27.4.05

Suuren maailman meininki

Tapahtuma: Kultainen Kuukkeli 2004 –gaala (27.4.2005)
***

Jotkut verkkopäiväkirjan pitäjät kutsuvat itseään bloggaajiksi. Joidenkin bloggaajien mielestä blogit, kuten Perkeleen Periskooppi, ovat osa uutta kansalaisjournalismin aaltoa ja muutenkin tosi hieno juttu. Niinpä he järjestivät itselleen gaalan kehittääkseen yhteisöllisyyttään ja houkutellaakseen itselleen media-aikaa. Perkeleen Periskooppi tarttui syöttiin.

Nyt toista kertaa järjestetyn Kultainen Kuukkeli -gaalan juonsivat ammattitaitoiseseti Fabulan Jaakko ja Hassujen heräämisten Mindy. Aloitusmonologissaan he kommentoivat blogien lisääntynyttä näkyvyyttä arkimediassa ja blogien kaupallistumista. Monilla firmoilla on omat nettipäiväkirjat ja blogien päivittymisestä kertova blogilistakin on saanut yritysvetoisen kilpailijan. Samoista asioista on kirjoitettu pitkällisesti myös monissa verkkopäiväkirjoissa, muun muassa Kultainen Kuukkeli –blogissa.

Tapahtuman dramaturgiassa juontajat kutsuvat paikalle yksittäisten palkintojen jakajat. Palkintojen jakajien käsikirjoittamaton hämmennys hurmasi aitoudellaan. Häiritsevän selvää oli, että Kuukkeleita jakaa sama pikkuporukka joka on ehdollakin, vaikka ensimmäisestä kolmesta palkintoja saaneesta ei kukaan ollutkaan paikalla itse gaalassa.

Yleisö on ulkonäön perusteella arvioimalla pääasiassa helsinkiläisiä parikymppisiä it-harrastajia ja –ammattilaisia, joiden into tuntuu kuitenkin viime vuodesta laantuneen. Viime vuonna siellä täällä näkyneet julkkisbloggaajat loistavat poissaolollaan. Ja missä on kreikkalainen jumala, Mitvit?

Merkittävimmäksi bloggaajaryhmäksi yli viidelläkymmenellä kirjoittajalla osoittautuivat suomalaiset neuleblogit, mikä kertonee omaa kieltään siitä millaista kansalaisjournalismia verkkopäiväkirjoilla harjoitetaan.

Kolmannen, postmoderneimman, tähtensä keskiverto tapahtuma sai, kun Perkeleen Periskooppiin kirjoitettu vielä keskeneräinen arvostelu luettiin kesken tapahtuman. Yleisölle ei turhaan avattu oliko uraauurtavassa blogilausunnassa kyseessä "interblogistisen" diskurssin kommentaari, kelvollisen ohjelman puute vai puhdas vittuilu.

21.4.05

Tiittidii, hetki vielä

Kirja: Arja Puikkonen: Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava, 2003)
****

Suomen Kirjasäätiö myöntää Finlandia Junior –palkinnon joka vuosi ansiokkaalle uudelle suomalaiselle lasten- tai nuortenkirjalle. Kuten aikuistenkin Finlandioissa, kourallisen ehdokkaita valitsee raati, minkä jälkeen joku kirjallisuuteen liittymätön vanha julkkis päättää kuka tunnustuksen saa. Joskus menee pieleen, mutta Arja Puikkosen kirjan Haloo, kuuleeko kaupunki tapauksessa palkinto on ansaittu. Hyvin tehty, kouluneuvos Kirsti Mäkinen.

Kantensa perusteella kirja on tylsä tekstiviesteilykertomus mitäänsanomattoman tytön ja hänen bestiksensä suhteesta, kun tyttö joutuu kesäksi maalle. Lukukokemuksen edistyessä teos paljastuu kuitenkin ahdistavaksi kuvaukseksi häiriintyneistä perhesuhteista ja kiusaamisesta.

Päähenkilö, kymmenenvuotias Anna, tosiaan joutuu maalaisserkkujen luo kesäksi. Siellä häntä vastassa ovat samanikäinen mielikuvitusmaailmassa elävä Niko ja tämän nelivuotias sisko Iida. Sisaruksilla on yksi ainoa leikki, jossa Niko leikkii, että Iida on hänen koiransa Iitu. Iitun osa on lähinnä kontata ja haukkua. Tämän lisäksi Nikolla on myös mielikuvitushevosia ja muuta Annan jäykkään maailmankuvaan mahtumatonta.

Onneksi Anna tutustuu myös järven toisella puolella asuviin makeisiin Lampisen veljeksiin. Anna ihastuu, mutta tilanne monimutkaistuu, kun käy ilmi, että Lampiset ovat kiusanneet Nikoa koko kouluajan. Välillä Anna valittaa kurjaa tilannettaan kirjeitse Italiassa lomaileville vanhemmilleen tai tekstareilla kaupunkiin jääneelle kaverilleen, mutta ei saa vastakaikua.

Lukija elättelee kuitenkin mielikuvaa siitä, että kyseessä on loppujenlopuksi mukava ja leppoisa lastenkirja, jossa kaikki kääntyy parhainpäin tutussa kaavassa. Vaikka näin tavallaan lopulta käykin, sitä ennen karataan kauas tallatuilta poluilta. 9-12-vuotiaille suunnatussa Pultti-sarjassa julkaistun kirjan tunteellinen kohokohta on, kun Iida alkaa itkeä hillittömästi.

Huudettuaan sanattomasti koko illan, Iida saa sanottua: ”Minä en haluu! Minä en haluu!” Selviää, että hän ei halua enää olla koira. Tämä ei Nikoa estä, ja seuraavana päivänä hän saa Iidasta taas Iitun, kun lupaa viedä tämän koiranäyttelyyn. Tarinan lopussa Iidan on jopa käytettävä koiravaistojaan pelastaakseen Anna, ja Nikon mielikuvitushevosetkin nähdään.

Kun kirja herättää aikuislukijassakin paljon ajatuksia, lapsille se on varmaan sitäkin voimakkaampi elämys. Välillä olisi ehkä kaivannut jopa jonkinlaista kevennystä, jotta lukukokemus olisi ollut sulavampi. Joka tapauksessa erittäin hyvä lastenkirja.

14.4.05

Viagrat hukassa

Elokuva: Lukas Modysson: Reikä sydämesäni (Ett hål i mitt hjärta, Ruotsi 2004)
*

Olen pitänyt Lukas Moodyssonin kaikista aimmista elokuvista. Minulla on suorastaan henkilökohtainen suhde niistä jokaiseen. Olin duunissa elokuvateatterissa kun Fucking Åmål tuli teattereihin ja todisti, että kirpeä kuvaus pohjoismaisesta koulumeiningistä voi toimia niin hyvin, että pakkoruotsin karaistamat teinitkin viilettävät sitä katsomaan. Pidin elokuvasta suunnattoman paljon, sillä se tavoitti sellaisia nuoruusiän aitoja kaikuja, joita Hollywoodissa ei tunneta. Liikutun edelleen kun vain ajattelenkin peilin edessä lippiksen lippaa säätävää poikaa tai lopun pientä mutta niin tärkeää kaakaokohtausta. Siivotessani elokuvateatterin saleja lopputekstien aikana näin kaksi tapausta, joissa koko leffan ajan rohkeutta kerännyt tyttö kertoi ystävälleen tykkäävänsä tytöistä silleen.

Moodyssonin seuraava, Tillsammans (suom. Kimpassa), on oma suosikkini herran repetuaarissa. En koskaan elänyt kommunistikommuunissa, joten nostalgian sijaan se on minulle enemmänkin historiallista fanstasiaa, mutta jaetut kämpät ovat sen verran tuttuja, että tunnistin elämäni kankaalta. Siinä arki oli iloista, toiveikasta ja absurdia, mutta silti uskottavaa. Moodysson myös onnistui lähes mahdottomassa tehtävässä, Abban musiikin käyttämisessä uudella ja hienolla tavalla post-Priscilla –maailmassa. Yksi suosikkilarppejani, Karin Tidbeckin Ringblomman, perustui vahvasti Tillsammanssille.

Moodyssonin kaikki elokuvat ovat poliittisia, joskin kaksi ensimmäistä olivat sitä salakavalammin. Kolmas filmi toi yhteiskunnan etualalle. Yhdessä Stefan Jarlin kanssa hän teki dokumentin Terrorister - en film om dom dömda Göteborgin mielenosoituksia seuranneista mellakoista aktivistien näkökulmasta. Ruotsalaisessa mediassa heidät oli lynkattu ja vaiennettu. Moodyssonin ja Jarlin elokuva on yksi harvoja puheenvuoroja, jossa tapahtumia käsitellään ilman hegemonian asettamia perusolettamuksia - vaikka eivät hekään objektiivisuuteen pyri.

En itse ollut Göteborgissa, mutta useat ystäväni olivat. Olen edelleen vihainen kuinka vähän median luoma kuva vastasi heiltä reaaliajassa saamaani kuvausta. Tätä leffaa ei (tekijöidensä vaatimuksesta) saa enää esittää julkisesti. Onnistuin näkemään sen Kiasman teatterissa toimittajien ja Göteborgissa olleiden aktivistien kanssa. Omassa mielessäni se on juuri sellainen dokkari jollaiset pohjoimaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta puuttuvat; jenkeille on helppo nauraa, mutta se on hurskastelua jos emme ole valmiita tarkastelemaan mikä on yhteiskuntarauhamme hinta.

Lilja 4-ever oli shokki. Siinä ei ollut mukana ripaustakaan Moodyssonille tyypillitä toivoa tai iloa. Ohjaajan politisoituminen jatkui ja hän alkoi siirtyä keskustelunherättäjästä julistajaksi. Ruotsalaisten aiheuttama ihmiskauppa oli kuitenkin aihe, joka ei varsinaisesti vaatinut tasapainoista esitystä. Liljasta en pitänyt varauksetta, mutta aihe oli sen verran tärkeä, että olin valmis sulattamaan stereotypiat venäläisistä ainaisina prostituoituina (kuten pietarilainen ystäväni kommentoi, venäläiset ovat pohjoismaisessa elokuvassa aina huoria tai rikollisia). Kliseisyydestään huolimatta nuori kuollut poika naivistisine teatterihöyhensiipineen on minulle melkein yhtä vahva kuva ruotsalaisesta elokuvasta kuin shakkia pelaava kuolema. Siltikään en ole saanut leffaa katsottua uudelleen vaikka DVD on ollut hyllyssä jo ainakin vuoden.

Tätä taustaa vasten Ett hål i mitt hjärta (suom. Reikä sydämessäni) on karvas pettymys. Siinä Moodysson purkaa henkilökohtaista pahaaoloaan ja pettymyksiään workshoppaamalla muutaman näyttelijän kanssa tosi-tv pornoa. Isä on kerännyt kaksi näyttelijää (nuoren naisen ja pikkuisen vanhemman miehen) kotivideoonsa, jonka tekemisen on tarkoitus alleviivata kuinka kauheaa ja naista alistavaa porno on. Tolkku on tiessään Luukaksen paasatessa evankeliumiaan. Jotta katsojalle ei jäisi tästä epäilystäkään on asunnossa vielä ohjaaja-isän kärsivä, epämuodostunut ja Platonia ponnettomasti tapaileva goottipoika.

Porno yhteiskunnan syöpänä –motiivin ympärillä myllerretään puolitoista tuntia, mutta mitään uutta tai edes mielenkiintoista ei sanota. Mausteena mukana on insestimuistoja, huumeita, mahdollisesti repressoitua homoseksuaalisuutta, plastiikkakirurgiaa, hirttosilmukkasisustusta, oksennusta, ruokaorgioita, kaipuuta kohtuun, David Beckham ja kaduilla nukkumista. Teknisesti katsojaa kiusataan salamaleikkauksilla ja voimakkaalla rahinaääniraidalla. Moodysson on päättänyt, että pahoinpidellyt nuket, lähikuvat ihosta, dokkareista tutut kuvan osien pyyhinnät ja vastaavat ovat tosi tehokkaita. No, eivät ole. Tämä arvostelukin on nokkelampi kuin leffa. Moodyssonin suurimmat havainnot ovat, että pornon tekeminen ei olekaan kiihottavaa ja että yhteiskunnassa jossa naista alistetaan mies on syypää ihan kaikkeen.

Yleensä en juuri ajattele itseäni nimenomaan miehenä, mutta tämä elokuva sai kyllä kypsymään kolmijalkaisten mustamaalaukseen. Se on ääliöfemenismin pahin kompastuskivi. Samalla kun telaketjunaiset ovat taistelleet monoliittistä, homogeenistä naiskuvaa vastaan he ovat menneet määrittelemään Miehen, pahan, alistavan, julman, tyhmän ja väkivaltaisen. En tiedä kokeeko Moodysson olevansa patriarkaatin partaveitsi, mutta minä en siitä itseäni löydä. Valtavirtafeminismikin on suurelta osin jättänyt tämän naurettavan myytin jo taakseen, mutta Moodysson tarraa siihen kuten vain keskiluokkaisen valkoisen miehen taakkaa kantava kuohittu ruotsalaismies voi. Aiemmissakin elokuvissa on toki näkynyt kuinka Moodysson on hyvinvointivaltion aiheuttaman impotenssin ajama, mutta tässä elokuvassa se on muuttunut ruudista riippakiveksi. Ehkä se on se kaikki salaa katseltu Max Hardcore, joka painaa.

Kun Reikää sydämessä vertaa ranskalaiseen feministiseen elokuvaan, vaikkapa Catherine Breillatin tuotantoon, niin Moodyssonin älyllinen köyhyys suorastaan nolostuttaa. Ja jos genreä laajennetaan feminismistä katseen käsittelyyn, niin ei tarvitse lähteä mantereelle etsimään Sex is Comedyn inhimillistä dekonstruktiota vertauskohdaksi; kotimainen J-P Siilin Hymypoikakin on kaikesta teinimeiningistään huolimatta valovuosia kiinnostavampi.

Ikävintä on, että Moodyssonin tuotantoa tarkastellessa on selvää, että hän todella uskoo miesten olevan Ongelma. Positiivisia ja vahvoja mieshahmoja ei ole lainkaan. Fucking Åmålissa pojat ovat säälittäviä, Tilsammansissa naiset kävelevät miesten yli jatkuvasti (jätetty aviomies, tossukka, naapurin runkkaaja, seksistä välittämätön kommunisti), Liljassa kaikki miehet ovat hyväksikäyttäjiä. Parhaiten taitavat pärjätä Tilsammansin homot. Lukas, kultaseni, on aika laskeutua sieltä saarnastuolista ja katsoa itseään.

Leffassa on kolme hienoa asiaa. Kuva lihalla täytetystä vessanpöntöstä, joka kestää noin puoli sekunttia, on hieno. Lisäksi täysin irrallinen kohtaus, jossa isä ilmoittaa docusoap-tunnustuskameralle ”Rakastan sinua”, on absurdiudessaan nerokas. Svea-mamman hellän huoman ja koko kansankodin kansanluonteen kiteyttää kuitenkin pornonäyttelijä, joka ilmoittaa, että ei ole kiva sanoa miehelle, että tämän kyrpä on keskikokoinen. Kato kun se ei ole kohteliasta. 98 minuutista siis noin yksi on viihdyttävä.

Loppukohtauksessa leffa tulee liian lähelle: Paska pestään pois pesutuvalla. Ruotsi kiteytyy minulle pesutupaan, tvättstugaan, ja siihen saakka olen pystynyt teeskentelemään, että elokuva tapahtuu jossain komiteamietintödystopiassa. Mutta ei helvetti, tämä elokuva ilmeisesti kuvittelee, että sillä on jokin suhde todellisuuteen. Voi olla, että vastareaktioni tähän elokuvaan johtuu osittain siitä, että asun nykyään Ruotsissa ja elokuvan taustalla kummitteleva arvomaailma on jokseenkin tuttu. Jokatapauksessa toivon todella, ettei minulle synny mitään suhdetta tähän elokuvaan.

Moodysson on maailmanparantajataiteilija. Reiällä hän on halunnut huutaa kuusikymmentä eri viestiä, mutta samalla epäonnistuu sanomaan mitään. Ja vaikka kaiken nolon shokeeraushalun alla olisikin jokin sanoma, ei sitä kukaan kuule. Lukaksen toivoma yleisö (hänen vihollisensa, keskiluokka) ei tällaisen kuonan muotoon väännettyä sanomaa saavu kuuntelemaan ja hänen uskollisiset faninsa ovat viestin jo kuulleet liiankin monta kertaa. Heille (tai siis meille) leffassa ei ole mitään uutta tai hätkähdyttävää. Se on ajanhukkaa kaikille osapuolille.

6.4.05

Mitä merkitsee muutamat vuodet?

Kirja: Santtu Luoto: Raparperitaivas (Johnny Kniga, 2004)
**

Raparperitaivas kertoo innottomasti Leevi And The Leavingsista sekä hiukan myös bändin sydämestä, säveltäjäsanoittaja Gösta Sundqvistista. Bändin jäseniä haastatellaan runsaasti, mutta vain ja ainoastaan bändiin liittyvissä asioissa. Sundqvistista henkilönä kerrotaan vain vähän, mikä on sääli, sillä ilman häntä Leevitkään eivät ole kiinnostavia.

Toinen vaihtoehto olisi ollut tarjoa laajempaa perspektiiviä bändistä suhteessa aikansa yhteiskuntaan ja musiikkiin. Lukija jää kaipaamaan kommentteja Leavingsin vaikutuksesta kulttuuriin, kuvailua Suomen rock-skenestä ennen ja jälkeen, jotain ulkopuolisuutta, edes lainauksia kritiikeistä. Nyt ainoa bändiin liittymätön kommentoija on vajaan sivun verran tilaa saava Kari Hotakainen, joka toteaa, että Leevien biiseissä ei ole sellaista machoilua kuin joillain muilla bändeillä.

Historiikin kerronta etenee tapahtumajärjestyksessä levy kerrallaan, Leevi And The Leavingsin jäsenet kertovat omia tuntojaan biisienteosta ja Sundqvistista. Mitään erityisiä nostoja ei tarjoilla, vaan kuvailu eroaa rokkilehtien bändiartikkeleista vain pituudellaan. Kuin itsekin tästä tietoisena, kirjailija pahoittelee rajauksiaan jälkisanoissa ja lisää kummallisesti: ”Leevi And The Leavingsin mittavasta tuotannosta riittää vielä kosolti ammennettavaa, etenkin kyvykkäämmille kirjoittajille.”

Bändin ja kirjan kaari alkaa Leevi And The Leavingsin ensimmäisestä sinkusta, Mitä kuuluu Marja-Leena? vuodelta 1978. Siitä seuraa jonkin verran musiikkipiirien ihmettelyä, aseman vakiintuminen 80- ja 90-luvulla ja viime vuosina tapahtunut jämähtäminen, jolloin ainakin muusikoiden itsensä mielestä levyt alkoivat toistaa itseään. Lopussa Gösta Sundqvist kuolee, jolloin tarkennin hapuilee hetken bändin muiden jäsenien epämääräisissä suunnitelmissa ja jäähyväisissä.

Tragikoomisesti kirjan kiinnostavimpia palasia ovat Sundqvistin Soundiin ja Rumbaan antamista haastatteluista poimitut lainaukset: ”Angsti ja jumalaton kaipuu saada vittuilua osakseen on suomalaisen miehen sielunmaisemaa.” Sundqvistin kuolema jättää näin jälkensä myös kirjaan, tyhjyys puhuu puolestaan.