotteisempia ja epäsympaattisempia. Päävastustajana toimiva koulun rehtori on lihava ja vielä rumakin, ilmeisesti ilkeyden korostamiseksi.

Vähän väliä kertoja myös loukkaa (lapsi)lukijoitaan puhuttelemalla näitä, kuin nämä olisivat ääliöitä: "Ajattelepa itse. Mitä sinä sanoisit, jos isäsi, yhtäkkiä jonain aamuna, alkaisi käyttäytyä kuin järkensä menettänyt, väittäisi maailmaa litteäksi ja kiljuisi eläimellisellä äänellä? Hyppisitkö sinä riemusta hänen ympärillään, että jippii, vihdoinkin faija leikkii ja unohtaa sanomalehden ja aamukahvin? [...] Tuskinpa. Minä luulen, että sinua pelottaisi. Minua ainakin pelotti."

Jo kolmannella sivulla selitetään pitkällisesti, että yhdellä sanalla voi olla monta merkitystä. "...mutta sitä sinä et ehkä tiedä, että "kokko" tarkoittaa myös erästä toista asiaa." En ehkä olisikaan kymmenvuotiaana tiennyt, joten kiitos kun toit alemmuuteni esiin näin hienovaraisesti.

Sanottakoon Potter-kirjoista mitä tahansa, mutta jos tämä on Suomen vastine niille, niin ei hyvin mene.

Harmaita alueita maailman laidalla

2004-09-03T13:33:00.000+03:00

Sarjakuva: Jonathan Vankin & Giuseppe Gamuncoli: Vertigo Pop! Bangkok (DC/Vertigo, 2003 - neljän numeron minisarja)
****

Hyvä amerikkalainen, suuren kustantamon sarjakuva poliittisesti aktiivisista ihmisistä. Tätä ei näe usein. Mukana myös moniuloitteista lapsiprostituution ja seksiturismin käsittelyä ja runsaasti moraalista harmaata aluetta.

Onkin sopivaa, että sarjakuvan keskeisenä teemana on amerikkalaisen, monokulttuurin keskeltä ponnistavan maailmankuvan ja Bangkokin realiteettien törmäys. Maailmakuva kuuluu Tuesdaylle, poliittisesti aktiiviselle kaksvitoselle, joka lukee Chomskyä ja Zinniä ja monistaa antiglobalisaatiomielenosoitusten flaijereita. Hän on näyttelijäpoikaystävänsä kanssa lomalla Bangkokissa, missä he ajautuvat moraalisesti epäselvään amerikkalaisten, huoriinsa rakastuneiden seksituristien, transvestiitti-kickboxereiden ja pyhien valkoisten norsujen kansoittamaan maailmaan.

Moraalisen harmaan alueen henkilöitymäksi nousee Julien, jonka hahmoon koko sarjakuva tiivistyy. Hän ottaa turpiinsa poliisilta pelastaakseen huoran, mutta ei salaile eikä edes häpeä sitä, että on Thaimaassa voidakseen panna kolmetoistavuotiaita. Vertigo Pop! Bangkok toimii kokonaan tällaisten ristiriitojen varassa.

Gamuncolin piirrosjälki on rauhallista, värit hillittyjä ja elekieli ilmeikästä. Bangkok näyttää aasialaiselta kaupungilta. Ei eksotiikalla retostelua tai postikortteilua.

Lopussa jenkki nöyrtyy. Se on hauskaa.

Minä buddha hoono soomi

2004-09-01T17:25:00.000+03:00

Kirja: Dhammapada – Totuuden tie (Like, 2002)
**

“Parempi kuin tuhat merkityksetöntä (Vedojen suulliseen perinteeseen) koottua sanaa on yksi merkityksekäs sana, jonka kuullessaan tulee onnelliseksi.”

Dhammapada on yksi tärkeimmistä buddhalaisista sananlaskukokoelmista. Kirja koostuu yli neljästäsadasta parin lauseen mittaisesta viisaudesta, jotka on jaettu aihepiireittäin lukuihin. Kokonaisuus opettaa millaista on hyvä elämä ja mitä siitä seuraa.

Ensimmäisen kerran Dhammapada julkaistiin suomessa käännöksenä saksannoksesta, toisella kerralla alkuperäisestä paalista - ja nyt kolmannella kerrolla käännöksen pohjana on toiminut englanninnos. Esipuheessa kirjan kääntäjä myöntää, ettei osaa paalia - mutta tuntee ihmisiä jotka osaavat. Nämä kaverit ovat välillä auttaneet käännöstyössä.

Tämän seurauksena kirjaa on välillä hyvin hankalaa lukea. Kirja on pullollaan intialaisia sanoja, jotka on kirjoitettu englanninkieliseen äänneasuun eikä suomalaiseen, vaikka suomalaisen lausunta olisi usein lähempänä alkuperäistä. Kuvaavaa on, että kirjaa varten on aakkostoon lisätty useita kirjaimia joiden ääntämiselle olisi ollut suorat vastineet suomalaisissa aakkosissa.

Totuuden tie on pullollaan huonosti käännettyjä vertauksia, kuvakieltä ja viittauksia. Ei paljon lohduta tietää, että periaatteeton ihminen on kuin maluva-kasvi. Tai että halunsa voittama ihminen on kuin apina joka etsii viidakossa hedelmiä. Kääntäjä myös yrittää kummallisesti paeta kääntäjän pääasiallista tehtävää eli kääntämistä: “Tee itsellesi lamppu (tai: saari).”

Tällaisenaankin Dhammapada tarjoaa kuitenkin hengellisyydestä kiinnostuneille ajateltavaa ja erityisesti näppäriä lainauksia.

“(Keho) on kaupunki, luista rakennettu, lihalla ja verellä laastittu, (kaupunki) jossa piileskelevät rappeutuminen ja kuolema, omahyväisyys ja teeskentely.”

Sosialistista fantasiaa

2004-08-30T12:16:00.000+03:00

Kirja: China Miéville, Iron Council (2004, Del Ray)
****

Synkkään, viktoriaaniseen fantasiamaailmaan sijoittuva Perdido Street Station (2000) nosti brittiläisen China Miévillen modernin fantasiakirjallisuuden kärkeen, ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt, samaan fantasiamaailmaan sijoittunut the Scar osoitti, ettei Miéville ollut yhden hitin ihme. Hengästyttävän upea Iron Council todistaa, että Miéville on noussut pysyväksi kiintotähdeksi fantasiakirjallisuuden taivaalle.

Iron Council jatkaa tyylillisesti Miévillen aiempien teosten linjalla; Miéville osaa kuvailla mitä surullisempia ja järkyttävimpiä ihmiskohtaloita anteeksipyytelemättömän suorasukaisesti mutta äärimmäisen kauniilla ja rikkaalla kielikuvastolla.

Tolkienistisen fantasian perinteestä irtisanoutuvan Miévillen teokset pohjaavat voimakkaasti sosiaalisiin teemoihin. Perdido Street Station kertoi pitkälti vallasta ja yksilön vastuusta kiittämättömässä yhteiskunnassa, the Scarin keskittyessä kuvaamaan hyväksikäyttöä ja kuulumattomuuden tunnetta. Iron Council ei tee tässä poikkeusta vaan jatkaa samalla linjalla keskittyen kertomaan ideologioiden vääristymisestä henkilökohtaisten motiivien paineessa.

Kuten Miévillen aiemmatkin fantasiakirjat, myös Iron Council lähtee liikkeelle New Crobuzonista, viktoriaanisesta ja äärimmäisen kapitalistisesta ihmisten ja ei-ihmisten kansoittamasta kaupunkivaltiosta. New Crobuzon on poikkeuksellisen virkistävä poikkeus fantasiakaupunkien joukossa. Miévillen kyky yhdistää viktoriaanista tunnelmaa aidosti innovatiivisiin fantasiaelementteihin ja kuvata näillä nykypäivän ongelmia hakee vertaistaan; Miévillen kaupunkikuvaus on kauttaaltaan täynnä klaustrofobisen tukahduttavaa kuvastoa, jossa valtio uudelleenmuokkauttaa rikollisia koneiksi ja hirviöiksi palvelemaan teollisuuden tarpeita, ja äärioikeistolaiset ihmisryhmät suorittavat valtion hiljaisella hyväksynnällä rasistisia hyökkäyksiä ei-ihmisiä vastaan.

Jo aiemmissa osissa tukahduttavan ahdistavaksi kuvattu New Crobuzon on muuttunut; aiemmin kaupunki on ongelmineen ollut selkeä yhdistelmä Lontoota ja Iso-Britannian poliittista maastoa, mutta nyt kohde on muuttunut, eikä muutos ole hienovarainen: Iron Council kertoo epätoivoisesta kaupunkivaltiosta, joka on taloudellisista ja sisäpoliittisista syistä julistanut sodan kaukaista, kulttuuriltaan vierasta ”noitavaltiota” kohtaan. Kun sota kääntyykin odotettua vaikeammaksi, eikä pelkkä propaganda enää riitä kansalaisten pitämiseen ruodussa, poliittinen johto alkaa polkea kansalaisten oikeuksia rankalla kädellä.

Miévillen kunniaksi on sanottava, että suorasta osoittelevuudestaan huolimatta Iron Council pysyy loppuun asti kiehtovana ja huumaavana kokemuksena. Osoittelu ei vaikuta osoittelulta tarinan ja kerronnan ollessa riittävän voimakasta luomaan kuvaa uskottavasta maailmasta, jossa kaikki tapahtuu syystä.

Miéville on muutamassa vuodessa kehittynyt kirjailijana suunnattomasti; Iron Councilissa Miéville osaa vaihdella sujuvasti hektisen, paniikkisen ahdistavan perustyylinsä ja rauhallisemman, pohdiskelevamman tekstin välillä. Jo Perdido Street Stationin aikaan Miévilleä kuvattiin nykyajan Victor Hugoksi, eikä Iron Council himmennä kuvaa, päinvastoin: Miévillen kuvaus kaupungin vähäosaisten, työläisten ja opiskelijoiden epätoivoisesta vallankumousyritysestä on selkeästi – ja selkeän tarkoituksellisesti – huomattavasti velkaa Hugon Kurjille.

Iron Councilia on hankala olla suosittelematta kenellekään Miévillen omintakeisesta tyylistä pitävälle. Pienenä varoituksena sanottakoon, että vaikka Iron Council onkin itsenäinen kirja eikä ole sidottu Miévillen aiempiin fantasiakirjoihin, Miévilleen tutustumattomien kannattaa tästä huolimatta aloittaa kahta kirjaa aiempaa, Perdido Street Stationista; Miéville ei käytä Iron Councilissa paljoakaan aikaa maailmansa peruskonseptien selittämiseen, mikä saattaa tehdä kirjasta tarpeettoman hankalan ensikertalaiselle.

Pakila-fläsäreitä mystisellä saarella

2004-08-26T19:06:00.000+03:00

Larppi: Jaakko Broström, Emi Maeda, Maria Pitkänen & Ville Takanen - Viimeinen ranta (pelattu 21. 8. 2004)
**

Pakilapeleiksi kutsutaan live-roolipelejä, joissa hahmot ovat vangittuina yleensä yliluonnollisten voimien toimesta ja yrittävät päästä pois. Nimi tulee siitä, että Pakilan nuorisotalolla järjestettiin aikoinaan niitä erityisen paljon. Perinteisesti pakilapeleissä ei ole mitään todellisia pakoreittejä, joten hahmojen yritykset paeta on tuomittu epäonnistumaan kunnes pelinjohto päättää toisin, yleensä pelin lopussa.

Viimeinen ranta oli fantasialarppi, jossa hahmot olivat kuka mistäkin syystä päätyneet mystiselle saarelle, jolla asui outoja paikallisia ja jolta ei ollut poispääsyä. Majatalofantasian traditioiden mukaisesti paikalla oli eri kansojen edustajia, jotka sitten saattoivat kyräillä keskeään. Paikoitellen tämä johti inflaatioon; oma hahmoni oli vannoutunut noidanmetsästäjä, ja kun ensimmäinen noita sattui kohdalle, lähti verenpaine vielä nousuun. Kahdeksannen kohdalla alkoi olla jo aika blasé olo.

Käytännön järjestelyjen puolesta Viimeinen ranta toimi hyvin. Olisi voinut toivoa, että sama vaiva, mitä nähtiin vaikkapa oman erikoisruokavalioni huomioimiseen olisi nähty myös pelisisältöä suunniteltaessa. Ruokaa riitti, vaikeiden ihmisten toiveet täytettiin, pelipaikalla yöpyminen toimi, tiedotus ja webbisivut olivat kunnossa. Organisaation puolella ei juuri nähty niitä lastentauteja, jotka riivasivat peliä itseään.

Pelin parasta antia olivat toimintakohtaukset. Larpeissa käy usein niin, että kun pelaajat eivät ole hahmojensa veroisia taktikkoja, toiminnasta tulee sähellystä. Niin kävi nytkin, mutta tavallisesta poiketen tuloksena olikin toimintakomediaa, ja edelleen melkoista melodraamaa kun hyväksi kultistiksi naamioitunut paha kultisti on tuhoamassa pyhää valtikkaa, oma hahmoni seisoo vieressä epätietoisena siitä, mitä pitäisi tehdä, väkijoukot rynnivät ja huutavat sotilaille, jotka pitävät heitä loitolla ja viime hetkellä paikalle juoksee porukkamme akateemikko, huutaen: "Älä katkaise sauvaa! Älä katkaise sauvaa!"

Siitä huolimatta, että omalta osaltani hahmokirjoitus kärsi huolimattomista leikkaa ja liimaa -ratkaisuista ja epäjohdonmukaisuuksista muiden hahmojen taustojen kanssa voidaan velhopoppoostamme vastuussa olleen Jaakko Broströmin ansioksi lukea tällaisissa peleissä harvinainen hahmojen välinen luottamus. Hahmollani oli pelissä muutamia ystäviä joihin tämä luotti täydellisesti ja perustellusti, ja se osoittautui hedelmälliseksi. Ainainen selkäänpuukotus kyllästyttää.

Viimeinen ranta oli taas yksi niistä peleistä, joista tulee heti huonompia kun loppupalaverissa selviää mistä oli todella kyse.

Lönnrotin virheet uudestaan

2004-08-25T16:20:00.000+03:00

Kirja: Johanna Sinisalo: Sankarit (Tammi, 2003)
***

Ensimmäisessä romaanissaan Johanna Sinisalo pisti uusiksi suomalaisen kirjallisuuden, nyt kohteena on Kalevala. Sankareissa kansalliseepoksen heerokset korvataan parturilehdistä tutuilla malleilla, muusikoilla ja urheilijoilla, ajoittain oivaltavasti, toisinaan taas ilmeisesti. Kalevalan tapahtumia seuratessa tehdään lämminhenkisen särmätöntä huumoria mattinykäsistä.

Kirja pyrkii esittämään jonkinlaisia selkeitä tarinoita, mutta samalla seuraa Kalevalan rakennetta orjallisesti, mikä on teoksen suurimpia puutteita. Kalevalan tarinoilla ei aina ole suoraa tekemistä toistensa kanssa ja niiden lukujärjestyksen keinotekoisuus vain korostuu Sankareissa.

Sinisalo tunnetaan muun muassa scifi-novellistina ja tämä tausta puskee kummallisesti läpi. Kirjailijan itsensä mukaan Sankarit ei ole tieteiskirjallisuutta, mutta kuitenkin siinä esitelty Sammon vastine on tylsää ja tympeää Zombie-nimistä superkännykkäteknologiaa, jonka ympärille rakentuu kirjan heikoin osuus.

Parhaimmillaan Sankareissa on nerokkuutta ja näkemystä, huonoimmillaan se on ilmeinen ja tylsä. Kirja on silti hyvä lukukokemus, erityisesti niille, jotka pitivät Sinisalon esikoisesta Ennen päivänlaskua ei voi.

Periskooppi pystyyn

2004-08-25T15:48:00.000+03:00

Perkeleen periskooppi on kulttuuriarvosteluihin keskittyvä uusi verkkopäiväkirja. Kirjoittajina toimii kulttuurin ammattilaisia ympäri Suomea ja vähän muutakin Eurooppaa.

Arkistot aakkosjärjestyksessä Anderssonista Voltaireen

2000-01-01T19:00:00.000+02:00

Kirja: Claes Andersson: Luova mieli - Kirjoittamisen vimma ja vastus (Kirjapaja, 2002) **

Kirja: Paul Auster: Oracle Night (Faber and Faber, 2004) 243 s. *****

Kirja: Max Barry: Jennifer Valtiovalta (alkuteos Jennifer Government 2003, suomentanut WSOY 2004) ***

Larppi: Jaakko Broström, Emi Maeda, Maria Pitkänen & Ville Takanen - Viimeinen ranta (pelattu 21. 8. 2004) **

Kirja: Dan Brown, Da Vinci –koodi (alkuteos The Da Vinci Code Doubleday 2003, suomentanut WSOY 2004) **

Kirja: Susanna Clarke: Jonathan Strange and Mr. Norrell. Bloomsbury, NY & London 2004, ISBN 1-58234-416-7, 782 ss. *****

Kirja: Paulo Coelho: Alkemisti (alkuteos 1988, suomennos Bazar Kustannus 2005 / Sanna Pernu) **

Kirja: Cecilia Dart-Thornton: The Iron Tree (2004, Tor Books) **

Kirja: Dhammapada – Totuuden tie (Like, 2002) **

Kirja: Umberto Eco: Baudolino (alkuteos Bompiani 2000, suomentanut WSOY 2002) ****

Kirja: Umberto Eco, Foucaultin heiluri (alkuteos Bompiani 1988, suomennos WSOY 1990, Tuula Saarikoski) ****1/2

Kirja: Umberto Eco: The Island of the Day Before (Harcourt 1995, alkuteos L'isola del giorno prima, Bompiani 1994) ***

Kirja: Umberto Eco: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (alkuteos Bompiani 2004, suomennos WSOY 2005 / Helinä Kangas) ****

Kirja: Umberto Eco, Ruusun nimi (alkuteos Bompiani 1980, suomennos WSOY 1983 / Aira Buffa) ****

Jasper Fforde: The Eyre Affair (Hodder 2001)

Jasper Fforde: Lost in a Good Book (2002)

Jasper Fforde: Something Rotten (2004)

Jasper Fforde: The Well of Lost Plots (2003)

Kirja: Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja (hollantilainen alkuteos Het achterhuis 1946, käännös 1995 Tammi) ***

Kirja: Anna Funder: Stasiland (Granta Books 2003) **

Kirja: Neil Gaiman: Anansi Boys (2005, Headline) **

Kirja: William Gibson: Pattern Recognition (Penguin, 2003) **

Elokuva: Sami Haavisto: Rites of Blood (Suomi, Blood Ceremony Films, 2004) **

Kirja: Mark Haddon: The Curious Incident of the Dog in the Night-time (Definitions/Random House, 2003)

Larppi: Harviainen, Sepponen, Suvanto: Mehiläiset saapuvat ****

Larppi: Helsingin iso Vampire-kronikka (1995-2004, useita tekijöitä) ** ja ****

Sarjakuva: Phil Hester & John McCrea: The Atheist #1 (Image, 2005) **

Kirja: Stewart Home: 69 tapaa käyttää kuollutta prinsessaa (alkuteos 69 Things to do with a Dead Princess 2002, suomeksi julkaissut Like 2004) **

Elokuva: Pirjo Honkasalo: Melancholian 3 huonetta (Suomi, 2004) ****

Kirja: Michel Houellebecq: Lanzarote (Flammarion, 2002) ***

Kirja: Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon (ranskankielinen alkuteos Platform 2001 suomennos WSOY, 2002) *****

Kirja: Karo Hämäläinen: Kuudes askel (Tammi, 2004) ****

Kirja: Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen (Otava, 2001) **

Elokuva: The Incredibles/Ihmeperhe, USA 2004 (Pixar/Disney) ***

Kirja: Steven Johnson: Everything Bad is Good for You: How Today's Popular Culture is Actually Making Us Smarter (Riverhead Books, 2005)

Kirja: Robert D. Kaplan: The Ends of the Earth (Random House, 1996) *

Kirja: Paul Kearney: the Mark of Ran (2004, Bantam Press) *1/2

Elokuva: Kim Ki-Duk: Samaritan Girl (Etelä-Korea, 2004) ****

Tanssiteos: Jenni Kivelä: Mestarietsivät ****

Kirja: Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet (Tammi, 2000) *

Elizabeth Kostova: The Historian (Little, Brown, London 2005)

Kirja: Arno Kotro, Jaakko Lyytinen: Hengaajan käsikirja (Like, 2003) **

Tapahtuma: Kultainen Kuukkeli 2004 –gaala (27.4.2005) ***

Teatteri: KUNQ: Armé av älskande (Stockholm Pride, 2005)

Näytelmä: Leena Lander: Käsky (Kansallisteatteri) *****

Kirja: Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (WSOY, 2001) *****

Elokuva: Aku Louhimies: Paha Maa (Suomi, 2005) ****

Elokuva: George Lucas: Tähtien sota: Episodi III – Sithin kosto (Yhdysvallat, 2005) **

Kirja: Santtu Luoto: Raparperitaivas (Johnny Kniga, 2004) **

Kirja: toim. Alberto Manguel: The Gates of Paradise (Macfarlane Walter & Ross, 1993) ****

Kirja: Sean McMullen: Souls in the Great Machine. Tor (Tom Doherty Associates) 2002 (cop. 1999) 591 ss. ISBN 0-765-34457-2

Show: Melodifestival 2005, Globen, Tukholma (12.3.2005, Ruotsin TV1) *****

Kirja: China Miéville, Iron Council (2004, Del Ray) ****

Elokuva: Lukas Modysson: Reikä sydämessäni (Ett hål i mitt hjärta, Ruotsi 2004) *

Sarjakuva: Grant Morrison & Frazer Irving: Klarion the Witch Boy # 1 (DC Comics, 2005) ****

Kirja: Gregory Norminton, Arts and Wonders (2004, Sceptre) ***

Kirja: Gregory Norminton: The Ship of Fools (2002, Sceptre) ****

Kirja: George Orwell: Animal Farm (Harcourt, Brace & Company, 1946) ***

Kirja: Sari Peltoniemi: Kummat (Tammi, 2003) ****

Roolipeli: Topi Pitkänen: re:kursiivi (pelattu 14. 7. - 8. 9. 2004; 7 pelikertaa ja epilogi) ****

Kirja: Arja Puikkonen: Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava, 2003) ****

Tv-sarja: Queer as Folk, viides tuotantokausi (Showtime, 2005)

Kirja: Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani (Teos, 2004) ***

Elokuva: George A. Romero: Kuolleiden valtakunta (Kanada, Ranska, Yhdysvallat, 2005) ****

Kirja: Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa (1996, Like) ***

Sarjakuva: Masamune Shirow: Ghost in the Shell 2, numerot 1-4 (Englanninkielisen käännöksen julkaissut Dark Horse Comics, 1-4 2003) ***

Sarjakuva: Dave Sim: Latter Days (2003, Aardvark-Vanaheim Inc.) **

Sarjakuva: Dave Sim: The Last Day (Aardvark Vanaheim, 2004) ***

Kirja: Johanna Sinisalo: Sankarit (Tammi, 2003) ***

Kirja: Zadie Smith: Nimikirjoitusmies (2004, WSOY. Suomentanut Irmeli Ruuska. Alkuperäisteos The Autograph Man, 2002) **

Kirja: Norman Spinrad: Russian Spring (1991, Bantam Press) ***

Kirja: Ian Stewart & Jack Cohen: Heaven (2004, Warner Books) **

Kirja: Bram Stoker: Dracula ****

Elokuva: Oliver Stone: Aleksanteri/Alexander, USA 2004 ****

Kirja: Ritva Toivola: Turmankukka (Tammi, 1998) ***

Levy: Turmion Kätilöt: Niuva 20 (Ranka recordings/Spinefarm, 2005) **

Sarjakuva: Jonathan Vankin & Giuseppe Gamuncoli: Vertigo Pop! Bangkok (DC/Vertigo, 2003 - neljän numeron minisarja) ****

Kirja: Voltaire: Mikromegas (Basam Books, 2002) **