16.2.06

Fiktiota fiktiosta

Jasper Fforde: The Eyre Affair (Hodder 2001)
Jasper Fforde: Lost in a Good Book (2002)
Jasper Fforde: The Well of Lost Plots (2003)
Jasper Fforde: Something Rotten (2004)

Jasper Fforden The Eyre Affair, jota parempi puoliskoni kuvaili sanoilla “a jolly good romp with dodos”, oli sen verran hyvä kirja, että lukaisin saman tien myös kirjan jatko-osat. Vaihtoehtoiselle 1980-luvulle sijoittuvat tarinat kertovat kirjallisuusetsivä Thursday Nextistä, ja teokset vilisevät viittauksia englantilaisen kirjallisuuden klassikoihin.

Fforden maailmassa natsit valloittivat sittemmin tasavallaksi muuttuneen Englannin, jonka nykyinen presidentti on entinen music hall -tähti. Wales on sosialistinen tasavalta, juusto on tosi kallista, ja Krimin sota Venäjän imperiumia vastaan jatkuu yhä. Toisin kuin meillä, kirjailijat ovat suuria sankareita ja tiedemiehet ovat luoneet uudelleen sukupuuttoon kuolleita lajeja, kuten dodoja. Jotta maailma ei olisi liian stabiili, kronoagentit, Thursdayn isä mukaan lukien, huolehtivat aikalinjan säilymisestä, ajoittain hieman yllättävin seurauksin.

Ensimmäisessä kirjassa Thursday taistelee superkelmi Acheron Hadesta vastaan. Kirjan nimi viittaa Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyreen, joka kidnapataan Thursdayn sedän Mycroftin (juu, se Mycroft) keksimällä laitteella. Tämähän on tietty katastrofi kirjalle, joka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, mutta onneksi Thursday pelastaa päivän – ja muuttaa siinä sivussa Kotiopettajattaren romaanin meidän tuntemaamme muotoon. Ja selittää myös Janen kuulemat äänet, jotka saavat hänet palaamaan Rochesterin luo.

Sarjan seuraavat osat, Lost in a Good Book, The Well of Lost Plots ja Something Rotten, muodostavat tavallaan yhden jättimäisen juonen, josta ei sen enempää, jotta jännitys säilyisi. Ne kärsivät jatko-osasyndroomasta, eli ajatusten kierrättämisestä, eikä tiivistäminen olisi tehnyt kerronnalle pahaa. Ajoittaiset epäloogisuudet kuittaantuvat yleensä kätevällä vetoomuksella kronoagenttien toimintaan, mutta osa maailman piirteistä muuttuu myös liiankin teennäiseksi kikkailuksi ja maailman täydentyessä loogiset aukot muuttuvat myös häiritsevämmiksi. Jos ensimmäinen osa aiheuttaa vieroitusoireita, nämä sopivat ihan mainiosti niiden hoitoon, mutta eivät ne ensimmäisen tasolle yllä.

Esimerkiksi alkuperäinen käsikirjoitus, jonka muuttaminen muuttaa kaikkia myöhempiä painoksia, oli ensimmäisessä kirjassa tärkeässä roolissa, ja samoin kirjallisuuden hahmot olivat ainoastaan sellaisia, joiksi kirjailija oli heidät luonut.

Näistä ennakko-olettamuksista luovutaan jatko-osissa, jolloin kirjallisuuden henkilöistä tulee vain rooleja esittäviä näyttelijöitä, jotka voidaan koska tahansa korvata toisella. Ratkaisu on paitsi pahassa ristiriidassa ensimmäisen kirjan kanssa (jos näin olisi ollut, miksi Jane Eyreä ei olisi voinut korvata kopiolla?), myös tyylitön helppoheikkiratkaisu, joka vähentää koko maailman viehättävyyttä.

Jo ensimmäisen kirjan kohdalla päätös antaa kirjojen henkilöhahmojen tietää teoksen tulevat tapahtumat on selkeä heikkous, koska ratkaisu vähentää hahmojen uskottavuutta. Hahmojen muuttaminen roolinsa tietäviksi näyttelijöiksi ei auta asiaa.

Myös kolmen jatko-osan sisällä on havaittavissa vastaavia epäjohdonmukaisuuksia – miksi esimerkiksi Thursday joutuu tuomiolle Kafkassa – Kafkahan on käännöskirjallisuutta! Aukoista päätellen kirjat on suunniteltu lähinnä nopeaa lukemista silmällä pitäen, jolloin huomio kiinnittyy mysteerien selvittelyyn ja yksityiskohtien runsaus peittää alleen ajoittain hyvinkin hatarat rakenteet. Lisäksi esimerkiksi kronoagenteista ja muista SpecOpsin yksiköistä olisi voinut saada enemmän irti.

Fforden puolustukseksi on sanottava, että kirjat etenevät jouheasti ja niissä on paljon pientä sanailua (Goliath-yhtiön edustaja on nimeltään Jack Schitt (jack shit) ja banaanit nimettiin keksijänsä mukaan), joskin joidenkin vitsien ymmärtäminen vaatii jonkin verran kirjallisuuden tuntemista (Mycroftin vaimon nimi on Polly(anna) Flaubert, vaikka hän kyllä sanoo muutakin kuin ”anna keksi”) tai populaarikultturin (The Eyre Affairin Richard III:n esitys on pastissi Rocky Horror Showsta).

Kirjat ovat myös viehättäviä kokonaistaideteoksia: painoksissa on mukana esimerkiksi maailmassa esiintyvien yritysten mainoksia, ja niissä kiitetään kirjojen henkilöhahmoja. Lisäksi koska tässä maailmassa sanataide on meikäläisen audiovisuaalisen kulttuurin vastine, on Fforden nettisivuilla saatavilla kirjoihin lisämateriaalia, kuten poistettuja kohtauksia ja pelejä. Sivuilta selviävät myös vaihtoehtoisen Swindonin maamerkkien historia (kuten miksi kaupungissa on majakka tai mitä oikeastaan tapahtui pyhän Zvlkxin katedraalille).

Mukavaa ajanvietettä kuten itse opuksetkin.

1.2.06

Banaalia viisautta

Kirja: Paulo Coelho: Alkemisti (alkuteos 1988, suomennos Bazar Kustannus 2005 / Sanna Pernu)
**

Olen vakaasti sitä mieltä, että taiteen tulee käsitellä vaikeita kysymyksiä ja niillä tulee olla jotain sanottavaa lukijalle. Paulo Coelho on vetänyt tämän ajatuksen äärimmilleen ja tehtaillut kokonaisen sarjan kirjoja, joista jokaisessa on yksi opetus. Eikä sitten muuta.

Alkemistin opetus paljastuu myös kirjan takakannesta: "Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen." En itse ole täysin näin kohtalonuskoinen, mutta hyväksyn kyllä, että joku on, ja aihetta on toki käsitelty kiinnostavasti halki kirjallisuuden historian.

Coelho ei kuitenkaan käsittele. Hän saarnaa. Asia on näin, pulinat pois! Kirjan päähenkilö ajautuu kohtalonomaisesti tilanteesta toiseen, joissa kerta toisensa jälkeen hän saa oppia miten maailmankaikkeus auttaa joko häntä tai jotain hänen tapaamaansa henkilöä päämääräänsä, kunhan he itse auttavat itseään. Kukaan ei kiistä tätä väitettä, etäimmälle päästään sellaisissa henkilöissä, jotka ovat luopuneet halustaan päästä päämääräänsä ja ovat siksi tyytymättömiä elämäänsä.

Tarinan varrella on myös runsaasti salatieteellistä symboliikkaa, joka kiteytyy alkemistin hahmoon. Alkemisti osaa muuttaa lyijyn kullaksi, sillä hän on sinut maailmankaikkeuden hengen kanssa. Ja tietenkin päämääränsä tavoittava ihminen muuttuu samalla itse henkisesti kullaksi. Soppaa hämmennetään juutalaisilla, islamilaisilla ja kristillisillä ennustuksilla ja kohtalokäsityksillä.

Kirjan merkillisimmät osat tulevat esiin vasta itse proosaosuuden jälkeen. Ensin kirjailija kertoo miksi on kirjan kirjoittanut: "Opiskelin alkemiaa yksitoista vuotta." Tämä paljastus tulee koko roskan jälkeen sellaisella avohoidossa olevan bussipysäkkituttavan vakavuudella, että se laittaa arvioimaan uudelleen koko kirjan.

Tuntuu, että jokainen lukuisista jälkikirjoituksista on suunnattu estämään teoksen kritisointi. Ensin vedotaan henkilökohtaisuuteen, seuraavassa osassa kerrotaan ketkä kaikki julkkikset kirjasta ovat pitäneet ja missä maissa se on ollut bestseller. Muun muassa Will Smith ja Sveitsissä. Lisäksi Alkemistista on suunnitteilla Broadway-musikaali.

Lopuksi vielä tarjotaan kuusi sivua lainauksia, joissa eri ihmiset ja mediat kehuvat Alkemistia ja Coelhoa. Venäläisen Igoti Magazinen mukaan lukija muuttuu itsekin alkemistiksi, serbialaiskirjailija Milorad Pavicin mielestä kyseessä puolestaan on aikamme Pikku Prinssi.

Juuri kun lukija luulee voittaneensa teoksen, se iskee vielä kerran takaisin:

"Kun kirja julkaistiin Pohjoismaissa vuonna 1995, kirjallinen maailma jakaantui kahteen leiriin. Muutamat kriitikot kutsuivat kirjan sanomaa "banaaliksi viisaudeksi" ja "yksinkertaiseksi seikkailuksi", kun taas toiset vertasivat sitä "pieneen smaragdiin, joka valaisee ja näyttää ihmiskunnalle tietä sen pitkällä vaelluksella"."

Yksinkertaiseksi symbolistiseksi seikkailuksi Alkemisti on mukava, joskin mahtipontinen, pikkuteos. Todelliseksi elämänohjeeksi valaistumattomille siitä ei ole.