27.6.05

Pöytälaatikkometallia

Levy: Turmion Kätilöt: Niuva 20 (Ranka recordings/Spinefarm, 2005)
**

Turmion kätilöt oli viime kesän merkittävin uusi tulokas metallimusiikin puolella. Esikoislevy Hoitovirhe oli erinomainen, loputtomasti kuuntelua kestävää mättömusiikin aatelia. Seuraajalle on siis ollut tilausta. Edellisestä levystä on jo melkein vuosi.

Uusi julkaisu on pettymys. Kuopion Niuvaniemen keskussairaalan mukaan nimetty levy on vain hieman sinkkua suurempi EP, jolla on kolme varsinaista kappaletta, yksi coveri ja yksi livebiisi. Deep Purplen Strombringerin coveri on kaameaa mössoä, joka taas muistuttaa äidinkielemme kauneudestä, eikä livetaltiointi Hoitovirheellä olleesta kappaleesta Liitto tuo alkuperäiseen mitään uutta. Kokonaisuus vaikuttaa siltä, että levylle olisi kaavittu pahnanpohjimmaiset, kaikki se mikä ei edelliselle mahtunut.

On levyllä kolme kunnollistakin kappaletta, jotka jatkavat Hoitovirheen viitoittamalla tiellä. Ensimmäinen, Sika!, on ensiluokkaista elektromättöa, jossa Kätilöiden reipashenkinen tapa lähestyä lyriikkaa pääsee oikeuksiinsa niin MC Raaka Peen karjuessa kuin kappaleen alun naisäänen kanssa.

Kaksi seuraavaa kappaletta, Kirosana ja Varjot, eivät musiikillisesti yllä aivan samalle tasolle, mutta eivät ne huonojakaan ole. Kirosana saa lisäpisteitä sanan ‘perusturva’ käytöstä. Vaikka Varjoja kuunnellessa saakin sellaisen vaikutelman, että Kätilöiden musiikillinen työkalupakki alkaa olla tyhjenemään päin, on se lyriikkansa puolesta kaunista kuunneltavaa. ‘Minä en osaa kieltäsi, en parantaa voi mieltäsi. Voin vain katsoa, kuinka suu ja silmät päähäsi tulehtuu.’ Tulee kyynel silmään.

Kokonaisuutta haittaa entisestään se, että kappaleet on syystä tai toisesta aseteltu levylle paremmuusjärjestyksessä. Ensin kolme kunnollista kappaletta, sitten räkäcoveri ja lopuksi turha liveversio. Levy kuulostaa alussa loistavalta ja lopussa vituttaa. Siitä ei ole tyydyttäväksi draaman kaareksi.

23.6.05

Pieniä julmia tarinoita

Tanssiteos: Jenni Kivelä: Mestarietsivät
****

En ollut suunnitellut kirjoittavani mistään Kuopio tanssii ja soi -tapahtumassa näkemästäni, mutta luettuani Helsingin Sanomien 21.6. julkaiseman yksiulotteisen kritiikin Jenni Kivelän uutuusteoksesta Mestarietsivät, koin suorastaan velvollisuudekseni kertoa kaikille, ettei se nyt ihan noin mennyt. Kaikki kunnia kriitikko Auli Räsäsen pitkälle ja kunniakkaalle uralle suomalaisen tanssin edistämisen saralla, mutta Kivelän teoksessa on paljon muutakin kuin pikkukivaa, yleisön naurattamiseksi tarkoitettua kikkailua.

Teos on toki helposti lähestyttävä, sillä Mestarietsivissä ei pitäydytä vain tanssillisessa ilmaisussa, vaan keskeistä on tanssin, musiikin, visuaalisten elementtien ja tekstin vuoropuhelu. Tämä voi tietty olla tanssitaiteen puristeille liikaa, sillä tanssissa elää yhä voimakkaana kummallinen oman taidemuodon aliarvostaminen, jonka mukaan tanssin pitää olla ”puhdasta” verbaalisesta ilmaisusta ja liiasta kuvataiteellisesta tai musiikillisesta panostuksesta ollakseen tanssia. Onneksi Kivelän kaltaiset nuoret koreografit ovat tajunneet formalistien valheen ja yhdistäneet luovasti eri taidemuotoja, myös ”korkean” ja ”populaarin” kulttuurin rajoja rikkoen. Hitto vieköön, taide voi olla hauskaa ja yleisöön menevää ja silti merkityksellistä!

Mestarietsivät alkaa ja siinä toistuvat kuin kohtausten rajoina television etsiväsarjoista tutut kuvat murhatutkimuksista: lakanan peittämiä ruumiita, todistusaineistopusseja, valkeiden viivojen piirtoa lattialla makaavan ruumiin ympärille, tilanteen valokuvausta, poplaritakkeja. Lavastus on minimalistinen ja mustaseinäisellä näyttämöllä on rajattuna tanssille tila – vino, epätäydellinen, loisteputkien ympäröimä neliö, yhtä epätäydellinen kuin rakkaus. Muutamat propit havainnollistavat tarinoiden vaiheita.

Tanssijoita on neljä, kaksi naista (Anne Hiekkaranta ja Ninu Lindfors) ja kaksi miestä (Tommi Haapaniemi ja Carl Knif). Teoksen aikana heistä jokainen käy läpi monta roolia, usein vain lauseen mittaisia, tai muutaman tanssiaskeleen. Fragmentteja yhdistää halu suureen tunteeseen, joka tavoittelee nietzscheläistä yli-ihmistä ja sortuu siihen tavalliseen tarinaan. Liikesarjojen toiston kautta kuvion ennalta määritelty luonne paljastuu aivan kuten kliseissä rakkaudesta. Kaikki omaperäiseltä vaikuttava osoittautuu jo jostain lainatuksi – kulttuurimme suurista rakkauskertomuksista, jotka saavat meidät toivomaan, että olisivat totta. Miljoona kertaa kuullut rakkauslaulut kuten Nat King Colen L-O-V-E, niiden ikuista, tulenpalavaa ja romanttista tunnetta tihkuvat ideaalit kontrastoituvat kuluneisiin iskufraaseihin ja koottuihin selityksiin miksi tämä ei toiminutkaan.

Liian pienet kädet, outo ominaishaju, ei mikään Adonis – monta suhdetta milloin mistäkin syystä lopettanut mies toteaa, että ehkä pitäisi lakata täydellisen kollin etsintä ja keskittyä melkein täydellisen löytämiseen.

Tanssijat vaihtavat pareja näyttämöllä, riippuvat pois lähtevässä ja toista haluavassa, kaatuvat kuolleina maahan ja ponnistavat eteenpäin, kerta toisensa jälkeen. Kolmen tanssijan trio tuo muistumia niin klassisesta baletista (miestanssijat kiidättävät naista harteillaan näyttämön halki) kuin Kolmesta Sulottarestakin.

Tyttö rakastuu riparilla Jariin ja seuraa tätä kunnes Jarin äiti käskee lopettamaan moisen vainoamisen. Tyttö seisoo yksin tyhjällä näyttämöllä kesämekossaan ja laulaa ihan tavallisella äänellä, hieman murteisella englannilla kuinka


Every breath you take
Every move you make
Every bond you break
Every step you take
I'll be watching you


Biisi kuulostaa yht’äkkiä todella uhkaavalta.

Tekstin ja tanssin suhteesta nousee vahva kokonaisuus, josta kukin katsoja voi oman elämänsä ja luonteensa mukaan nostaa esiin erilaisia tulkintoja. Tyytyväinen ihminen voi ehkä nostalgisesti muistella, kuinka höpsö olikaan rakastuessaan ensi kertaa. Toinen taas samastuu naiseen, joka ensitreffien jälkeen kirjoitti kahdessa viikossa yli kolmekymmentä kirjettä, jotka yhä ovat vintillä jätesäkissä lähettämättä ja elämä jatkuu kuten ennenkin. Kolmas ajattelee, kuten tarinan poika, joka piti huolta kasvista, koska kokonaisesta ihmisestä huolehtiminen pelotti liikaa.

Tanssijat tanssivat samaa liikesarjaa, tangoten yksin, josko kenties, kenties, kenties jostain löytyisi se täydellinen rakkaus. He kertovat yksi toisensa perään tarinoita, jotka voisivat ehkä olla totta.

Tytöstä, joka oli itkenyt jo 28 nenäliinapakettia eikä sekään ollut tarpeeksi. Pojasta, joka piti kulkiessaan ääntä, jotta ei hukkuisi liian syvälle omiin ajatuksiinsa. Eräästä, joka ei tiennyt oliko ääni hänen sisällään miehen vai naisen, joten hän kuvitteli mieluummin olevansa hevonen.

Tämä voi naurattaa, mutta nauru on julmaa. Jokainen haaveilee romanttisesta rakkaudesta ja törmää kovaan todellisuuteen, jossa sä et riitä, olet vain melkein täydellinen, ja voisitsä ottaa valokuvassa silmälasit pois ja joskus pitää jotain muuta kuin mustaa paitaa kun se saa sut näyttämään niin synkältä. Pienet sanat tappavat. Yksi kuolee vähättelyn murhaamana, toinen suhde päättyy tuntemattomasta syystä, koska oli sovittu, ettei toista koskaan jätetä ja ettei riidellä kylässä. Rakkaus on kuollut ja etsivät analysoivat sen kuolemaa. Monitulkintaisuutta lisää, että kuulemme niin murhattujen kuin murhaajienkin ohjeistuksia, lyhyitä julmia tarinoita, jotka kaikessa kliseisyydessään ovat samaan aikaan huvittavia ja niin kovin tosia, ettei tiedä pitäisikö oikeastaan itkeä.

Et sä mikään kaunis ole, mutta on sulla kivat vaatteet. Ja varmasti jokaista on joskus ärsyttänyt, ettei silloin keksinyt mitään nokkelaa vastausta.

Tämä naurattaa, mutta vain, koska nyt on jo jälkeenpäin. Tarinat ja tanssin rosoinen kieli kertovat lopulta määrättömästä yksinäisyydestä ja pelosta tunteiden, jopa toivonkin menettämisestä. Kaipaako minua kukaan jos kuolen? Entä jos en enää koskaan tunnekaan mitään? Mestarietsivät puhuu yllättävän särmikkäästi tavallisen riittämättömyydestä, tinkimättömyydestä, kyvyttömyydestä, ei vain rakkauteen vaan kaikkiin suuriin tunteisiin, moralisoimatta ja tuomitsematta. Tuloksena on monitasoinen kollaasi, josta jokainen voi löytää omia merkityksiään, jos uskaltaa asettaa itsensä peliin ja ajatella tunteitaan.

Käykää katsomassa. Sillä oi, he ovat hyvin todellisia.

Koreografia: Jenni Kivelä
Tanssi: Tommi Haapaniemi, Anne Hiekkaranta, Carl Knif, Ninu Lindfors
Lavastus: Salla Salin
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Kuopio Tanssii ja Soi -festivaali, yhteistyössä Helsingin juhlaviikkojen kanssa

22.6.05

Cannes 2005, osa 2/3

Cannesin elokuvajuhlia tuskin tarvitse kenellekään esitellä, onhan Suomi-eksotiikan ykkösmies Aki Kaurismäkikin saanut äskettäin osansa Rivieralla jaettavasta gloriasta. Cannesissa jaetaankin runsaasti erilaisia palkintoja. Näistä merkittävin on pääkilpailusarjan pääpalkinto, Palme d'or eli kultainen palmu, joka meni tänä vuonna selittämättömästi belgialaisten Dardenne-veljesten elokuvalle L'enfant. Pääkilpailusarjan palkinnoista päättää jury, jonka johdossa on perinteisesti merkittävä elokuvaohjaaja, tänä vuonna Emir Kusturica. Pääkilpailusarjasta jaetaan myös toinen palkinto, eli Grand Prix, Jim Jarmuschin elokuvalle Broken Flowers, naispääosa ansaitusti Hanna Laslolle roolisuorituksestaan Amos Gitain elokuvassa Free Zone, miespääosa Tommy Lee Jonesille roolistaan itse ohjaamassaan elokuvassa The Three Burials of Melquiades Estrada, jonka käsikirjoittaja Guillermo Arriaga voitti parhaan käsikirjoituksen, mise en scène Michael Hanekelle elokuvasta Caché ja jury-palkinto Xiaoshuai Wangille elokuvasta Shanghai Dreams.

Näiden lisäksi on vielä muiden festivaalin elokuvasarjojen palkinnot sekä lyhytelokuvapalkinnot. Palkintoja siis riittää, vaikka tänä vuonna niitä jaettiinkin usein hämmentävän tuntuisin perustein.

Elokuva: David Cronenberg: A History of Violence (U.S.A., 2005)
*****

Näin A History of Violencen 8.30 näytöksessä nukuttuani kolme tuntia. Jonottaessani saliin väsymys oli melkoinen. Elokuva oli niin armotonta tykitystä, että kävellessäni ulos väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Virallisessa avajaisesityksessään festivaalin pääsalissa Grand Théâtre Lumièressa yleisö ponkaisi seisomaan elokuvan loppuessa ja raivoisia aplodeja jatkui koko lopputekstien ajan. On käsittämätöntä, ettei pääkilpailusarjassa ollut A History of Violence saanut yhtäkään palkintoa. Elokuva kertoo amerikkalaisessa pikkukaupungissa asuvasta perheellisestä kahvilanomistajasta, jolle väkivalta tuntuu tulevan vähän turhan luonnostaan. Pääosassa oleva Viggo Mortensen on loistava miehenä, joka on luonut itsensä kokonaan uudestaan.

Elokuva: Jean-Pierre & Luc Dardenne: L'enfant (Belgia, 2005)
**

Nuorisorikolliset perustavat perhettä sosiaalisten ongelmien valottamiseen erikoistuneiden Dardenne-veljesten elokuvassa, josta opimme että vauvansa myyminen on paha asia eikä niin pidä ikinä tehdä. Elokuvan naivien elämäntapapummien kuvaus on elävää ja hauskaa, mutta moralisointi rasittaa. Elokuvan katsojien joukosta tuskin löytyy kovin montaa, joka olisi sen viestin kanssa eri mieltä.

Elokuva: Jim Jarmusch: Broken Flowers (U.S.A., 2005)
***

Bill Murray on kulahtanut Don Juan Jim Jarmuschin uusimassa, yllättävän epäcoolissa elokuvassa. Cool on Jarmuschin tavaramerkki, ja Broken Flowersissa erinomainen ote coolista ilmenee sen täydellisenä, systemaattisena puutteena. Kaikki hahmot ovat dorkia, kaikki maisemat geneerisiä ja kaikki asunnot kauheita. Murrayn hahmo saa mystisen pinkin kirjeen, jossa paljastetaan, että hänellä on parikymppinen poika. Murray lähtee käymään läpi entisiä heilojaan saadakseen selville, kuka heistä lähetti kirjeen. Seurauksena noloutta.

Elokuva: Aoyama Shinji: Eli, eli lema sabachthani? (Japani, 2005)
****

Runsaasta mitastaan tunnetun Eurekan ohjaaja Aoyama Sinji hyökkää jälleen festivaalimarkkinoille, tällä kertaa elokuvalla, jossa satumainen tarina pitää pystyssä elokuvaoodia noise-musiikille. Elokuva kuulostaa mahtavalta ja meininki on kova, mutta se on syytä nähdä elokuvateatterissa, sillä armoton vyörytys on sen tehon keskeisin elementti. Japanissa leviää tauti, joka saa ihmiset tappamaan itsensä. Se paranee vain armottomalla noise-vyörytyksellä... vai paraneeko?

Elokuva: Avi Mograbi: Avenge but one of my two eyes (Israel, 2005)
*****

Ohjaaja kävelee kameransa kanssa tien varressa olevalle tarkistuspisteelle, jossa nuoret, israelilaiset sotilaat pysäyttävät hänet ja kieltävät kuvaamasta. Mograbi kertoo heille väsyneellä äänellä, että siviilinä sotilailla ei ole mitään oikeutta käskeä häntä tekemään mitään. Seuraavaksi hän kuvaa nuoria palestiinalaismiehiä, jotka on käsketty seisomaan kivien päällä. Israel-kuvaus on rautaa, ohjaajan omien tarkituspistetoilailujen seuraaminen on todella tyydyttävää ja argumentaatio on murskaavaa. Elokuva vertaa ensin hienovaraisesti ja sitten väjäämättömästi palestiinalaisia itsemurhapommittajia muinaisiin juutalaisiin sankareihin.

Elokuva: Kornél Mundruczo: Johanna (Unkari, 2005)
****

Cannesin katalogikuvauksissa annettiin jokaisesta elokuvasta vain lyhyitä juonisynopsiksia, joissa systemaattisesti jätettiin kertomatta mitään sellaista, joka tekee elokuvasta erikoisen. Mitä kummallisimmat elokuvat saatiin vaikuttamaan tasapaksuilta. Esimerkiksi tästä erinomaisesta unkarilaisesta sairaalamarttyyritarinasta unohdettiin mainita se, että sen kaikki dialogi on oopperalaulun muodossa. Ratkaisu toimii mahtavasti. Tarina pohjautuu hyvin, hyvin löyhästi Jean d'Arcin vastaavaan, ja kertoo muistinsa menettäneestä huorasta, joka parantaa potilaita naimalla näiden kanssa. Elokuva on myös visuaalisesti vaikuttava.

Festivaaliraportin kolmannessa ja viimeisessä osassa nähdään Robert Rodriguezin sarjakuva-adaptaatio Sin City, festivaalin mitävittua-palkinnon voittaja, Sheijun Suzukin Operetta tanuki goten sekä Kobayashi Masahiron Bashing, elokuva joka antaa japanilaisesta kulttuurista poikkeuksellisen vastenmielisen kuvan.

15.6.05

Econ huonoin

Kirja: Umberto Eco: The Island of the Day Before (Harcourt 1995, alkuteos L'isola del giorno prima, Bompiani 1994)
***

The Island of the Day Before on Umberto Econ ensimmäinen aito notkahdus kaunokirjallisuuden saralla. Erinomaista Ruusun nimeä ja nerokasta Foucaultin heiluria seurannut opus kompastuu ongelmiin, jotka aiemmissa kirjoissa pysyivät taka-alalla, mutta joiden suhteen Eco näyttää tässä teoksessa menettäneen harkintakykynsä liki täydellisesti.

The Island of the Day Before on liki alusta loppuun puhdasta intellektuellia masturbaatiota, eikä Eco pelkää antaa tekstinsä hakeutua kauas sivuraiteille pois mistään tarinaa edes etäisesti koskevasta - tai lukijaa kiinnostavasta. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi Foucaultin heilurin ensimmäisiä kahta-kolmeakymmentä sivua yhä uudestaan ja uudestaan.

Teos kertoo Roberto della Grivan tarinan tämän haaksirikkouduttua Tyynellä Valtamerellä ja pelastauduttua toiselle, tuntemattomista syistä autioituneelle alukselle. Roberton pyrkiessä kokoamaan hylätyn laivan tarinaa löytämiensä vihjeiden perusteella totuus ja mielikuvitus alkavat vähitellen sekoittua - kunnes Roberto päätyy oman elämänsä kertojahahmoksi sovittamaan elämäänsä ja tulevaisuuttaan tarinan vaatimusten mukaisesti.

Kirjan kerrontamalli on viehättävän originelli, mutta sortuu turhan usein samaan turhaan ja turhauttavaan älylliseen narsismiin kuin lopputeoskin. Kirjan kerronta on kaksitasoista. Ensisijaisena kertojana toimiva tarinan sisäinen kertojahahmo tulkitsee Roberton tarinaa ja ajatuksia Roberton jälkeenjättämien kirjoitusten perusteella, pyrkien päättelemään Roberton toimintaa kohdissa, joissa Roberto on ollut epäselvä, ja luomaan perusteita Roberton toimille näiden vaikuttaessa ristiriitaisilta tai järjettömiltä. Roberto puolestaan kertoo kirjoituksissaan paitsi omaa tarinaansa, myös keksimänsä kuvitteellisen pahan kaksoisveljen - jonka teot selittävät Roberton huonoa onnea - tarinan.

Vaikka kerrontamalli voisikin olla hurmaavan viehättävä - ja Eco onnistuu ajoittain käyttämään sitä todella tehokkaasti - johtaa se ajoittain moniportaiseen, sietämättömän omahyväiseen kerrontaan, jossa Roberto selittää nokkeluutta, jonka on asettanut kaksoisveljensä tarinaan, ja kertojahahmo selittää nokkeluuksia, joilla tulkitsee Roberton nokkeluuden ja joita siitä kykenee johtamaan. Käytännössä tämä johtaa toistuviin pohdiskeluihin kyyhkysten semioottisesta olemuksesta tai kivien olemisen muodosta - jatkuvaan kirjoittajan älyn ja sivistyksen hehkuttamiseen, joka jatkuu romaanin alusta sen loppuun.

Kaikita näistä haukuista huolimatta The Island of the Day Before ei ole aivan toivoton teos: tekstin on poikkeuksetta todella laadukasta, ja Econ nokkeluudet antavat paljon ihastuttavaa ajateltavaa, jotka kirjasta eristettyinä toimivat hykerryttävän mainioina ajatusleikkeinä, ja kirjan osat toimivatkin huomattavasti kokonaisuuttaan paremmin. Kirjaa voineekin suositella luettavaksi muutaman sivun erissä nautittavana anekdoottikokoelmana.

8.6.05

Cannes 2005, osa 1/3

Festival de Cannes on maailman kuuluisin ja suurellisin elokuvajuhla, tapahtuma jonka kuluessa kymmenet tuhannet elokuva-alan ihmiset kerääntyvät pieneen Cannesin kaupunkiin Ranskan etelärannikolle poseeraamaan, tekemään diilejä ja tapaamaan toisiaan. Minä en tuntenut juuri ketään eikä diilejäkään ollut näköpiirissä, joten päädyin katsomaan elokuvia.

Festivaalin organisaatio on hyvin monimutkaista. Ohjelmasta ei voi muodostaa kokonaiskuvaa ilman neljää erillistä lehtistä ja kolmea katalogia. Näytökset ovat aivan missä sattuu, palkintoja jaetaan kaikissa mahdollisissa eri sarjoissa ja tarjolla on kaikkea maailmanelokuvasta musiikkivideoihin. Pelkästään lyhytelokuvia nähdään neljässä erillisessä sarjassa. Kavereiden hehkuttamisen nimissä mainittakoon, että elokuvakoulujen tuotoksiin erikoistuneen Cinéfondation-sarjan kilpailussa kolmannelle sijalle pääsi ranskalaisen Roland Edzardin minimalistinen la Plaine. Itse en sitä nähnyt, joten en osaa sanoa, oliko palkinto ansaittu, mutta meneepähän ainakin jollain hyvin.

Lopullinen ohjelma julkaistiin viikkoa ennen festivaalin alkua. Järjestelyt toimivat moitteettomasti, joten on syytä epäillä että sekava tiedotus on tahallista.

Elokuvat on tässä käsitelty siinä järjestyksessä, jossa itse ne näin. Järjestys on siis täysin satunnainen. Elokuvia on sekaisin eri maista ja eri sarjoista. Festivaali koostuu pääkilpailusarjasta, kilpailujen ulkopuolisista elokuvista, Un Certain Regard -sarjasta, lyhytelokuvasarjasta, Cinéfondation-lyhytelokuvasarjasta, Cannes Classics -sarjasta, hiekkarantateatteri Cinéma de la Plagesta, maailmanelokuvasarjasta sekä rinnakkaisfestivaaleista Quinzaine des realisateurs ja Semaine internationale de la critique.

Parhaat elokuvat menevät pääkilpailusarjaan ja sekalaiset kummajaiset joutuvat kilpailusarjojen ulkopuolelle. Un Certain Regard on ilmeisesti toiseksi parhaille elokuville. Maailmanelokuvasarjassa näytetään joka päivä elokuvia yhdestä maasta; tänä vuonna maat olivat Marokko, Etelä-Afrikka, Meksiko, Itävalta, Peru, Sri Lanka ja Filippiinit. Se on uusi sarja, tänä vuonna mukana festareille ensimmäistä kertaa. Quinzaine des realisateurs on sarja johon päätyy ilmeisesti muuten vain kiinnostavia elokuvia jotka eivät mahtuneet festivaalin varsinaiseen ohjelmaan ja Semaine internationale de la critique esittää esikois- ja toisia elokuvia uusilta ohjaajilta.

Cannes-raportti on jaettu kolmeen osaan, jotka julkaistaan täällä Perkeleen periskoopissa viikon välein.

Elokuva: Atom Egoyan: Where the Truth Lies (Yhdysvallat, 2005)
***

Atom Egoyanin showbisnes-trilleri puskee eteenpäin kuin höyryjuna. Tarina kertoo toimittajasta, joka tekee haastattelua lapsuuden sankareistaan, viihdyttäjäparivaljakosta, joiden yhteistyö tyssäsi nuoren naisen kuolemaan johtaneen skandaalin yhteydessä. Elokuva on erittäin hyvin tehty ja jännitys ja draama rakentuu loistavasti. Katsojan mielenkiinto ei herpaannu hetkeksikään. Muhkeissa puitteissa tapahtuvaa tarinaa vaivaa kuitenkin tietty merkityksen puute, ja muotonsa puolesta elokuva kärsii Egoyanille ominaisesta liian pitkään venyvästä lopusta.

Elokuva: Gus van Sant: Last Days (Yhdysvallat, 2005)
*****

Gus van Sant jatkaa elokuvassaan Last Days aikoinaan Cannesissa kultaisen palmun voittaneen Elephantin viitoittamalla tiellä. Kurt Cobainin kuolemasta innoituksensa hakenut Last Days on esteettisesti niin lähellä Elephantia ja Gerryä, ettei ole ihme että näitä kolmea koetetaan ajoittain hahmotella trilogiaksi. Last Days on kolmesta kuitenkin paras; sitä ei vaivaa Gerryn vittuiluasenne eikä Elephantin pilannut tunne siitä, että nyt tehdään Tärkeää Elokuvaa. Tyyli on jälleen minimalistinen ja realismia tavoitteleva, unohtamatta kuitenkaan ohjaajalle ominaisia esteettisiä arvoja. Elokuva lipuu hiljalleen eteenpäin kohti kaikille tuttua loppua, eikä lyyrinen kauneus petä kertaakaan.

Elokuva: Vimukthi Jayasundara: Sulanga enu pinisa aka Forsaken Land (Ranska & Sri Lanka, 2005)
****

Sri Lanka ei ole ensimmäisenä niiden maiden joukosta, joista olettaisi tulevan ulos elokuvaa, josta suomalainen tunnistaa itsensä. Vimukthi Jayasundaran elokuva Sulanga enu pinisa voisi hyvinkin sijoittua Lappiin, kunhan näyttelijät ja maisemat vaan vaihtaa. Elokuvasta paistava loputtoman tyhjän tilan epätoivo tuo mieleen Timo K. Mukan. Tarina kertoo perheestä, joka asuu keskellä ei mitään pienessä talossa. Mies on sotilas ja vartija, ja aina välillä muut sotilaat tulevat kiusaamaan häntä. Nainen pettää miestään, koska tämä on niin tylsä.

Cannesin elokuvajuhlien kaltaisessa ympäristössä pärjää parhaiten jos tuntee paljon merkkihenkilöitä. Itse en tunne juuri ketään. Hauskaa kuitenkin oli, että ne molemmat tutut, joiden elokuvia festivaalilla oli esillä, voittivat. Tämä sai kultaisen kameran.

Elokuva: Kohei Oguri: Umoregi aka The Buried Forest (Japani, 2005)
***

Huhun mukaan elokuva oli alunperin tarkoitus esittää pääkilpailusarjassa, mutta päätyi Quinzaine des realisateursiin ohjaajan toivomuksesta koska tämä ei sietänyt ajatusta siitä, että joutuisi olemaan samassa ohjelmassa toisen japanilaiselokuvan, Kobayashi Masahiron Bashingin kanssa. Tässä ihan passelissa prosessielokuvassa tarkastellaan yhteisöä ensin läheltä ja sitten kaukaa. Lapsuuden mielihalut kantavat aikuisuuteen asti. Lopussa maasta kaivetaan esiin valtaisa, vaikuttava metsä.

Elokuva: James Marsh: The King (Yhdysvallat, 2005)
***

Nuori mies, jota näyttelee salskea meksikolainen Gael Garcia Bernard, kaikkien naisten ja homojen suosikki, palaa laivastosta kotikaupunkiinsa etsimään isäänsä. Isällä onkin uusi perhe. Draamaa seuraa. Elokuva saa lisäpisteitä henkilöhahmojensa tolkuttoman lyhytnäköisestä toiminnasta sekä useista juonellisista yllätyksistä. Hienovaraista työtä. Hihhuliuskonnollisen Jenkkilän käsitteleminen on nykyään muotia amerikkalaisessa elokuvassa, ja myös The King harrastaa sitä antaumuksella.

Elokuva: Carlos Reygadas: Batalla en el cielo (Meksiko, 2005)
****

Koko festivaalin paras aloitus. Elokuva kertoo rumasta autokuskimiehestä, jota näyttelee ohjaajan isän autokuski, ja kauniista rikkaasta tytöstä, jota näyttelee salanimellä yksi Mexico Cityn eliittilapsista. Kuskin elämä on pientä ja saastaista, tytön elämä on puhtaan valkeaa. He naivat. Elokuvaa vaivaa epämääräinen poliittisen arveluttavuuden tunne. Asetelmassa on jotain vinossa. Elokuvan näkemisen jälkeenkin on vaikea sanoa, mitä. Reippaiden seksikohtaustensa ansiosta tämä oli festivaalin suuri kohuelokuva.

Seuraavassa osassa festivaaliraporttia nähdään muun muassa kultaisen palmun voittanut belgialaisten Dardenne-veljesten L'enfant, David Cronenbergin mestariteos A History of Violence ja japanilaisen Aoyama Shinjin noise-elokuva Eli, eli lema sabachthani?.