30.5.05

Econ paras

Kirja: Umberto Eco, Foucaultin heiluri (alkuteos Bompiani 1988, suomennos WSOY 1990, Tuula Saarikoski)
****1/2

Foucaultin heiluria on kehuttu Umberto Econ parhaaksi kirjaksi. Kehujat eivät ole olleet väärässä.

Foucaultin heilurissa Eco jatkaa Ruusun nimen viitoittamalla tiellä tutkaillen iloisen leikkisästi merkitysten ja merkityssuhteiden muodostamista ja ihmisten kykyä luoda merkitysverkkoja, joihin voivat takertua omien päättelyketjujensa uhreina.

Kirjoittajalleen tyypilliseen tapaan Foucaultin heiluri pursuaa suunnattomissa määrin pientä nippelitietoa niin historian kuin taiteenkin saralta. Econ kenties merkittävin lahja kirjailijana onkin kyky sisäistää suuretkin määrät pientä detaljitietoa tekstin sujuvaksi osaksi tarinankerrontaa tukemaan. Tekstiä lukiessa tuleekin kiusallisen tietoiseksi siitä, miten huomattavissa määrin Econ teokset ovat vaikuttaneet Dan Brownin tuotantoon. Ikävä kyllä Econ älyllisen ilotulituksen rinnalla Brownin näennäisälyllisen ja kömpelön tekstin heikkous iskee silmille vielä entistä voimakkaammin.

Ylläolevasta suitsutuksesta huolimatta Ecokaan ei malta olla täysin kompastumatta omaan nokkeluuteensa; vaikka teksti soljuukin enimmäkseen todella kauniisti ja jouhevasti, Foucaultin heilurin erinomaisuus on piilotettu hitaan ja kankean alkujakson taakse. Kirja alkaa puuduttavalla älyllisellä masturbaatiolla, jonka jatkuessa ja jatkuessa vähemmän innostuneet lukijat karisevat varmasti kyydistä.

Tämä on sääli, sillä välittömästi alkujakson jälkeen kirja muuttuu silmänräpäyksessä täysin uudeksi, kauniin juonikkaaksi kudelmaksi salaliittoteorioista ja ihmisten kyvystä uskoa itse luomiinsa merkityksiin. Foucaultin heiluri kertoo pienen, eettisesti arveluttavan kirjapainon kolmesta työntekijästä, jotka okkultististen tekstien ja salaliittoteorioiden julkaisemiseen kyllästyneinä päättävät huvittaa itseään yhdistelemällä irrallisia salaliittoteorioita toisiinsa mielivaltaisesti. Sekavimmat ja tuulesta temmatuimmatkin teoriat alkavat kuitenkin johtamaan löytäjiään ikävämpiin suuntiin: jokainen uusi teoria nostaa esiin merkkejä uusista salaliitoista, ja jokainen löytynyt salaliitto johtaa uusiin teorioihin onnettomien löytäjiensä oppiessa kantapään kautta, ettei niin mieletöntä teoriaa voi keksiä, etteikö joku olisi jo muodostanut salaliittoa sen pohjalta. Salaliittoteorian kehittyessä mukaan tempautuvat kaikki aina kabbalisteista temppeliritareihin ja ruusuristiläisistä muinaisiin druideihin – eivätkä salaliittojen jäsenet ole lainkaan tyytyväisiä salaisuuksien paljastuessa.

Foucaultin heiluri on kokonaisuudessaan äärimmäisen älykäs ja leikkisä, ajoittain suorastaan lukijalle ivaileva kirja, jonka ainoa heikkous ovat Econ satunnaiset lipsahdukset älylliseen narsismiin. Kirjaa on mahdotonta olla suosittelematta yhdellekään älyllisten dekkarien ystävälle tai muutoin vain salaliittoteorioista pitävälle. Niinsanotulla taidedekkareiden kentällä teos seisoo ylhäisessä yksinäisyydessään korkealla kilpailijoidensa yläpuolella.

19.5.05

Mahtava peräsin, pulleat purjeet

Kirja: toim. Alberto Manguel: The Gates of Paradise (Macfarlane Walter & Ross, 1993)
****

The Gates of Paradise on kokoelma eroottisia novelleja eri puolilta maailmaa sellaisilta suuruuksilta kuten Milan Kundera, Georges Bataille ja Gloria Sawai. Kirja on järeä lukupakkaus; tarinoita on 39. Kuuluisuuksien lisäksi mukana on muutamia tuntemattomampia nykykirjoittajia ja unohtuneita, jo kuolleita taitureita. Toimittaja Alberto Manguelin ominta alaa on selvästi Latinalaisen Amerikan ja englanninkielisen maailman kirjallisuus; muun maailman valinnat ovat ilmeisempiä.

The Gates of Paradisen kaltaisen, yhden aiheen ympärille kootun kokoelman lukemisen ongelma on se, että päätyy pakostakin vertailemaan tarinoita toisiinsa. Kokonaisuudesta nousee esiin yleisiä linjoja, jotka eivät aina ole imartelevia, joskus pelkästään kummallisia. Yksi kummallisista kantavista teemoista on se, että eroottisen korkeakirjallisuuden maailmassa ei ilmeisesti ole hyväksytävää kirjoittaa soista tisseistä, mutta isot perseet on OK. Tarinassa toisensa perään muistetaan mainita tytön pienistä rinnoista ja mahtavasta takalistosta; yhdessä tarinassa tällainen ei herätä huomiota, mutta toistuessaan se tuntuu merkilliseltä. Päätyvätkö ainoastaan takamusten ystävät kirjailijoiksi? Onko runsaan poven arvostaminen sivistymättömyyden merkki?

Syystä tai toisesta kiinnostavimmat ja ketterimmät jutut ovat naisten ja homojen aikaansaannosta. Ainoan poikkeuksen muodostaa Yuri Mamleyevin tarina The Last Trace of Spinoza, eikä ole mitenkään mahdotonta, että myös Mamleyev olisi homo. Mamleyevin tarina edustaa perinteistä venäläistä räävitöntä surrealismia Daniil Harmsin ja Viktor Pelevinin tyyliin. Se kertoo lihaisan tarinan sairaalassa työskentelevästä naisesta, joka rakastuu mieheen, joka väittää olevansa Spinoza.

Kokoelman parhaat tarinat ovat vähän tunnetun palestiinalaisnovelisti Anne Billatin How Ishmael and Isaac Came to Be Born ja yhdysvaltalaisen Gary Indianan Dreams Involving Water. Billatin raamatullinen tarina kertoo Sarahin ja Abrahamin avio-ongelmista ja impotenssista elegantisti ja tyylikkään taloudellisesti. Indianan tarina on yksi niistä arvoista kirjan kertomuksista, joissa kirjoitetaan himokkaasti ilman rasittavaa itsetietoisuutta. Siinä uneksitaan vieraista maista ja rattopoikien palveluista.

Miksi heteromiehen himoa on niin vaikea saada paperille ilman rasittavia maneereja? Yritystä on, mutta Indianan homokuvauksen tai kirjan avausnovellina olevan Isabel Allenden nuoren tytön seksuaalisuutta käsittelevän tarinan Wicked Girl tasolle ei pääse kukaan. Välillä tuntuu siltä, että keskiluokkaisen valkoisen miehen häpeä painaa niin raskaasti, että on mahdotonta ilmaista itseään rehellisesti.

Merkittävimmät yrittäjät tässä kokoelmassa ovat ranskalainen pervoilusta itselleen intellektuellin uran rakentanut Georges Bataille ja yhdysvaltalainen Robert Coover. Cooverin tarina You Must Remember This on Casablanca-fanficcia jossa Ingrid Bergman ja Humphrey Bogart naivat. Mukana on kaikki kliseet rintojen väliin panemisesta elokuvateatterisuihinottoon, mutta teksti on liian itsetietoista- ja tyytyväistä toimiakseen pornona. Se ei ole hyvä, sillä muut kirjalliset ansiot ovat vähäisiä.

Bataille roiskii räävittömyksiä hauskasti tarinassa The Dead Man, mutta ei pääse samassa lajityypissä kirjoittavan Mamleyevin tasolle. Bataillen eduksi laskettakoon se, ettei hänen tarinaansa vaivaa turha nöyryys.

Kerralla luettuna kokoelma on raskas ja jatkuvaan eroottiseen virittelyyn kyllästyy, mutta kattavuutensa ja monipuolisuutensa puolesta The Gates of Paradise hoitaa hommansa tyylillä. Kirja sopii paremmin yöpöydälle, niin että siitä lukee jutun silloin ja toisen tällöin, muun lukemisen lomassa.

11.5.05

Ei sittenkään täysin paska!

Elokuva: Tähtien sota: Episodi III – Sithin kosto (Yhdysvallat, 2005)
**

Leffaan mennessäni mietin pitäisikö koko “ilmiö” jättää omaan arvoonsa ja toivoa, että se haudattaisiin vähin äänin. Toinen vaihtoehto olisi ollut kirjoittaa haukkuva arvostelu ja varoittaa ihmisiä katsomasta elokuvaa, jolloin osallistuisi samalla tuoteperhettä ympäröivään mediamyllytykseen.

Vielä teatterissa istuessani ennakko-oletukseni olivat hyvin alhaalla, ajattelin Sithin kostoa kahden surkean flopin jatko-osana. Ja sitten alkoi avaruustaistelu.

Kyseessä ei missään tapauksessa ole hyvä elokuva, eikä edes hyvä toimintaseikkailuelokuva, eikä hyvä Tähtien sota –elokuva. Elokuva on tehty kutakuinkin yhtä hyvin kuin Pimeä uhka ja Kloonien hyökkäys. Taistelukoreografiat ja sen sellaiset ovat hauskoja ja toimivia, tietokone-efektit kelvollisia, juoni innottoman typerä ja näytteleminen ja dialogi aivan kauheaa. Se missä Sithin kosto kuitenkin nousee edeltäjiensä yläpuolelle on, että näyttelemistä ja dialogia on huomattavasti vähemmän.

Elokuva saisi helposti parikin tähteä lisää, jos siinä ei puhuttaisi mitään, vaan keskustelukohtausten sijasta olisi mykkäelokuvien tyylinen musta taulu, jossa lukisi ”Yoda uhkailee keisaria” tai ”Anakin ja Amidala puhuvat rakkaudestaan.” Voisi kuvitella, että nyt panokset jotenkin kovenevat tai ainakin että koko juttu ei lässähtäisi. Mikään suuri käsikirjoittajahan George Lucas ei ole koskaan ollut, mutta nyt on tuskaisen selvää, että kukaan ei ole enää edes uskaltanut sanoa hänelle, milloin kynästä tulee lannoitetta. Esimerkkinä häkellyttävien latteiden kliseiden osastosta Yoda sanoo: ”I hear a new apprentice, you have, Emperor... or should I call you Darth Sidious?” Siis oikeesti!

Tälaisenaan koko roska on pitkästyttävä elokuva, mutta siellä täällä vilahtaa muutama makea kohta, joiden vuoksi elokuva kannattaa paremman tekemisen puutteessa katsoa televisiosta parin vuoden päästä. Makeille kohtauksille olisi ollut paikkoja huomattavasti enemmänkin, mutta ne on yleensä vesitetty joko sievistelyllä tai kliseisyydellä.

Tähtien sota –universumin makeilla asioilla mässäillään elokuvassa riittävästi, jedit, droidit, valomiekat ja avaruustaistelut ovat pääosassa. Jar-Jar Binkskin saa sopivan määrän kuva-aikaa, vilahtaen sanattomana parissa joukkokohtauksessa. Elokuvassa on wookieita, mutta niitä ei näytetä oikeastaan lainkaan, mikä on sääli. Sen sijaan kuvataan Anakinin pökkelöä avioelämää.

Loppukohtaus jopa saa puolikkaan kyyneleen silmääni, kun se viittaa kelvolliseen alkuperäiseen Tähtien sota –sarjaan. Kokonaisuus on kuitenkin käsittämätöntä roskaa, mutta tällä kertaa ollaan lähempänä katsomiskelpoista roskaa kuin kahdella aikaisemmalla yrittämällä. Toivottavasti DVD-julkaisun yhteydessä elokuvaan remasteroidaan uusi käsikirjoitus.

8.5.05

Se ensimmäinen Eco

Kirja: Umberto Eco, Ruusun nimi (alkuteos Bompiani 1980, suomennos WSOY 1983 / Aira Buffa)
****

Umberto Econ, italialaisen filosofin ja semiootikon, viidennen romaanin kesäkuista englanninnosta odotellessa Periskooppi arvostelee kuluvan kuukauden aikana Econ aiemman tuotannon (jo aiemmin arvosteltua Baudolinoa lukuunottamatta).

Vaikka Umberto Econ kaunokirjallinen tyyli onkin ehtinyt kulkea genrestä toiseen kehittyen teoksesta toiseen jättiläismäisin loikin, Econ romaanikirjailijan uran aloittanut Ruusun nimi on yhäkin useimmille se yksi kirja, joka määrittelee Econ koko kirjallisen tuotannon, eikä Sean Connery -elokuvan menestys ole varmastikaan heikentänyt käsitystä.

Myöhäiskeskiaikaan sijoittuva Ruusun nimi kertoo fransiskaanimunkki William Baskervillen tarinan tämän oppilaan, Adsonin, silmin ja sanoin. Italialaiseen luostariin sijoittuva murhamysteeri soljuu kauniisti Doylen ja Christien laatoittamaa polkua pitkin kaikkien genren konventioiden mukaisesti Williamin ryhtyessä ratkomaan luostarissa tapahtunutta murhaa ylivoimaisen älynsä ja sivistyksensä turvin.

Pinnallisella tasolla Ruusun nimi onkin vain viehättävä, hyvin kirjoitettu ja helposti sulava konventionaalinen salapoliisitarina sijoitettuna keskiaikaiseen luostarimiljööseen. Tällä tasolla lukijan kaappaa haltuunsa äärimmäisen sujuvasti kulkeva, kauniilla kielellä kuvitettu tarina, erinomaisen luonteikkaasti kuvaillut hahmot sekä kauniin rikkeetön, lukemattomilla intertekstuaalisilla viitteillä kuorrutettu tarinankerronta.

Hieman syvemmällä tasolla kirjan viehätys piilee kuitenkin Econ kyvyssä yhdistää kahden täysin eri lähtökohdista ponnistavan tieteenalan tuntemuksensa: tekstin lomasta paistaa niin Econ rakkaus keskiaikaista taidetta kohtaan kuin tämän vielä kehittymässä olleet käsitykset ja teoriat semiotiikan alalta.

Ruusun nimen julkaisuajankohta osui Econ uralla täydellisen sopivaan taitepisteeseen: Econ semioottisten teorioiden perustan luova A Theory of Semiotics oli julkaistu vain neljää vuotta aiemmin, ja kirjailijan tarkoitusta ja lukijan vastuuta käsittelevä The Role of the Reader vain vuotta ennen Ruusun nimeä; erityisesti jälkimmäisen opuksen teemat huokuvatkin Ruusun nimessä todella voimakkaina.

Eco on taitavimmillaan ideoilla leikittelijänä, taitavana ajatusakrobaattina, joka kykenee pelkistämään ja popularisoimaan monimutkaisempiakin ajatuskokonaisuuksia helposti sisäistettävään ja sulatettavaan muotoon. Ruusun nimessä tämä taito suorastaan hohkaa: Eco onnistuu kietomaan yhteen lukijan vastuun, merkkien ja merkitysten muodostumisen, sensuurin ja keskiaikaisten ja nykypäivän moraalikäsitysten suhteen.

Teemoistaan huolimatta Ruusun nimi on kenties Econ kevein teos, mikä voidaan osittain nähdä vain eduksi: Ruusun nimen tarinankuljetus on enimmäkseen todella sulavaa, eikä Eco eksy aiheestaan päinvastoin kuin useimmissa muissa romaaneissaan; esimerkiksi Edellisen päivän saaressa sivu toisensa perään jatkuva intellektuaalinen masturbointi, johon Eco vähemmissä määrin sortuu muissakin teoksissaan, puuttuu Ruusun nimestä liki täysin. Ikävä kyllä kirjallinen kepeys korostaa myös Econ leikittelevämpää puolta turhan voimakkaasti: liika ajatuksilla leikittely johtaa siihen, ettei yhtään teemaa saada käsiteltyä niin hyvin kuin osa teemoista ansaitsisi.

Vaikka Ruusun nimi ei kenties enää kuulukaan aivan Econ tuotannon kärkeen, voi kirjaa ehdottomasti suositella kenelle tahansa Ecoon toistaiseksi tutustumattomalle.

3.5.05

Noitapoika

Sarjakuva: Grant Morrison & Frazer Irving: Klarion the Witch Boy # 1 (DC Comics, 2005)
****

Amerikkalaisen mainstream-sarjakuvajulkaisun maailmassa on muutamia trendejä, jotka nousevat ja laskevat mutta eivät koskaan tunnu lopullisesti katoavan. Yksi näistä on crossover, usean eri sarjakuvanimikkeen halki leviävä tarina. Crossoverin ideana on se, että Hämähäkkimiehen lukija joutuu lukemaan muutaman numeron Ryhmä-X:ää saadakseen koko tarinan, ja jää toivon mukaan koukkuun myös toiseen lehteen. Pahimmillaan crossoverit leviävät kymmeniin eri lehtiin ja kattavat jopa sata yksittäistä numeroa.

Crossover on taas muotia. DC tehtailee Infinite Crisistä, Marvel the House of M:ää. Infinite Crisis on roskaa, eikä the House of M lupaa hyvää. Crossover on myyntikikka, ja markkinointijohtoinen sisällöntuotanto johtaa harvoin mihinkään hyvään.

Poikkeuksiakin on, nimittäin juuri alkanut, Grant Morrisonin DC:lle tehtailema Seven Soldiers –spektaakkeli. Se koostuu seitsemästa rinnakkaisesta minisarjasta ja alku- ja loppuspesiaaleista. Yksi Seven Soldiersin hienouksista on se, että sen osasarjoja voi lukea myös sellaisinaan. Kokonaisuus tuo niille kontekstia, mutta muiden minisarjojen lukeminen ei ole välttämätöntä. Yksi minisarjoista on Klarion the Witch Boy.

Klarion the Witch Boy on vähän tunnettu, triviaali DC-hahmo, joten lukijaa tuskin vaivaa se, että Morrison on pistänyt hänet kokonaan uusiksi. Morrisonin versio on nuori, painostavsssa, pienessä yhteisössä kasvava poika, joka on jo lupaavasti oppinut kyseenalaistamaan auktoriteetteja.



Ensimäinen numero koostuu lähinna Klarionin maailman hahmottelusta ja juonen käynnistelystä. Siinä Klarion ottaa ensimmäisen askeleensa pois turvallisesta ympäristöstä matkalla kohti vaarallisia seikkailuja. Morrison rakentaa noitamiesten puritaaniyhteisöä kevyellä kädellä, eikä lukija tunne missään vaiheessa vellovansa ekspositiossa.

Kuten ylläolevasta esimerkistä ja seuraavasta näkyy, Morrisonin puritaanigoottityyli ei tuota piirtäjä Frazer Irvingille mitään vaikeuksia:



Gottimeininki ja puritanismi sopivat tyylillisesti hyvin yhteen, ja tuloksena on sarjakuvaa, joka väistää goottisarjakuvan rasittavan alakulttuuritietoisuuden, mutta varastaa samalla kaiken, mikä toimii. Päällisin puolin ajatus puritaanisista noitamiehistä tuntuu paradoksilta, mutta yhdistelmä toimii tyylillisistä syistä erinomaisesti eikä vaadi sen ihmeempää tolkkua.

Klarion on reipashenkistä perusluettavaa, sellaista jota mielellään antaisi kouluikäisten naperoiden luettavaksi. Arvot ovat kohdallaan, sisältö on älykästa ja samalla menevää, eikä lukijan tarvitse tietää DC:n sarjakuvista mitään ymmärtääkseen, mitä tapahtuu. Infinite Crisis edellyttää lukijaltaan tunnesidosta sellaisiin hahmoihin, kuten Eclipso ja Checkmate. Klarion seisoo omilla jaloillaan.