28.9.05

Periskoopin arkistot avautuvat

Perkeleen periskoopilta on usein pyydetty arkistoja, joissa vanhoja arvosteluja voisi selailla nimen perusteella. Taannoisen yksivuotispäivämme kunniaksi tarjoamme nyt sekä tekijän mukaan aakkostetun hakemiston, että teoksen saaman tähtimäärän mukaan esitetyn arkiston. Lisäksi tarjoamme muutamia muita kokonaisuuksia genreittäin tai ilmaisumuodoittain jaoteltuina.

Tämän viestin lisäksi arkistoihin pääsee käsiksi oikean reunan linkeistä sekä vuoden 2000 merkinnöistä. Mahdolliset tulevat arkistomuodot ilmestyvät myös näihin paikkoihin.

Arkistot aakkosjärjestyksessä Anderssonista Voltaireen

Arvostelut tähtien mukaan

Roolipeliteokset

Elokuvat ja tv-sarjat

Lasten- ja nuortenkirjallisuus

Fantasiateokset

Muut merkinnät kuin tavalliset arvostelut

25.9.05

Kädetön kirjailija

Kirja: Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos, 2005)
**

Johanna Sinisalo voitti Finlandia-palkinnon esikoisellaan Ennen päivänlaskua ei voi. Sen jälkeen hän on kirjoittanut romaanin Sankarit, jossa Kalevalan tunnelmia tuodaan nykypäivään. Tämä novellikokoelma kerää yhteen lyhyempiä tarinoita Finlandiaa edeltävästä ajasta tätä kirjaa varten kirjoitettuun juttuun.

Kokoelma ei anna Sinisalon urasta järin mairittelevaa kuvaa. Suurimpana ongelmana on se, että kirjailija on juuttunut scifinovellin kankeaan kaavaan niin pahasti, että monet jutut tuntuvat huonoilta pastisseilta keskinkertaisista, yhdysvaltalaisista 70- ja 80-lukujen räpellyksistä. Niin sanottu "scifi-idis", yksi ja vain yksi idea, jyllää novellissa toisensa perään kaiken muun kustannuksella. Alkupään novelleissa scifi-idiksen hirmuvalta näkyy erityisen hyvin, sillä ne ovat niin huonoja, että saumat näkyvät. Niiden liittäminen mukaan tähän kokoelmaan osoittaa ihmeellistä arvostelukyvyn puutetta; jouduttuaan lukemaan sata sivua tätä kuonaa kärsivällistäkin lukijaa vituttaa niin paljon, ettei myöhemmille, paremmille jutuille enää osaa antaa niiden ansaitsemaa arvostusta.

Scifi-idiksen kaverina on ekspositio. Ne kulkevat usein käsi kädessä niin, että tarina pysähtyy ja selitys alkaa. Selitys on yleensä vielä tarpeetonta, sillä lukija on jo tajunnut mistä on kyse tapahtumien perusteella. Tämä näkyy erityisen hyvin sinänsä ihan hauskassa novellissa Sorsapuisto, joka on samalla ensimmäinen novelli, jonka lukeminen ei herätä halua heittää koko kirjaa seinään. Siinä kertomus kulkee humoristisesti ja nopeasti aina loppumetreille asti, kunnes yhtäkkiä loppuun on koettu aiheelliseksi laittaa sivun verran scifi-horinaa.

Ensimmäinen kunnollinen kertomus on Lovecraft-pastissi Me vakuutamme sinut. Se kärsii scifille ja Sinisalolle ominaisesta persoonattomasta, neuvokkaasta, uteliaasta, ja elämättömästä päähenkilöstä, mutta ainakin siinä on yritystä. Siinä Sinisalo kokeilee myös kirjallista tyylittelyä. Se autaa paljon. Kokoelmassa on joitain ihan luettavia novelleja, kuten kivikaudelle sijoittuva Metsän tuttu, vaellustunnelmointi Grande Randonnée sekä raamatullinen Yhdeksän ruukkua, mutta mukaan on myös eksynyt yksi erinomainen tarina. Se on survivalismia käsittelevä Tango merellä, mahtavan monitasoinen kertomus ruotsinlaivasta, joka haaksirikkoutuu ja jossa muodostuu oma pienyhteisönsä. Se on kokoelman ainoa novelli, jossa ekspositiota lukee innoissaan koska sitä on edeltänyt sellainen odotuksien rakentelu, että tarina on saanut lukijan pauloihinsa.

Valitettavasti se on poikkeus. Osa novelleista saarnaa, kuten AIDS-novelli Varhain aamulla Siirtola 11:n portilla, naisten armeijaan menoa puiva Valkoinen hiiri tai lasten seksualisoitumista käsittelevä Baby Doll. Osassa scifi-idis lojuu onnettomien pahvihahmojen ja pitkällisen maisemoinnin keskellä, kuten delfiinitarinassa Kädettömät kuninkaat ja noitajutussa Etiäinen. Etiäinen saa erikoismaininnan kokoelman tylsimpänä juttuna, sillä siinä luonteenpiirteitä vailla olevat hahmot hortoilevat eksposition ja tylsän juonen keskellä 46 sivua, ja pöhkö loppuratkaisu vain pahentaa asiaa.

Tätä ei voi suositella oikein kenellekään. Kirja on hämmentävän huono. Jos kuitenkin päätyy lukemaan sitä, niin kannattaa aloittaa suosiolla novellista Metsän tuttu ja hypätä sitten ainakin Etiäisen ja mahdollisesti myös Kädettömien kuninkaiden sekä Baby Dollin yli.

17.9.05

"Pop TV More Discreet and Subtle Than Ever Before!"

Kirja: Steven Johnson: Everything Bad is Good for You: How Today's Popular Culture is Actually Making Us Smarter (Riverhead Books, 2005)



"Parents can sometimes be apalled at the hypnotic effect that television has on toddlers; they see their otherwise vibrant and active children gazing silently, mouth agape at the screen, and they assume the worst: the television is turning their child into a zombie. The same feeling arrives a few years later, when they see their grade-schoolers navigating through a video game world, oblivious to the reality that surrounds them. But these expressions are not signs on mental atrophy. They're signs of focus."

Steven Johnsonin suhteellisen tuore kirja Everything Bad is Good for You on herättänyt maailmalla varsin paljon keskustelua. Suomessa ruoppaaminen on jäänyt aika pintapuoliseksi, kuten Imagen syyskuun numeron artikkelina esiintyvä referaatti osoittaa.

Johnsonin keskeinen teesi on, että populaarikulttuuri, erityisesti tietokonepelit, tv-sarjat ja Internet, kehittävät ajattelua. Pelit opettavat ongelmanratkaisukykyä, pakottavat näkemään sekä lopullisen päämäärän, että siihen johtavat yksittäiset askeleet. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tv-sarjat ovat monimutkaistuneet juonien ja hahmojen suhteen sekä muuttuneet jatkuvajuonisiksi. Ne ovat paljon 70-luvun kuonaa haastavampia ja monissa katsoja pyritään tarkoituksella saamaan ymmälleen. Jopa tosi-tv:n parhaimmisto opettaa sosiaalista ja emotionaalista älykkyyttä. Internet tietenkin mahdollistaa tästä kaikesta keskustelemisen ja antaa lukijalle siis aktiivisemman roolin. Ja kyllä, Johnsonilla on tietenkin oma blogi.

Nämä kehityskulut huomaa muun muassa siitä, että audiovisuaalinen kokoperheen viihde käyttää nykypäivänä monia sellaisia kerrontamenetelmiä, jotka vielä kolmekymmentä vuotta sitten olivat art house -elokuvateattereihin suljettua avantgardea. Sama koskee Internetin puolella tuota menneiden aikojen jännää narratiivista jippoa, hypertekstiä.

Kaikenkaikkiaan televisiosarjat ovat nykyään hienovaraisempia ja fiksumpia kuin koskaan. Tähän minun on erityisen helppo yhtyä, tulinhan itsekin kirjoittaneeksi aiheesta huhtikuussa. Argumentaatio etenee sulavasti ja vastaanpanemattomasti, enkä osaa sille tehdä lyhyessä tilassa oikeutta. On ilahduttavaa lukea tekstiä, joka viittaa yhtä helposti Guns & Ammoon ja Virginia Woolfiin. Selvää on, että kirja - tai ainakin sen referatti - on jokseenkin pakollista luettavaa kenelle tahansa populaarikulttuurista kiinnostuneelle.

Johnson keskittyy analyysissään peleihin ja telsuun, mutta sivuaa myös muita medioita. Elokuvat ovat hänen mielestään jäämässä jälkeen, lähinnä pituutensa takia, mutta nekin ovat monimutkaistuneet (vertaa Tarua sormusten herrasta ja Tähtien sotaa, tai Nemoa etsimässä ja Maija Poppasta). Sarjakuvatkin monimutkaistuvat niin visuaalisen ilmaisun (Chris Ware vs. Bill Finger) kuin juonellistenkin kiemuroiden tasolla (Monessako vaihtoehtotodellisuudessa Batman seikkailee?), mutta nämä hemmetin mielenkiintoiset havainnot on siivottu yhteen ainoaan loppuviitteeseen. Oikeastaan ainoastaan popmusa on Johnsonin mielestä junnannut paikallaan.

Oleellista on kuitenkin huomauttaa, että Johnson ei ole valmis heittämään kirjoja romukoppaan, vaan uskoo sen edelleen olevan äärimmäisen hyödyllinen kommunikaatiomuoto. Hän ei myöskään ota kantaa pelien tai televisiosarjojen sisältöön, vaan puhuu nimenomaan muodosta. Tämä on valintana perusteltu, mutta siinä on normaali varoitusteksteihin liittyvä anteeksipyynnön maku - varsinkin kun on selvää, että hän pitää monista esimerkkisarjoistaan suuresti myös sisällön tasolla.

Kirjan heikkoudet liittyvätkin sen tarkastelun rajaukseen. Vaikka perusteesinsä Johnson onnistuu myymään minulle, joskin olisin kaivannut hiukan kriittisempää otetta, varsinkin kun kirjan pituudeksi ei nyt ole tullut juurikaan enempää kuin 200 sivua. Esimerkiksi kirjoittaessaan tietokonepelistä ja niihin liittyvästä opettamisesta hän ei mainitse kertaakaan opitun tiedon soveltamiseen (transferrance) liittyviä vaikeuksia. Tuntuu omituiselta sivuuttaa opettavien pelien keskeisin ongelma, erityisesti kun Johnson on selvästi paneutunut aiheeseen ja jopa käynyt keskusteluja MIT:ssä juurikin tämän aiheen parissa painiskelevan Henry Jenkinsin kanssa.

Toinen ongelma, jonka Johnsons sivuuttaa nopeasti, on uutisten rooli televisiossa. Hänen näkemyksensä on kuitenkin huomionarvoinen:

"The Net has actually had a positive lateral effect on the tube as well, in that it has liberated television from attempting tasks that the medium wasn't innately well suited to perform. As a vehicle for narrative and first-person intimacy, television can be a delightful medium, cabable of conveying remarkably complex experiences. But as a source of information it has its limitations. The rise of the Web has enabled television to offload some of its information-sharing responsibilities to a platform that was designed specifically for the purposes of sharing information."

Säätiedotteet, urheilutulokset ja lakisäädökset löytyvät netistä helposti, joten telsun ei oikeastaan edes kannata kertoa niistä, Johnson tuntuu summaavan. Varsinaisten uutisten sisältö rajautuu jälleen kirjan tarkastelualueen ulkopuolelle.

Puutteistaan huolimatta Johnsonin kirja on hyvin tervetullut maallikotiedekirja. Pelitutkimus on saanut oman Stephen Hawkinginsa.

12.9.05

Rakkautta ja Anarkiaa 2005 Preview Review

Vuoden 2005 Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin (15.-25.9.) teemana on elokuvat, joihin kohdistuu suuria odotuksia, mutta jotka osoittautuvat pettymyksiksi. Festivaali on perinteisesti ollut Helsingin, ellei peräti koko Suomen, tärkein suuren yleisön näyteikkuna maailmalla pyöriviin festivaalihitteihin ja muihin omituisuuksiin, ja vakiintuneilta festivaaliohjaajilta tuodaan näytille elokuvia sitä mukaan kun he niitä tekevät.

Lapsenmielisten odotukset kohdistuvat loistavista animaatioistaan tunnetun Hayao Miyazakin elokuvaan Liikkuva linna (Japani, 2004), joka kuitenkin osoittautui epäkoherentiksi ja väsyneeksi kierrätykseksi. Terry Gilliamin fanit ovat odotelleet jo ties kuinka monta vuotta uutta elokuvaa, mutta nyt heille tarjotaankin tasapaksua ajattelevan miehen Van Helsingiä, elokuvaa Grimmin veljekset (Yhdysvallat, Tsekki, 2005). Vampyyrien ystävät ovat odotelleet venäläistä Timur Bekmambetovin Night Watchia (Venäjä, 2004), jossa on valitettavan vähän ryssämeininkiä ja valitettavan paljon rasittavaa hötkymistä.

Oikeaoppisen Preview Review -meiningin mukaisesti pitäisi kuitenkin aukoa päätään vain sellaisista asioista, mistä ei mitään tiedä. R&A:n kohdalla on kuitenkin päässyt käymään niin, että olen nähnyt monia festivaalille tulevista elokuvista, ja voin näin ollen lausua niistä perusteltuja mielipiteitä. Aion hoitaa sen alta pois yksinkertaisella viiden elokuvan listalla, jonka jälkeen päästäänkin sitten itse asiaan, eli ennakkoluuloiseen hutkimiseen:

Tetsuya Nakashima: Kamikaze Girls (Japani, 2004) - Useimmat festivaalit syrjäyttävät koruompeluelokuvan täysin, joten kiitokset R&A:lle tästä rohkeasta valinnasta.

Enki Bilal: Immortel (Ranska, Italia, Iso-Britannia 2004) - Tätä onkin saatu odottaa, mutta parempi nyt kuin ei ollenkaan. Elokuvassa on kaunis sinihiuksinen nainen ja mahtavaa raiskausromanssia.

Thomas Vinterberg: Dear Wendy (Tanska, 2004) - Sadunomainen lite-versio Lars von Trierin uusimmista elokuvista. Aseaihe on niin yksinkertainen että siitä on vaikeaa esittää kovin monimutkaisia argumentteja.

Carlos Reygadas: Battle in Heaven (Meksiko, Belgia, Ranska, Saksa, 2005) -Näe kuinka kaunis rastatyttö, jota näyttelee yläluokkainen meksikolaisperijätär, ottaa suihin rumalta autonkuljettajalta, jota näyttelee ohjaajan isän autonkuljettaja.

Gregg Araki: Mysterious Skin (Yhdysvallat, 2004) - Täyttävätkö nämä elokuvat pedofiileille saman funktion kuin homoelokuva homoille?

Yksi R&A:n kaltaisen elokuvafestivaalin suurimmista ongelmista on tunnistaa mihin kategoriaan mikäkin elokuva asettuu, ja näin välttää sellaiset elokuvat, joista ei pidä. Festivaalikatalogi on perinteisesti ollut tässä suunnittelussa hyödytön, koska siinä keskitytään hehkuttamaan kaikkia elokuvia, kuten asiaan kuuluu, mutta myös tavataan jättää keskeistä tietoa pois. Muistan vieläkin kauhulla sitä kertaa, kun päädyin katsomaan kreikkalaista elokuvaa, jonka viestinä oli se, että Neitsyt Maria pelastaa ihmeiden voimalla. Olisin kaivannut varoitusta.

Uskonnollinen kura ei ole ainoa ongelmakategoria. Miksi esimerkiksi pitää aina olla pianomusiikkia? Klaus Härön sotalapsielokuvassa Äideistä parhain oli inhimillisiä ja kauniita kohtauksia, jotka toivat sotalapsiaiheen tragedian kauniisti esille. Valitettavasti niitä oli vain vartin välein, ja loput elokuvasta oli täytetty vakavissa historiallisissa elokuvissa pakollisella pianon pimputuksella ja maisemakuvilla pelloista, merestä ja taivaasta.

Pianomusiikin vihaajille suosittelen, että ainakin Thomas Durchschlagin yksinäisyyselokuva Alone (Saksa, 2004), Pawel Pawlikowskin kuulas kesärakkaushempeily My Summer of Love (Iso-Britannia, 2004) ja Jacques Audiardin pianonsoittoelokuva The Beat That My Heart Skipped (Ranska 2005) jätetään väliin. Niiden aiheet kuulostavat siltä, että ne ovat hyvinkin saattaneet provosoida ohjaajansa pianomusiikin käyttöön.

Katsomisen arvoisiakin elokuvia festivaaleilla on, mikäli pianomusiikkia kohtaan tuntemaltaan pelolta uskaltautuu katsomaan jotain uutta ja ennalta-arvaamatonta. Jotain sellaista, kuten nämä viisi tiukan seulonnan läpikäynyttä mestariteosta, joita näkemättä on tulevina vuosina mahdotonta puhua elokuvasta:

Tomas Alfredson: Four Shades of Brown (Ruotsi, 2004) - Lakonista meininkiä elokuvassa, jonka arvioisin olevan koko festivaalien turvallisin valinta, mikäli vihaa sentimentaalista pianomusiikkia.

Thomas Clay: The Great Ecstasy of Robert Carmichael (Iso-Britannia, 2005) - Tässä elokuvassa käsittääkseni tehdään väkivaltaa ihmisille.

Lucile Hadzihalilovic: Innocence (Ranska, 2004) - Pedofiileilla on elämässä kurjaa, mutta onneksi he voivat mennä katsomaan tällaisia elokuvia, mikäli masentaa liikaa.

Ilya Khrzhanovsky: 4 (Venäjä, 2004) - Armotonta nykyvenäjämeininkiä. Kaikkien kurjuuden ystävien ykkösvalinta. Huhu kertoo, että elokuvassa mummot läpsivät tissejään.

Shibata Go: Late Bloomer (Japani 2004) - Katalogin mukaan tässä elokuvassa on pyörätuolilla hurjasteleva vammainen. Kuulostaa tämän vuoden japanilaiselta lupaukselta.

Lopuksi on vielä mainittava yksi elokuva, jota ei kukaan vakavamielinen R&A-kävijä voi jättää väliin, elokuva josta tiedän, että se tulee olemaan oman festivaalikokemukseni kohokohta. Kyseessä on legendaarisen ranskalaisen luontodokumentaristi Luc Jacquetin nerokas, riipaiseva pingviinikuvaus Pingviinien matka (Ranska, 2005). Sen kanssa ei voi mennä pieleen, sillä mikäli elokuva sisältää sitä, mitä promokuvat lupaavat, eli herttaisia pikkupingviinejä pönöttämässä emojensa helmoissa, voi käydä niin, että seuraavan elokuvan ihmisnäyttelijät eivät näytä enää miltään.
Se ei ollut vitsi.

9.9.05

Saanks mä tarjota sulle kaljan?

Kirja: Arno Kotro, Jaakko Lyytinen: Hengaajan käsikirja (Like, 2003)
**

Voidakseen maksaa hyvälaatuisten mutta vähälevikkisten kirjojen kulut, on kustantamoiden ajoittain julkaistava myös huonolaatuisia mutta suurilevikkisiä kirjoja. Nämä ovat ns. high concept –kirjoja, joissa tärkeintä ei ole sisältö, vaan kirjan idea. Tyypillisiä tällaisia teoksia ovat rokkarielämäkerrat tai julkkisten kirjoittamat kirjat vaikkapa seksistä tai itsestään. Hengaajan käsikirjassa Liisaleena-nimimerkillä kolumnoivat ukkelit Arno Kotro ja Jaakko Lyytinen kirjoittavat julkkiksista ja siitä miten niiden kanssa pääsee samaan pöytään baarissa.

Hengaajan käsikirja on arvioitava omassa luokassaan, siinä miten hyvä se on käsikirjana hengaajalle. Valitettavasti ei kovin hyvä. Aiheesta ei ole saatu rutistettua kovin paljoa tekstiä irti, mutta tilavalla taitolla kirjasta on saatu tarpeeksi paksu, jotta sen kehtaa juuri ja juuri lyödä koviin kansiin.

Selvitys etenee aihepiireittäin niin, että kustakin aiheesta on tuotettu pari sivua sisältöä. Tällainen kokonaisuus saattaa käsitellä esimerkiksi sellaista elämänviisautta, että kannattaa muistaa julkkisten nimet. Näihin on läiskitty sopivia lainauksia haastatelluilta julkkiksilta. Lähinnä kirja tuntuu kokoelmalta itsestäänselvyyksiä ja inhottavuuksia. Kiinnostavimmiksi osuuksiksi nousevat julkkisten tarinat tosielämän hengaajista. Ihmetyttää haluaako joku toisten nöyryytyksistä luettuaan itse enää langeta vastaavaan asemaan.

Absurdeimmillaan ja iljettävimmillään kirja on, kun se opastaa miten peitetään oma mitäänsanomaton persoonallisuus ja teeskennellään kiinnostavaa. Erityishuomiota kiinnitetään muun muassa yleissivistyksen bluffaamiseen.

Lisäksi tarjotaan hengauksen historian varjolla julkkisjuoruja vuosikymmenten takaa niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Hengauksen teoriaa –osuus tuntuu feikki-intellektuellein humanistihöpötyksineen olevan suoraa lukijoille keskisormen näyttämistä.

Jo tällaisen kirjan olemassaoloa tekisi mieli kritisoida, mutta en kehtaa, koska se on suunnattu ihmisille, jotka muuten käyttäisivät rahansa trendivaatteisiin ja limuviinoihin, ja jotka näin päätyvät tukemaan Liken oikeitakin kirjoja, kuten Juhana Petterssonin Roolipelimanifestia tai Ihmisoikeusliiton toimittamaa esseekokoelmaa Kirjoita, he eivät voi. Lukekaa silti mieluummin niitä.