28.3.06

Dracula uusiksi - ei ole tarvetta

Kirja: Elizabeth Kostova: The Historian (Little, Brown, London 2005)

Näin kesällä 2005 Sydneyssä kovakantisen kirjan, joka kiinnitti heti huomioni, olenhan historioitsija. Elizabeth Kostovan kirjan lähtökohtakin vaikutti mainiolta: teos on Draculan uudelleensovitus, jonka valkeassa kannessa omistuskirjoituksen tahraa sinettivaha tai veripisara. Vaahtosammuttimen kokoisena sain Stokerin klassikosta painajaisia sitä ensi kertaa lukiessani, joten näppini syyhysivät kovasti tämänkin opuksen perään. Jo painavasta kassistani ja luottorajan ulinasta johtuen jätin sen hyllyyn ja päätin odottaa pokkaria.

Oikeassapa olin, kun odotin, vaikka en ehkä tarpeeksi kauan. Vaikka Sydneyn talveen olisi voinutkin sopia vampyyritarina, tuskin olisin ehtinyt kahlata Kostovan magnum opusta ennen Suomen suveen palaamista, ja mikäli kirjasta haluaa minkäänlaisia kauhunväristyksiä, täytyy ulkona vähintäänkin sataa marraskuista räntää. Kostovan tarinankerronta ei nimittäin kanna kuuttasataa sivua.

Perusrakenteeltaan The Historian jäljittelee Draculan rakennetta: kertojan lisäksi lukija lukee hahmojen toisilleen kirjoittamia kirjeitä, ja näin tarinoita on useita ja ne lomittuvat keskenään. Siinä missä Stoker rakensi jännityksen lukijalle kertomalla paloissa asioita, joista päähenkilöt olivat autuaan tietämättömiä, Kostova ei edes yritä. On kuvaavaa, että heti kirjan alkuun osuu klaffivirhe: kaksi henkilöä keskustelee ensi kertaa ja yllättäen toinen tietääkin asioita, joita hän ei millään kirjan sisäisellä logiikalla voi tietää. Jäin pohtimaan, onko kustannustoimittaja vaatinut kutistamaan esikoiskirjailijan laveaa kerrontaa vai oliko hän vain muuten sokea.

Kostovan tarinan palaset ovat lisäksi yksipuoleisia sanan molemmissa merkityksissä: kohtaamme vain kirjeitä ja kaikki kohtaamamme kirjeet kuulostavat aivan samanlaisilta. Kirjeiden kertojat eivät siis olennaisesti eroa toisistaan esimerkiksi ilmaisun tasolla, eikä kirjeiden oletettu lukija vaikuta juurikaan sanottuun – vain kertojan äidin postikortit tuovat tähän vaihtelua. Lisäksi kerrottu on yksipuoleista, koska kaikki tarinat etenevät kronologisesti samaan suuntaan: lukija ei pääse lukemaan kirjeitä haluamassaan järjestyksessä eikä aikatasojakaan ole sekoitettu kuin näennäisesti. Aikatasot eivät keskustele keskenään, ja ainoa syy niiden esittämiseen lomittain tuntuu olevan jännityksen säilyttäminen mahdollisimman pitkään.

Kirjeitä lukiessa myös tarinan uskottavuus kärsii, sillä kirjeet eivät pidä yllä luonnettaan kirjeinä, vaan ne muuttuvat suoraksi tarinankerronnaksi. Varsinkin kirjan loppupuolella jää ihmettelemään, miksi kirjailija jaksaa edes teeskennellä kenenkään kirjoittaneen näin laveasti ja tällaisista asioista! Jos kirjeen kirjoittaja pelkää, ettei ehdi kirjoittaa kaikkea loppuun asti ennen kuin iso paha tulee ja lyö, hän tuskin viettää sivukaupalla kuvaillen Istanbulin katunäkymiä! Ja jos kirjeitä kirjan sisällä lukeva kertoja nuorena tyttönä saa kouraansa tällaisen paketin tekstiä, eikö hän kahlaisi niistä läpi olennaisen sen sijaan, että rientäisi matkaan lukematta kirjeitä loppuun – ja toimien juuri päin vastoin kuin kirjeissä ohjeistetaan!

Kun kirjeiden muoto hajoaa, hajoaa samalla kerronnan logiikka ja paljon sen viehätyksestä. Tarinan uskottavuus on mennyttä ja sivujen kääntely muuttuu työksi. Niitä pahuksen luostareita olisi voinut olla muutama vähemmän, varsinkin, kun siirtymät paikasta toiseen pohjautuvat lähinnä sattumaan – tutkijahahmojen henkensä kaupalla keräämillä tiedoilla kun ei lopulta tunnu olevan juonen kannalta juuri mitään merkitystä. Aikatasoja suoraan sekoittamalla tai kertojanääntä hyödyntämällä olisi päässyt samaan lopputulokseen ilman moista lukijan odotusten pettämistä.

Toisin kuin Stoker, joka pyrki lisäämään tarinan realismia liittämällä mukaan ”sanomalehtileikkeitä”, sähkeitä ja muita viittauksia ajan uusimpaan teknologiaan, Kostova toimii puhtaasti nostalgian pauloissa: luemme kertojan lapsuudessa ja vieläkin varhemmin tapahtuneita asioita tämän isän ja muiden hahmojen kirjeiden kautta. Näin kaikki menneisyydestä saamamme tieto on subjektiivista ja värittynyttä. Tähän jääkin kirjan suhde historiankirjoituksen metodiin tai käytäntöihin – tämä varsin heppoinen näkemys historian luonteesta itse asiassa kadottaa täysin historiankirjoituksen mielenkiintoisimman puolen: subjektiivisten kertomusten vertailun ja niiden vuoropuhelun tutkimuskirjallisuuden kanssa.

The Historianissa esiintyvien tutkijoiden työ on yhtä realistista kuin Indiana Jones -elokuvien arkeologia (ja myös ne Graalin suojelijat löytyvät opuksesta, joskin vesitettynä). Kukaan ei tee huolellista esityötä vaan arkistoon sännätään päätä pahkaa, mikä ei tietty ole ongelma, koska kunhan kirjasto on löytynyt, niin myös tarvittavat lähteet löytyvät aina heti ja samoin niille tulkitsija, oli tekstien kieli mikä hyvänsä.

Samoin turkkilaisprofessorin ”hoono enklanti” puolestaan oli sekä epäjohdonmukaista että lingvistisesti päin mäntyä: vieraassa kielessä tekemämme virheet ovat yleensä joko suoria käännöksiä oman äidinkielemme rakenteista ja idiomeista tai harvinaisten sanojen väärinymmärryksiä. Kostovan korkeasti koulutettu herrasmies sotkee yleisiä puhekielen sanoja tavalla, jonka on selkeästi tarkoitus olla hauska, mutta joka on lähinnä rasittava. Professorin puhe kun ei esimerkiksi kääntele sanajärjestyksiä turkin mukaiseksi tai sekoita kaikkia sanoja järjestelmällisesti samoin tavoin, vaan hän ajoittain puhuu ilman ensimmäistäkään virhettä.

Itse tarina on puolen välin jälkeen varsin ennalta arvattava. Draculan agenttijännäripatsastelu, jonka kuulemme ilmeisesti tahallaan henkiin jätetyn professoriparan suulla kerrottuna, tai päähenkilöiden ajoittain suorastaan danbrownmainen hitaus tajuta heille kerrottuja vihjeitä ovat rasittavia. Kirjan loppumättö ja viimeinen käänne ovat puolestaan perinteisestä kauhuelokuvasta napattuja. Kaikki pahat hahmot ovat ja pysyvät pahoina – ja jopa näyttävät pahiksilta parhaaseen melodraamatyyliin – ja hyvän edustajat tietty pysyvät myös lestissään. Selittämättömät mysteerit joko unohdetaan tai niihin annetaan mutkat suoriksi -selitys, joka saa epäilemään, oliko matkalla tulkinnut mukaan aivan omiaan.

Lopussa jää toivomaan, että olisi tämän sijaan lukenut esimerkiksi hyvän Balkanin keskiaikaa käsittelevän historiateoksen.

22.3.06

Kansallisteatteri löytää hyvän

Näytelmä: Leena Lander: Käsky (Kansallisteatteri)
*****

Kun näkee laitosteatterissa hyvän näytelmän, voi laskea itsensä onnekkaaksi. Kun sama toistuu Kansallisteatterissa, on kyseessä suuremman luokan ihme.

Poissa ovat leipääntyneet näyttelijät mielikuvituksettomasti toteutetuissa klassikoissa. Poissa on mitäänsanomaton hymistely näennäisaiheiden äärellä. Poissa on ammattitaidon hukkaamisesta syntyvä turhautuminen. Tilalla on jotain uutta, raikasta, älykästä ja koskettavaa: Käsky.

Leena Lander on dramatisoinut kirjansa purevaksi näytelmäksi, jossa kurjat elämät repivät toisiaan Suomen sisällissodan jälkimainingeissa. Jääkäri, naispunikki ja valkoinen kenttätuomari vaimoineen peilaavat itseään toisistaan ja käyvät läpi sekä tuoreita, että vanhoja traumoja.

Syvimmälle päästään Miina Maliniksi itsensä esittelevän naissoturin (Katariina Kaitue) pään sisälle. Tämän historiaa esitellään lapsuuden koettelemuksista Punakaartiin liittymiseen. Esiin nousee myös Malinin monipuolinen suhde miespääosaa esittävään jääkäriin (Harri Nousiainen) sekä näytelmän parhaan roolisuorituksen tekevän Jukka Puotilan esittämään kenttätuomariin.

Suomen sisällissodan naissotilaita ei ole aiemmin käsitelty näin monipuolisesti. Jotenkin kyllä on käsitelty, siitä osoituksena Käskyssäkin lainataan Ilmari Kiannon legendaarista, myös Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa esiteltyä mietettä: "Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä enemmän kuin uros, sillä metsästäjä tietää että naarassusi synnyttää pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus."

Näyttämötoteutus on kaunista kuultavaa ja katsottavaa. Lavastus, puvustus ja valaistus toimivat saumattomasti yhteen maalaten tilanteita harmaansävyillä, valkoisella ja punaisella. Samoin äänimaisema Beethoveneineen toimii mahtavasti. Erityisesti huomiota kiinnitti juuri Kati Lukan lavastus, joka pienin elein maisemoi kohtaukset saarelta mielisairaalaan, kaupungista teloituskomppanian eteen.

Käskyn ja muun kevätkauden kotimaisen ohjelmiston myötä vaikuttaa siltä, että Kansallisteatteri on palaamassa ihan oikeaksi teatteriksi. Periskooppi jatkaa tarkkailua häkeltyneenä.



Ohjaus: Juha Malmivaara, lavastus Kati Lukka, puvustus Tarja Simonen, rooleissa Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Antti Luusuaniemi, Harri Nousiainen, Jukka Puotila, Antti Pääkkönen, Heli Sirviö, Juha Varis, Topi Majaniemi/Olli Jantunen/Vertti Korhonen

Esityskausi 22.3.-27.5.2006