30.8.05

Cannes 2005, osa 3/3

Tämä on kolmas ja viimeinen osa Perkeleen periskoopin Cannes-reportaasista. Tähän mennessä suurimpien elokuvalehtien Cannes-jutut ovat jo ehtineet ulos. Itseni kaltaiselle ensikertalaiselle kiusaus lukea muiden juttuja ja vertailla niitä omiin näkemyksiin osoittautui ylitsepääsemättömäksi. Onneksi paljastui, että brittiläinen keskinkertaisuuden juhlistaja Sight and Sound on kanssani eri mieltä, kun taas yhdysvaltalainen kulttuurielokuvalehti Film Comment oli pitkälti samaa mieltä. Kyllä nyt on sellainen olo että omaa arvomaailmaa on taas pönkitetty.

Cannes saattaa olla maailman merkittävin elokuvafestiaali, mutta muodin aallonharjalla se ei voi väittää olevansa. Tämä tuli tuskallisen selväksi Semaine internationale de la critiquen musiikkivideonäytöksessä, jonka alkupuheessa yleisölle kerrottiin, että musiikkivideoita näytettiin festareilla nyt ensimmäistä kertaa, koska ohjelmistoon haluttiin jotain uutta ja räväkkää. Melkein yhtä noloa oli se, kun yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Miranda July sai tiedotustilaisuudessa cooliuspisteitä siitä hyvästä, että hänellä oli blogi.

Tämä tuntui muutenkin olevan festivaalin teemana: mahtavia elokuvia suur-ohjaajilta oli riittämiin, mutta uusia löytöjä ja marginaalikyvykkyyksiä ei juuri näkynyt. Niitä varten täytynee edelleenkin koluta pienempiä festivaaleja. Tästä ilmiöstä oli poikkeuksellisen nolona esimerkkinä se, että korealainen Kim Ki-duk nähtiin festivaaleilla nyt ensimmäistä kertaa, sopivasti juuri kun hänen elokuviensa taso on saavuttanut pohjan elokuvalla Hwal.

Elokuva: Robert Rodriguez: Sin City (U.S.A., 2005)
***

Virallisesti ohjaajaksi pitäisi kai merkitä Robert Rodriguez ja Frank Miller. Sin City on Rodriguezin sovitus Millerin samannimisistä sarjakuvista. Se on niin uskollinen alkuteokselle, että Rodriguez koki aiheelliseksi jakaa ohjaajan krediitin Millerin kanssa. Uskollisuuden aste on todellakin ennennäkemätön. Usein kuvat, rajaukset ja jopa leikkaukset ovat täsmälleen samoja kuin sarjakuvassa, niin yksi yhteen kuin elävien näyttelijöiden kanssa vain on mahdollista. Uskollisuutta voisi jopa hieman rajoittaa, sillä erityisesti sisäisen monologin silkka volyymi kävi ajoittain hermoille. Pakkoko näiden tyyppien on pälättää koko ajan? Vaadin hiljaista poseerausta! Ymmärrän, että sisäinen monologi kuuluu film noirissa asiaan, mutta rajansa kaikella.

Pääasiassa elokuvassa lainattiin teoksia Sin City, A Big Fat Kill ja That Yellow Bastard. Elokuva on kolmiosainen, ja vaikka rakenne tavallaan toimiikin, niin lopputulos on hyvin raskas. Kolmen kirjan tarinat on ahdettu kahteen tuntiin tavalla, joka ei jätä paljoa tilaa hengittää. Kuva on komea. Millerin mustavalkotyylittely kääntyy valkokankaalle kauniisti.

Elokuva: Hou Hsiao-hsien: Three Times (Taiwan, 2003)
****

Tämä oli ensimmäinen Hou Hsiao-hsienin elokuva, jonka olen nähnyt, ja siinä oli jonkin verran sulattelemista. Hitautta on helpompi sietää elokuvallisessa ilmaisussa, mikäli siihen on tottunut. Veljeni kertoi, että nähtyään Venäjällä elokuvakoulussaan Alexandr Dovzhenkon tylsyydestään tunnetun mestariteoksen Maa (Zemlya) neljännen kerran, normaali ranskalainen taide-elokuva alkoi vaikuttaa suorastaan hengästyttävän toiminnalliselta. Niin tämänkin elokuvan kanssa. Katsoin sen keskellä Cannesin hektistä menoa, ja siinä ympäristössä se oli tuskaa. Nyt, nähtyäni enemmänkin ohjaajan elokuvia rauhallisessa ympäristössä, voin sanoa että Three Times oli erinomainen, tinkimätön kuvaus odottamisesta ja naisen roolista perinteisessä yhteiskunnassa. Visuaalisesti vaikuttava elokuva, joka antaa aikaa omille ajatuksille.

Elokuva: Seijun Suzuki: Operetta tanuki goten (Japani, 2005)
*****

Tämä elokuva saa festivaalin virallisen mitävittua-palkinnon. Suzukin pesukarhuoperetti oli uskomattoman energinen, riemukkaan sekaisin oleva teatterin keinoja hyödyntävä musikaalispektaakkeli, joka sai kaikista festivaalilla näkemistäni elokuvista kovimmat aplodit. Yleisö nousi seisomaan ja hurrasi jo ennen kun elokuva oli ehtinyt edes alkaa ohjaajan saapuessa paikalle kauniin tähtensä, elokuvista Crouching Tiger, Hidden Dragon, Hero ja 2046 tunnetun Ziyi Zhangin kanssa. Elokuvan satumainen tarina etenee suomalaista lasten tv -viihdettä muistuttavissa lavasteissa valtavien tanssinumeroiden ja yleisen sekopäisyyden vallitessa hengästyttävää vauhtia CGI-efektien varmistaessa, ettei maallisuus pääse hetkeksikään vaivaamaan.

Elokuva: Kim Ki-duk: Hwal eli The Bow (Etelä-Korea, 2005)
**

Etelä-Korealaisella Kim Ki-dukilla on vahva, omintakeinen tyyli, joka paistaa läpi kaikista hänen elokuvistaan. Toistaiseksi se on ollut niille eduksi, mutta liika on liikaa. Tämä on kahdestoista samalla kaavalla tehty elokuva. Vanha äijä asuu laivalla nuoren tytön kanssa. Äijä aikoo mennä naimisiin tytön kanssa heti kun tästä tulee täysi-ikäinen. Tyttö on pullossa kasvanut eikä tiedä paremmasta kunnes nuori, salskea kundi piipahtaa laivalla ja kiinnostuu heti tytöstä. Elokuva on riisutumpi ja minimalistisempi kuin ohjaajan monet aikaisemmat elokuvat, eikä se ole sille eduksi. Yksinkertaisuus paljastaa sisällön puutteen.

Elokuvaa ei paranna se, että Kim Ki-duk on saanut jostain päähänsä, että nuorten tyttöjen tunnontuskat ovat hänen ominta alaansa. Kuten jo elokuvassa Samaritan Girl nähtiin, hän on ilmeisen kyvytön ohjaamaan nuoria naisnäyttelijöitä, mutta tuossa elokuvassa oli sentään runsaasti muita ansioita. Tässä uudessa tekeleessä jää enemmän aikaa kiinnittää huomiota pökkelöön näyttelemiseen. Tytöllä ei ole muita ilmeitä kuin hymy, ilmeetön perusnaama ja kiukku. Vaikutelma on vieraannuttava ja hahmo tuntuu nukelta.

Elokuva: Amat Escalante: Sangre (Meksiko, 2005)
****

Kieroonkatsova mies istuu sohvalla ja katsoo telkkaria. Nainen passittaa hänet pesemään molonsa. Mies tekee työtä käskettyä. Nainen runkkaa miestä. Mahtavaa elokuvaa hyvin todentuntuisista tilanteista ja ongelmista ja samalla yksi parhaista ellei paras festareilla nähty latinalaisamerikkalainen elokuva. Escalante näyttäytyy edukseen erityisesti verrattuna maanmieheensä Carlos Reygadasiin, jonka shokkielokuva Batalla en el cielo festareilla nähtiin. Elokuvien ero on pienen ja ison elokuvan ero, ja siinä missä Batalla en el cielo tekee kaikkensa saadakseen palkintoja, on Sangre sellainen elokuva joka heijastelee ellei jokaisen ihmisen kokemuksia, niin ainakin jokaisen miehen.

Elokuva: Niki Karimi: Yek shab eli One night (Iran, 2005)
****

Niki Karimin Yek Shab on elokuvataiteellisilta ansioiltaan yksi festivaalin vahvimpia elokuvia. Yön kuvaamiseen liittyy teknisiä ongelmia, joiden takia elokuvan yö voi olla täynnä mystisiä valonlähteitä, jotka paljastavat kaiken. Tai sitten yö kuvataan päivällä ja pimennetään jälkituotannossa, minkä huvittavasta rujoudesta esimerkkinä vaikka Aleksi Mäkelän Pahat pojat. Karimin elokuva on ensimmäisiä koskaan näkemiäni elokuvia, jossa yö todella näyttää yöltä. Valon ja pimeyden muodostama pinta vastaa täysin sitä, jonka kuka tahansa voi kokea kävellessään yksin vaikkapa suuren sairaalan parkkipaikan halki neljältä aamuyöllä. Vaikka elokuva sijoittuukin uuden iranilaisen elokuvan popularisoimaan kaksi ihmistä autossa -genreen, saa se kuitenkin pisteitä käsitellessään hienovaraisesti naisten asemaa Iranissa. Cannesin kaltaisella festivaalillakaan harvoin näkee näin järeää muodon hallintaa.

Elokuva: Kobayashi Masahiro: Bashing (Japani, 2005)
*****

Joskus vieraasta kulttuurista tulevassa elokuvassa esiintyy niin vieraan näköistä käytöstä, että se vaikuttaa epäuskottavalta ja karrikoidulta. Tämän elokuvan päähenkilönä on nainen, joka on ollut Irakissa vapaaehtoistyöntekijänä humanitäärisessä järjestössä. Hän on jäänyt panttivangiksi, ja sittemmin vapautettu. Palattuaan kotiin hän kohtaa pelkkää vihaa, sillä yleisen mielipiteen mukaan hän on saattanut maansa häpeään.

Länsimaisen individualistin on todella vaikeaa sisäistää tapahtumien logiikkaa, mutta pakko on uskoa koska elokuva perustuu tositapahtumiin. Elokuva on poliittisesti ja kulttuurillisesti rankkaa kamaa, ja erittäin hyvin tehty. Se on yksinkertaisesti rakennettu yhden idean elokuva, joka ei tyhjene tuon idean sanalliseen selvitykseen. Vaikka elokuvasta tietää kaiken etukäteen, se on nähtynä silti hurja kokemus. Riisuttu ilmaisu antaa ilmiön puhua omaa kieltään.

24.8.05

Sieluja koneessa

Sean McMullen: Souls in the Great Machine. Tor (Tom Doherty Associates) 2002 (cop. 1999) 591 ss. ISBN 0-765-34457-2

Australiasta on viime aikoina tullut paljon kiinnostavaa scifi-kirjallisuutta Greg Eganista Garth Nixiin, eikä Sean McMullen jää omaperäisyydessään heistä jälkeen. Souls in the Great Machine on ensimmäinen kolmesta samaan tulevaisuuteen sijoittuvasta Greatwinter-kirjasta. Kyseessä ei ole trilogia sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaan kirjat voi lukea täysin erillisinä huolimatta useiden henkilöhahmojen esiintymisestä useammassa “osassa”. Kirjailijan itsensä mukaan jokaisen tarinan selkeä päättyminen kirjan loppuun on tietoinen päätös, koska hän vihaa trilogioita – ja selvästikin myös juonen pitkittämistä.

Lukemistani viidestä McMullenin kirjasta Souls in the Great Machine oli ensimmäinen ja kaikkein vakuuttavin niin miljöönsä kuin hahmojensakin suhteen. Souls in the Great Machine sijoittuu pari tuhatta vuotta tulevaisuuteen, maailmaan, jota hallitsevat kirjastonhoitajat. Maailman kartta on muuttunut, historiasta on jäljellä vain fragmentteja, ja salaperäinen kutsu (the Call) pakottaa ihmiset ja suuret nisäkkäät tiedottomaan vaeltamiseen tuntematonta päämäärää kohden. Sähköä ei käytetä, polttomoottorit ovat tuntematon asia, ja useimmat uskonnot kieltävät myös höyryvoiman paholaisen keksintönä.

Kirjan alussa tuulimoottorit ja lihasvoima kuljettavat nuoren naisen junalla kaupunkiin, jossa pääkirjastonhoitaja kokoaa salaista keksintöään, kirjan nimessä esiintyvää Suurta Konetta. Näyttämölle ilmaantuu myös viettelynhaluinen nuori ylioppilas, matemaattinen nero, mykkä lingvisti, sekä joukko ilahduttavalla tavalla erilaisia hahmoja, joista eksentrisin syö hiiriä. Kunniakysymyksiä ratkotaan kaksintaisteluissa, rakkaus kääntyy petoksen kautta kostonhimoksi, ja tapahtumien kulku saa henkilöt näkemään myös itsessään uusia ulottuvuuksia.

McMullen kirjoittaa hyvin hahmokeskeistä seikkailullista tarinaa, jossa kuitenkin selkeän juonen sijaan hahmot lähinnä törmäilevät satunnaisesti toisiinsa ja ajautuvat enemmän tai vähemmän tahtomattaan läpi syntyvän sodan melskeiden. Henkilökohtaiset viat, pikkumaisuus, kateus, viha, pelkuruus, jne. luovat hahmoista aidommin inhimillisiä. Yksikään keskeisistä henkilöistä ei ole sankarillinen edes (tai ehkä varsinkaan) sankarina esiintyessään, yksikään ei lopulta saa aivan haluamaansa, eivätkä kaikki pysy järjissään tai edes hengissä tapahtumien tiimellyksessä. Hahmojen asema suhteessa tarinan keskiöön vaihtelee tarinan kuluessa, ja osa henkilöiden liikkeistä ja tapahtumaketjuista on pääteltävä hahmoille kerrotusta ”kuulopuheesta”.

Erityismainintana on sanottava, että scifissä harvat kirjailijat kirjoittavat näin vahvoja mutta kolmiulotteisia naishahmoja (kirjailija sanoo pohjaavansa heidät karateoppilaisiinsa, mutta kaikki eivät suinkaan ole taistelijoita edes sota-aikana). Kyse ei ole vain sukupuoliroolien kääntämisestä tai naisiksi puetuista mieshahmoista, vaan älykkäistä uranaisista – vaikkakin uravalinnan oppaana on nähtävästi toiminut herra Macchiavelli. Naiset itse asiassa saattavat kaikki tarinan suuret linjat liikkeeseen ja toimivat aktiivisesti läpi teoksen saadakseen ne haluamaansa loppuun, enemmän tai vähemmän onnistuneesti, ajoittain myös naiseuttaan hyväksi käyttäen.

Tarinan laajuudesta ja juonen monista lonkeroista huolimatta McMullenin teksti kulkee jouhevasti ja tapahtumat pitävät otteessaan. Kirjan tapahtumarikkaus, yllätyksellisyys, ja kiinnostavien hahmojen runsaus tuottavat helposti ahmimistilan, jossa luettuun ei itse asiassa kiinnitä tarpeeksi huomiota. Ajoittain jouduin selaamaan sivuja taaksepäin tarkistaakseni, mitä asioista oikeastaan sanottiinkaan, vain pysyäkseni kuvaannollisilla kärryillä niiden poukkoillessa yllättäviin suuntiin. Kuitenkin Souls in the Great Machinen hienous on juuri yksityiskohdissa – kirjailija onnistuu välittämään lukijalle kuvan huolella mietitystä kokonaisuudesta, jolle ei vain ollut tilaa lopullisessa tekstissä (McMullen kertoi leikanneensa pois muun muassa tarkan kuvauksen rakentamastaan Suuren Koneen mallista, ja tuhonnut koko mallin katkerasti itkien, jottei houkutus kävisi liian suureksi).

Ammattitaudin lailla huomioni kiinnittyi erityisesti mainiosti rakennettuun historiaan maailman taustalla: henkilöhahmot eivät aidosti tiedä menneisyydestä olennaisia seikkoja, mutta lukija voi heidän esittämistään virhetulkinnoista päätellä, miten nykypäivästä oltaisiin kenties voitu päätyä tällaiseen tulevaisuuteen. Souls in the Great Machine (tai samaan maailmaan sijoittuvat The Miocene Arrow ja Eyes of the Calculor) ei kuitenkaan anna lopullisia vastauksia, vaikka kirjan lopussa esiintyykin varsin mainio deus ex machina.

Globaalilla skaalalla mitattuna Souls in the Great Machine pysyttäytyy pääosin varsin pienellä alueella, joka on omalla viehättävällä tavallaan vieras eurooppalaisen kulttuuritaustan omaavalle – joskin sittemmin Sydneyssä poikenneena jouduin muuttamaan käsitystäni etäisyyksien merkityksestä niin maantieteellisessä kuin kulttuurisessakin merkityksessä. Silti tulevaisuuden maailman vetoavuutta kuvastaa, että muistan kesken lukukokemukseni kaivaneeni esiin uusimman karttakirjani (joka tosin on vuodelta 1909) ja tutkailleeni siitä kaupunkien nimiä, etäisyyksiä ja maaston korkeuseroja.

Lisäksi englanninkieliseltä kielialueelta tulevassa kirjassa on ilahduttavaa, että tulevaisuudessa käytettyihin kieliin ja niiden moninaisuuteen on kiinnitetty aidosti huomiota. Kulttuuristen ja uskonnollisten erojen tuottamiin vaikutuksiin kuten kommunikaation vaikeuteen tai vakaumuksellisuuteen on kiinnitetty paljon huomiota. Erilaisuus ja erilaiseksi syntymisen ongelma esiintyvät kirjassa tavalla, joka tuo mieleen Australian aboriginaalien lähihistorian, erityisesti ”varastetun sukupolven” valkoisiin perheisiin pakkosijoitetut lapset. Mitään kovin syvällistä tai pohdiskelevaa ei kuitenkaan kannata odottaa, ja kulttuuristen erojen tematiikasta on scifissä paljon parempiakin esimerkkejä, kuten Maureen F. McHugh’n loistava Mission Child. Siinä missä McHugh’lla yhden päähenkilön matka maailman halki tuottaa kohtaamisia toiseuden kanssa, McMullenilla tarinan kokoava teema on lopulta insinööritaito.

Tapahtumakeskeisyydestään johtuen Souls in the Great Machine, kuten muutkin saman kirjailijan teokset, on hyvin viihdyttävä lukukokemus. Hienoista ajatuksista ja ihmeentunnusta huolimatta kirja ei kuitenkaan kokonaisuutena tuottanut samaa kaunokirjallista lukukokemusta kuin esimerkiksi Perkeleen periskooppiin hiljattain arvostelemani Susanna Clarken Jonathan Strange & Mr. Norrell. McMullen pippuroi tarinansa sanavalmiiden hahmojensa huvittavilla sutkautuksilla, jotka toimivat kuin hyvät anekdootit – niiden merkitys on täysin sidoksissa kontekstiinsa. Vitsi on hauska, koska se koskee juuri tiettyä hahmoa ja tiettyä tilannetta. McHugh, Clarke, tai oma kestosuosikkini Ursula K. LeGuin tuottavat kauniita lauseita, joita lukiessa voi vain ihailla heidän kielellistä lahjakkuuttaan, ja joiden hienous on ymmärrettävissä myös alkuperäisen yhteytensä ulkopuolella.

20.8.05

Espoo Cine 2005 Preview Review

Espoo Cine on jälleen nurkan takana ja on aika pistää käyntiin Perkeleen periskoopin uusi säännöllinen artikkeli Preview Review, jossa arvostellaan tulevaa mediatarjontaa huhupuheiden, väärinkäsitysten, trailereiden ja muiden ennakkomielikuvien perusteella. Preview Review -periaatteen mukaisesti ennakkoluuloista syntyy parhaat mielipiteet.

Tällä kertaa syynissä on siis Suomen neljänneksi tärkein elokuvafestivaali Espoo Cine, tapahtuma joka raahaa vuosittain Espooseen kymmenittäin sellaisia ihmisiä, jotka eivät tulisi sinne muuten mistään hinnasta. Cine muistetaan vaihtelevasta tasostaan, runsaasta kammottavien homo- ja fantasiaelokuvien valikoimastaan ja kummallisista elokuvataiteen helmistä, jotka eivät outoutensa puolesta pääse yksillekään kunniallisemmille festivaaleille. Cine alkaa tiistaina 23. 8. ja loppuu sunnuntaina 28. 8.

Tänä vuonna Cine ei joudu häpeilemään. Mukaan on saatu sekä Lars von Trierin uusin, Manderlay, joka jatkaa Dogvillen tarinaa, sekä Michael Haneken kehuttu Caché, jota parjattiin Ranskassa koska se kehtasi tunnustaa Algeriassa käydyn sodan olemassaolon. Näiden loistavien elokuvien lisäksi mukana on Cannesissa avajaiselokuvana tänä vuonna nähty Dominik Mollin Lemming, joka ei kuitenkaan ole ilmeisesti niin kiinnostava.

Tämä kaikki kompensoikin hyvin sitä tosiseikkaa, että avajaiselokuvana Cinessä on Timo "Paska-Sibelius" Koivusalon uusi raato, Kaksipäisen kotkan varjossa. Pekko Aikamiespoika -elokuvillaan tunnetuksi tullut Koivusalo raiskasi elokuvataidetta Sibeliuksessa niin antaumuksella, etten voi kuvitella voivani sanoa muuta kuin pahaa hänen uudemmistakaan tuotoksistaan. Sibeliuksen aiheuttamat traumat eivät mahdu vain yhden elokuvan piiriin; ne pilaavat kaiken ympärilläänkin.

Avajaispäivän valikoima on muutenkin ankeaa. Vaikka pidänkin poliittisista elokuvista, Jeremy Gilleyn elokuva Peace One Day, miehestä joka haluaa rauhanpäivää, vaikuttaa niin siirappiselta, että tuskin saan suoriuduttua paikalle. Michael Winterbottomin Code 46 taas on ihan ok, mutta sitä vaivaa Winterbottomille ominainen lihattomuus.

Code 46 ei ole ainoa elokuva, jolla on sen verran ikää, että se on tullut jo jossain nähtyä. Muita ovat Louis Leterrierin Danny the Dog, Jet Li -elokuva jossa on Luc Bessonin käsikirjoitus. Danny the Dogissa tuodaan ranskalaisen toimintaelokuvan raikkaus englanninkielisen maailman ihailtavaksi, ja elokuva onkin hauskaa katsottavaa vaikka siinä onkin maailman epäuskottavin 18-vuotiasta tyttöä esittävä 30-vuotias näyttelijätär. Näe koira-Li hakkaamassa ja potkimassa.

Norjalaisen Bent Hamerin englanninkielinen debyytti Factotum on erinomainen, pieni Bukowski-elokuva, jossa Bukowskimainen hahmo tekee Bukowski-asioita. Shane Meadowsin Dead Man's Shoes (saatavilla myös Emulella) on puolestaan raikas, miellyttävän kevyt kostoelokuva, joka nousee vaivattoman oloisesti sinänsä perin pitkästyttävän premissinsä yläpuolelle.

Ennakkotietojen perusteella festivaalin kärkitarjontaan kuuluu Hany Abu-Hassadin Paradise Now, elokuva kahdesta itsemurhapommittajasta ja heidän keikkaa edeltävästä päivästään. Elokuvan piti saada ensi-iltansa äskettäin Briteissä, mutta Lontoon pommitus sai aikaan sen, että elokuva jäi esittämättä. Cinessä aiempina vuosinä nähtyjen vahvojen itä-eurooppalaisten elokuvien perusteella huono ei voi myöskään olla Lost and Found, antologiaelokuva peräti seitsemästä Itä-Euroopan maasta. Sellaisellä määrällä mikään ei voi mennä vikaan, varsinkin kun mukana on Unkarin lahja elokuvia katsovalle yleisölle, Kornél Mundruczó.

Festivaalin välttämättömin elokuva on kuitenkin Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, torstaina 25. 8. Tavastialla kello 22.00 Suomen ehkä parhaan elokuvabändi Cleaning Womenin säestämänä.

15.8.05

Raivoa rakkaudesta

Teatteri: KUNQ: Armé av älskande (Stockholm Pride, 2005)

Ohjaus: Pelle Hanaeus

No one will give us what we deserve. Rights are not given they are taken, by force if necessary. It is easier to fight when you know who your enemy is. Straight people are your enemy.


KUNQ on vuonna 2001 perustettu tukholmalainen queer-nuorisoteatteri, joka esittänyt omiin teksteihinsä perustuvia näytelmiä noin kerran vuodessa. Tänä vuonna Tukholman Pride-festivaaleilla he esittivät dramatisointinsa vuonna 1990 New Yorkin Pridessä levitetyn Queer Nationin Manifestin.

Manifesti on historiallisena dokumenttina mielenkiintoinen. Se pukee sanoiksi asennemuutoksen, joka yhdysvaltalaisten homojen ja lesbojen keskuudessa tapahtui reaganismin ja AIDSin iskettyä. Se on raivoisa vaatimus olojen parantamiseksi. Sen anonyymit kirjoittajat vaativat tasa-arvoa, kaapista astumista, oikeutta perheeseen ja rahoitusta AIDSin hoitamiseen.

And the teenage boys who upon spotting my Silence=Death button begin chanting "Faggot's gonna die" and I wonder, who taught them this? Enveloped in fury and fear, I remain silent while my button mocks me every step of the way.

Nykypäivänä se paljastaa kuinka tilanne on muuttunut (näkyvyys on lisääntynyt) - ja toisaalta kuinka mikään ei ole muuttunut (New Yorkin uusi AIDS-aalto, perheoikeuden evääminen, poliittinen ilmasto, Bush vallassa). Vaikka teksti on ehkä turhankin konfrontaatiohakuinen ja monet iskulauseet ("Read my lips", "Silence = Death") tuntuvat vanhentuneilta, ovat silti ajatukset niiden takana yhtä tarpeelliset kuin viisitoista vuotta sitten.


Adaptaatiossa yhdeksänhenkinen näyttelijäryhmä sai tekstiin uskomattoman paljon tunnetta. Se, että nämä maailman tasa-arvoisimmassa maassa kasvaneet parikymppiset tunnistavat itsensä tekstistä, kertoo tekstin vahvuudesta. Mutta uskoessaan jokaisen ajatuksen he myös esittävät sen täysin nöyristelemättä antaen tekstille huiman nosteen.

You won't wear a pink triangle on that linen lapel. You won't meet my eyes if I flirt with you on the street. You avoid me on the job because I'm "too" out. You chastise me in bars because I'm "too political." You ignore me in public because I bring "too much" attention to "my" lesbianism.

Daniel Nyströmin esittämä monologi oli esityksen emotionaalinen keskus, mutta ensemble toimi kaikenkaikkiaan erinomisesti yhteen. Muutaman sivun manifesti muuttui 50 minuuttiseksi näytelmäksi, joka käytti tanssia ja musiikkia vahvasti. Yksinkertainen koreografia antoi tekstille ryhtiä ja rytmiä. Musiikkivalinnat (mm. Voguen ja I've got the Powerin mash up, live-saksofonisti) yhdistivät onnistuneesti tuoreutta nostalgiaan ja toisaalta pitivät manifestin kiinni arjessa.

Erityistä kiitosta ansaitsee näyttämöllepano. Näytelmä esitettiin jumppasalin keskellä yleisön istuessa lattialla. Tämä tukien näyttelijät oli puettu verkkareihin ja valkoisiin wifebeatereihin. Tarjollaolevia urheiluvälineitä käyettiin luovasti tuomaan periaatteessa aika suoraviivaiseen esitykseen väriä. Kehollisuuden korostaminen rikkoi muuten varsin abstaktia esitystä ja inhimillisti esiintyjät. Ainoa tyylirikko oli yhdelle näyttelijälle meikatut tarpeettomat ruhjeet. Lihallisuus ja haavoittuvuus tuli kyllä kommunikoitua ilmankin maskeeraajan merkkejä.

Esityksen nimi, Armé av älskande, on napattu manifestin ensimmäisestä alaotsikosta. Se on toiveikas "An Army of Lovers Cannot Lose" viitaten vastaavasti Theban taisteleviin rakastajiin antiikin Kreikassa. Tämä optimismi, usko omaan ihmisarvoon ja lopulta myös voittoon löytyy niin tekstin kuin esityksenkin sydämmestä.

Every time we fuck, we win.

Sitaatit ovat alkuperäisestä manifestista. Esitys oli ruotsinkielinen.

8.8.05

Väärin nimetty

Sarjakuva: Phil Hester & John McCrea: The Atheist #1 (Image, 2005)
**

Laatusarjakuvaan ei yleensä liity loppulauseita, joissa tekijä pyytää anteeksi teoksen nimeä. The Atheistin lopussa kirjoittaja Phil Hester kertoo valinneensa teoksensa nimen siksi, että se kuulostaa hienommalta, kuin “The Sceptic” tai “The Logician”. Hän tarkentaa, että suurin osa hänen tuntemistaan ateisteista ovat ihan OK, samaan tapaan kuin uskonnollisemmatkin sällit.

Sarjakuvassa on kyse miehestä, joka rautaisen havainnointikykynsä voimalla suorittaa Salaiset kansiot –tyyppisiä tehtäviä. Hänet esitellään hauskalla kohtauksella, jossa hän vakuuttaa karismansa voimalla tuomionpäiväkultin päämiehen siitä, että maailmaa ei saa loppumaan muuten kuin tappamalla itsensä.

Sankarimme on siis tyyppi, jonka leipätyö on todistaa, ettei mitään yliluonnollista huuhaata ole olemassa ja ratkaista harhauskomusten aiheuttamia ongelmia. Tämä puoli on kirjoitettu hyvin. Päähenkilö on cool.

Twisti on siinä, mitä tapahtuu silloin, kun hän päätyy tekemisiin aidosti yliluonnollisen ilmiön kanssa. Kuten Hester itsekin sanoo, päähenkilömme ei siis ole ateisti, vaan skeptikko. Ateismin kannalta tällaisen skenaario on tylsä, koska ateisti uskoo kaiken, minkä voi todistaa. Paljastuksesta ei ole eksistentiaaliseksi kriisiksi skeptikko-sankarillemmekaan, ainakaan muutaman sivun mittaista “miten tämä on mahdollista” -naamanvääntelyä lukuunottamatta.

Mutta palataanpa Hesterin pelkurimaiseen loppulauseeseen. Hester tarkentaa ettei hän itse ole ateisti, ettei hänen päähenkilönsä ole ateisti, ja ettei hän halua saarnata ateismin puolesta. Varmistaakseen, että kaikki ymmärtavät, hän lopettaa siteeramalla Einsteiniä: “Science without religion is lame, religion without science is blind.”

Tällainen ääliöinti rampauttaa koko sarjakuvan. Ateismi ei liity tähän mitenkään. Tunnustan, että ateistina minua vituttaa tällainen enemmän, kuin jos kyseessä olisi joku muu oppi koska kirjoittaja kokee aiheelliseksi pyydellä sitä anteeksi. Salaiset kansiot on nähty. Ateismi sarjakuvan aiheena olisi voinut olla tuoreempaa.

Sääli sinänsä, että John McCrean mustavalkopiirrosjälki on tyylikästä, kauhuelementit toimivat ja tarina kulkee hyvin. Sankarimme asenne on varastettu suoraan Warren Ellisin kliselaatikosta, mutta silti se toimii, vaikka tyylillinen yhtenäisyys Ellisin Apparat-sarjakuvien kanssa onkin melkoinen. Tilannetta helpottaa se, että sankarimme on musta. Yleensä rationalismin ruumillistumat ovat valkoisia miehiä. Vaihtelu on hauskaa.

Sarjakuvaa vaivaa skitsofrenia. Sellaisenaan se on viihdyttävää, hyvin tehtyä kauhuhumppaa, ihan luettavaa kunhan jaksaa uskotella itselleen, ettei kannessa lue isoilla kirjaimilla “The Atheist“.

5.8.05

Pro-Life

Elokuva: Kuolleiden valtakunta (Kanada, Ranska, Yhdysvallat, 2005)
****

En ole koskaan ollut zombi-elokuvien ystävä. Ne ovat yleensä tyhjäpäistä ja sisällötöntä splatteria tai muutamassa nykytapauksessa ironisia viittauksia tyhjäpäiseen ja sisällöttömään splatteriin. Kuolleiden valtakunta yllättää positiivisesti olemalla ihan oikea elokuva, jonka tematiikkaan zombit olennaisesti liittyvät.

Kuolleiden valtakunta on suoraa jatkoa George A. Romeron kävelevistä ruumiista kertovaan sarjaan Elävien kuolleiden yö, Elävien kuolleiden aamu, Elävien kuolleiden päivä. Sarjan ensimmäisessä osassa zombit ilmestyvät yhteiskuntaan, toisessa niitä vastaan taistellaan ja kolmannessa ne ottavat vallan maailmassa. Kuolleiden valtakunnassa tarkastellaan ihmisten selviytymistaistelua zombien hallitsemassa maailmassa. Elokuvan alun postapokalyptisista moottoripyörätunnelmista tuleekin mieleen Mad Max taistelemassa epäkuolleita vastaan.

Romeron zombi-leffat tunnetaan myös elokuvina, joissa suolista ja irtirevityistä päistä ei ole pulaa. Kuolleiden valtakunta ei juuri tätä aspektia painota, mutta toisaalta sisäelimet ovat tulleet niin arkipäiväiseksi osaksi leffakuvastoa, että niiden sokkiarvo on täysin kadonnut. Muutenkin Kuolleiden valtakunta tuntuu enemmän tiedostavalta ja älykkäältä toimintaelokuvalta kuin pelkältä kauhu-, splatter- tai gore-leffalta, joissa sarjan juuret lepäävät. (Tosin Romeron zombeilut ovat aina olleet genreään tiedostavampia ja älykkäämpiä.)

Kuolleiden valtakunta kertoo miten selviytyneet ihmiset ovat aidanneet itselleen pienen kaupungin, johon zombeilta on pääsy estetty aidoin, join ja vartioiduin silloin. Kaupungin sisällä on toisaalta voimakas arvojärjestys, sillä kauniissa kerrostaloissa asuu eliitti, kun taas pesemättömät massat asuvat slummeissa, puskureina rikkaiden ja zombien välillä. Yhteiskuntakritiikki on sekä osoittelevaa että osuvaa, eikä toimisi tällaisenaan ilman zombeja.

Zombius sinänsä esitetään yhtenä erilaisuuden muotona, ja nyt zombit ovat oppineet toimimaan ryhmässä, käyttämään työkaluja, jopa kommunikoimaan. Romero kysyy: jos zombit kykenevät perustamaan yhteiskuntia, onko niitä oikein tappaa? Emmekö me elä jo nyt kuolleiden valtakunnassa? Elokuvan oivaltavampia osia on, kun eräs alistettu laitapuolen kulkija kykenee nousemaan hyväksikäyttäjiään vastaan vasta muututtuaan zombiksi.

Erilaisuuden teemaa korostaa, että sankarinelikko koostuu huorasta, vammaisesta, ulkomaalaisesta ja päähenkilöstä. Päähenkilö on tietenkin valkoinen 29-vuotias amerikkalainen heteromies.

2.8.05

What have you done today to make you feel proud?


Tv-sarja: Queer as Folk, viides tuotantokausi (Showtime, 2005)

"Texans have made a decision about marriage, and if there is some other state that has a more lenient view than Texas then maybe that's a better place for them [gays] to live." - Texasin kuvernööri Rick Perry 5. heinäkuuta allekirjoittaessaan ehdotetun lisäyksen osavaltion perustuslakiin.

Russell T. Davisin kirjoittama brittiläinen Queer as Folk (Älä kerro äidille, 1999) oli monella tapaa ensimmäinen homo-tv-sarja. Sitä katsoessa ei hävettänyt; tavanomaisten vinoviettisten elokuvien aiheuttaman nolostuksen sijaan sarjasta halusi kertoa kaikille. Lyhyestä kestostaan huolimatta (yhteensä vain kymmenen jaksoa) sarja oli vaikuttava: se käsitteli päähenkilöitään ensisijaisesti ihmisinä eikä vain jonkin seksuaalisen suuntaumuksen sterotyyppeinä.

Kun tieto amerikkaisesta, samaa nimeä kantavasta (Suomessa ainakin alkuvaiheessa erikoisella nimällä Älä kerro äidille 2) versiosta levisi vuotta myöhemmin, tuntui ajatuskin pyhäinhäväistykseltä. Atlantin sillä puolella sarja varmasti kastroitaisiin ja kaunisteltaisiin kaikelle kansalle kelpaavaksi. Nyt tuo reaktio tuntuu huvittavalta. Jenkkiversio paljastui paljon seksuaalisemmaksi ja graafisemmaksi, tosin hahmojen syvyyden kustannuksella. Sarja ei ollut oikeasti hyvä, mutta sellainen kiva ajantapposaippua.

Vuosien varrella sarja on kehittynyt valtavasti. Siinä on käsitelty monia sellaisia aiheita, jotka ovat jääneet muussa viihteessä kaluamatta tai joita on vain sivuttu etäältä. Steroidien käyttö, huumeseksibileet, sukupuolisen suuntautuneisuuden ailahtelut, teiniprostituutio, homoadoptio ja hedelmöityshoidot, HIV-tartuntaa etsivät "bug chaserit", kaapissa olevat tähdet, pornoteollisuus, kivessyöpä, suhteet HIV-positiivisten ja -negatiivisten välillä ja monet muut on käyty läpi - ja ajoittain jopa varsin onnistuneesti.

Neljän ensimmäisen vuoden aikana sarjan tunnelma on ollut aina toiveikkaan uhmakas. "Jos me työskentelemme vaatimustemme kuulumisen hyväksi, emme häpeä itseämme, emmekä menetä toivoa, niin jonain päivänä meidät hyväksytään ja saamme meille kuuluvat oikeudet." Viidennellä tuotantokaudella tunnelma on täysin toinen. Kauden läpäisevät teemat ovat menetys, pelko ja ihmisyys. Kausi käynnistyy uraunelmien särkymisillä, avioeroilla ja kotoa karkaavilla teineillä, eivätkä loput enää ole aina onnellisia. Epävarmuus on juurtunut syvälle, eikä siitä pääse eroon pelkällä pienellä plastiikkakirurgialla.

Myöhemmin panokset vain kovenevat. Poliittinen ilmasto on nyt Amerikassa niin tunkkainen, että televisiosarjoissakin mietitään Kanadaan muuttamista ja pelätään pommi-iskuja. Mikä erottaa Queer as Folkin muusta jenkkiviihteestä on se, että pelko ei kohdistu terroristeihin (heitä ei mainita koko kaudella), vaan uskonnollisiin konservatiiveihin - muihin amerikkalaisiin.

Myös muut tuotantotekijät ovat kohdallaan. Viiden vuoden jälkeen sarjan näyttelijät tuntevat hahmonsa läpikotaisin ja ohjaajat luottavat katsojiin myös paljon aiempaa enemmän. Hiljaisuuksien annetaan puhua ja kaikkea ei selitetä. Tämä on toki osa laajenpaa trendiä, jossa amerikkalaisen televisioviihteen taso on noussut elokuvien ohi. Henkilöhahmot saavat viimeinkin sen syvyyden, joka heiltä on aiemmin puuttunut kun näyttelijät saavat enemmän tilaa ja nelivuotinen historia on koko ajan läsnä niin dialogissa, motivaatioissa kuin hahmogalleriassa.

Viides tuotantokausi tuntuu hätähuudolta ja tuo hätähuuto on aito. Aiempien kausien säälittävävien järjestöhomojen kustannuksella ei enää vitsailla ja "avioliiton suojelulainsäädännöstä" puhutaan vain vakavin äänenpainoin. Aiempi Tärkeisiin Aiheisiin liittyvä poseeraaminen ja pintaliito on hylätty siinä määrin, että jopa pienellä pelokkaalla äänellä puhutut viittaukset 30-luvun Saksaan koskettavat. Ihan viimeisen jaksojen sentimentaalisuutta lukuunottamatta sarja tuntuu rehelliseltä ja todelliselta.

On ikävää, että viides kausi jää viimeiseksi. Ikävämpää on kuitenkin, että tämänkin laadun pitää kummuta epätoivosta.