29.3.05

Laimeaa matkailua

Kirja: Robert D. Kaplan: The Ends of the Earth (Random House, 1996)
*

Heikoilla kirjoittajilla on usein tapana viljellä valtavia määriä sitaatteja, joiden tehtävä ei ole niinkään toimia luontevana osana tekstiä ja asiaa kuin tukea horjuvaa narratiivia. Syystä tai toisesta tapa on erityisen yleinen niiden amerikkalaisten kirjoittajien, erityisesti lehtimiesten, keskuudessa jotka lukevat New York Timesia ja ovat olevinaan vasemmalle kallellaan, mutta liian pelkurimaisia ja indoktrinoituja ajatellakseen itse.

Perinteisesti tällaisten kirjoittajien keskuudessa on tapana avata uusi kirja kolmella tai neljällä sitaatilla (tässä kirjassa esimerkiksi näin: ”Strife is the origin of everything. - Heraclitus”), jonka jälkeen voidaan mennä itse asiaan. Kolmannen maailman halki kulkevasta matkastaan kirjoittava Robert D. Kaplan ei tyydy näin vähään. Hänellä on sisällysluetteloa edeltävällä lehtisellä neljä sitaattia, mutta yllättävästi hän jatkaakin sitaattitulvaa halki koko kirjan. Jokaista kirjan osaa edeltää uusi välilehti, josa on lisää sitaatteja ja niitä tunkee esiin myös itse tekstissä.

Kuvittelisi, että miehellä joka on varta vasten matkustanut Sierra Leoneen, Iraniin ja Kamputseaan olisi jotain parempaakin jutun aihetta kuin horista Joseph Conradista ja Afrikan kuuluisimmasta kitsch-runoilijasta, Ben Okrista. Valitettavasti näin ei ole. Onneksi kirjallisuusviittaukset sentään vähenevät kirjan edetessä niin, että lopussa niitä ei ole enää juuri lainkaan. Selvää on, että kirja on pakko lopettaa Keats-sitaatilla, mutta sen voi melkein antaa anteeksi siksi, että edellisestä on jo aikaa.

Kaplanin kirjan suurin ongelma on se, että vaikka lukijalle selviää, että hän on ilmeisesti todella käynyt kaikissa näissä paikoissa, ei se näy tekstissä läheskään niin paljon kuin voisi toivoa. Kirjallisuusviittausten, tilastotietojen ja pseudovasemmistolaisten ja rehellisen oikeistolaisten auktoriteettien siteeraamisen lomassa Kaplan keskittyy puhumaan lähinnä lentokentistä ja valittamaan siitä, kuinka hankalaa on saada viisumi. Välillä hän elvistelee sillä, että vanha kolmannen maailman konkari ei kuljeta mukanaan läppäriä vaan muistilehtiöitä.

Paikan päällä hän haastattelee vanhoja kavereitaan, länsimaisia avustusjärjestöjen työntekijöitä, baarimukkoja ja omia tulkkejaan. Mistään ei tule sellaista vaikutelmaa, että hän yrittäisi löytää kiinnostavia juttuja. Kamputseassakin hän maalailee pitkään, että tulkki oli saanut oman osansa Punakhmerien sorrosta, mutta kun juttu vihdoin lyödään tiskiin, valitetaan vain vähän siitä, että työpäivä oli liian pitkä ja isä kuoli.

Kaplan ei osaa alkuunkaan dramatisoida tai edes tuoda esille kaikkia niitä kauhuja, joiden lomassa hän on käynyt. Kirjaa lukiessa tulee sellainen vaikutelma, ettei hän oikeastaan edes näe niitä. Lukija tuntee olevansa yhtä lähellä kamputsealaista sairaalaa ennen kirja lukemista kuin sen jälkeenkin. Kaplanin proosa ei herätä sitä eloon, ehkä siksi että hän tuntuu olevan kiinnostuneempi pseudoakateemisista teorioistaan ja iänikuisista kirjallisuusviittauksistaan kuin siitä, mitä itseasiasssa tapahtuu hänen nenänsä edessä.

Ajattelin aluksi antaa kirjalle kaksi tähteä, koska se ei ole aggressiivisen huono, vaan ainoastaan laimea. Valitettavasti käteen ei jäänyt mitään enkä keksinyt millä sen toisen tähden olisi perustellut.

21.3.05

Maagista vaihtoehtohistoriaa

Susanna Clarke: Jonathan Strange and Mr. Norrell. Bloomsbury, NY & London 2004, ISBN 1-58234-416-7, 782 ss.
*****

Tulipa ostettua itselleen erinomaisen hyvä joululahja. Susanna Clarken esikoiskirja on vaihtoehtohistoriaa viihdyttävimmillään, erityisesti kovakantisena, painoasultaan kerrassaan kauniina opuksena. Napoleonin sotien aikaan (tarkemmin sanottuna syksystä 1806 kevääseen 1817) sijoittuvassa kertomuksessa Englannissa on joskus kauan sitten keskiajalla ollut oikeita maageja, mutta taikuus on sittemmin kadonnut – kunnes koko ikänsä kirjoja kerännyt herra Norrell saa Yorkin katedraalin veistokset tanssimaan. Herra Norrell osoittautuu kuitenkin eksentriseksi erakoksi, joka ei sopeudu Lontoon seurapiireihin, ja Englannin voiton sodissa ranskalaiskeisaria vastaan takaakin vasta luonnonlahjakkuus Jonathan Strange.

Siinä missä Strange toimii kirjassa romantiikan perikuvana, nerona, joka kieltäytyy tottelemasta sääntöjä, Norrellin hahmo on sekä vetoava että vastenmielinen mustavalkoisessa ja tekopyhässäkin suhtautumisessaan taikuuteen. Kenties herra Strangen kuvainraastamisessa ja herra Norrellin bibliomaniassa on myös jotain hyvinkin kotoista, sillä kustannustoimittajana toiminut Clarke on naimisissa kirjailijana ja kriitikkona kunnostautuneen Colin Greenlandin kanssa.

Strange ja Norrell ovat eri mieltä vallan kaikesta taikuuden harjoittamisessa, mutta erityiseksi kiistakapulaksi nousee suhde muinaiseen Korppikuninkaaseen. Joskus keskiajalla keijujen valtakunnasta saapui poika, joka keijuarmeijan avulla valloitti koko pohjoisen Englannin vastineena väitettyä ihmissukuaan kohtaan tehdyistä vääryyksistä. Korppikuningas itse on salaperäinen hahmo, jonka nimikään ei ole tiedossa, mutta hänen myötään koko magian (ja tämän mailman) historia aukenee lukijalle miltei tuhannen sivun kuluessa, pääjuonen haarautuessa joskus useiden sivujen mittaisissa alaviitteissä oudosti tutulta kuulostaviin kertomuksiin.

Vaikka vain osalla alaviitteiden kertomasta on mitään tekemistä juonen kanssa, niiden pseudotieteellinen rönsyily ja usein selkeän puolueelliset mielipiteet esimerkiksi käytettyjen fiktiivisten lähdeaineistojen kirjoittajista ovat herkullisia – ja kerrassaan oivasti ajanmukaisia: “Even Mr. Norrell, Sutton-Grove’s greatest (and indeed only) admirer, thought that Prescriptions and Descriptions (wherein he attempted to lay down rules for practical magic) was abominably bad, and Mr Norrell’s pupil, Jonathan Strange, loathed it so much that he tore his copy into pieces and fed it to a tinker’s donkey (see Life of Jonathan Strange by John Segundus, 1820, pub. John Murray).”

1800-luvun alussa romantiikan mainingit ovat jo järkyttämässä Regency-ajan säätyläiskulttuuria, eikä Clarkekaan malta jättää rauhaan Byronia ja Shelleyitä, jotka selvästikin ovat vaikuttaneet esimerkiksi Jonathan Strangen ja tämän vaimon Arabellan hahmoihin. Myös ajan ritariromantiikka ja kiinnostus kansantaruihin näkyvät sekä kertomusten että yleisemmin kielen tasolla: muistumia syntyy Faerie Queenesta Ossianin lauluihin ja Walter Scottista Thomas Maloryyn. Ajoittain sivujuonet tuntuvat jopa niin tutuilta, että oman kirjahyllyn kaivelu käy mielessä, jos tämän vain voisi laskea käsistään.

Omalla tavallaan rönsyily luo teoksesta erittäin nykyaikaisen, sillä alaviite rikkoo lukukokemusta hyvin erikoisella tavalla – emme kenties hyödy mitään tiedosta, että Lady Bessborough’n valkoinen kissa vihasi loppuikänsä mustapukuisia herroja herra Drawlightin heitettyä sen ulos ikkunasta, sillä herra Drawlightin pikkumainen suhtautuminen vaatteisiinsa tulee kyllä pääjuonestakin esille, mutta tällaiset anekdootit luovat kertomukseen oman rikkautensa. Kertomukset esimerkiksi keijujen kiusanteosta tai Korppikuninkaan ilmestymisistä vahvistavat pääjuonen piirteitä ja luovat maailmasta täydellisemmän. Liki nelisivuinen kertomus Nottinghamin mestarin tyttärestä taas päättyy lyhyeen vaihtoehtoiseen ja vähemmän glamoröösiin feministiseen tulkintaan, mikä kannustaa oivasti kriittisyyteen päätekstinkin suhteen. Osa alaviitteistä myös suoraan selittää lukijalle muuten kenties hämäriksi jääviä viittauksia esimerkiksi Walesin prinssin asuinpaikkaan tai latinankielisten loitsujen merkitykseen, mikä on kirjailijalta hyvin huomaavaista.

Historialliset yksityiskohdat on toteutettu pieteetillä, ja pienet epätodennäköisyydet on valmis antamaan anteeksi sillä perusteella, että kyseessä on kuitenkin vaihtoehtohistoria. Wellingtonin herttua tai hullu kunigas Yrjö ovat tarpeeksi historiallisten esikuviensa kaltaisia, sillä maaginen menneisyys on vaikuttanut myös ihmisten käsitykseen omasta asemastaan universumissa. Meidän maailmassamme Englannin kuninkaiden on harvemmin tarvinnut pohtia omaa asemaansa satoja vuosia hallinneisiin velhokuninkaisiin nähden eikä Wellington voinut koskaan käydä preerialla värväämässä intiaanitiedustelijoita Waterloon taisteluun. Lisäksi kirjan tapa kertoa asioista ikään kuin lähimenneisyydessä tapahtuneina luo omalaatuisen olon aikamatkalle joutumisesta, vaikka kirjan kertojahahmo onkin läsnä lähinnä alaviitteissään.

Englantilaisen romantiikan ajan kirjallisuuden laaja tuntemus ja käyttö näkyvät paitsi Susanna Clarken kielenkäytössä, joka vilisee ihania melkein-sitaatteja, myös teoksen maailmankuvassa: keijuja kun tuntuu esiintyneen ainoastaan Brittein saarilla (Julius Caesarkin pääsi maailmanvalloittajaksi vasta toimittuaan puolivahingossa keijujen tuomarina Englannin-valloituksellaan), kaikki maagit tuntuvat olleen englantilaisia, ja enkelit ja demonit mainitaan vain ohimennen pohdittaessa taikuuden ja uskonnon suhdetta “Magicians are chiefly interested in the usefulness of these supernatural beings; they wish to know under what circumstances and by what means angels, demons and fairies can be brought to lend their aid in magical practices. For their purposes it is almost irrelevant that the first class of beings is divinely good, the second infernally wicked and the third morally suspect. Priests on the other hand are scarcely interested in any thing else.”

Näinä poliittisen korrektiuden aikoina moinen Englanti-keskeisyys saattaa tuntua yksisilmäiseltä, mutta se on olennainen osa kirjan ajankuvaa. Romantiikan ajan kirjailijoille kaukomaat olivat täynnä eksoottisia villejä (ajatelkaapa esimerkiksi Coleridgen runoja) ja Ranskan vallankumous kiistakapula, joka sekä herätti huolta sivistysvaltion rappiosta ja alaluokan tyranniasta että toivoa yhteiskunnallisesta muutoksesta. Nykyaikaisempi maailmankuva itse asiassa tuhoaisi kirjan autenttisuuden tunnun, sillä historiallisen romaanin helmasynti on kuvitella menneisyyden ihmisten toimineen kirjailijan ajan mentaliteetin mukaisesti. Verrattuna esimerkiksi vuosi sitten lukemiini Dorothy Dunnetin Lymond-kirjoihin, joiden historialliset faktat oli koottu huolella, mutta ajankuva ja henkilöiden motiivit ja toiminta olivat jatkuvasti täysin pielessä, Clarke onnistuu kerrassaan mainiosti.

Niille, joiden niskavillat nousevat pystyyn Englannin kirjallisuuden klassikoihin kuuluvien romantikkojen nimistä, voin lohduttaa, ettei Clarken kirja ole suinkaan yhtä hidastempoinen kuin esikuvansa, eikä se vaadi suurta aikalaiskirjallisuuden tuntemusta ollakseen nautittava lukukokemus. Päin vastoin: hyvän kirjallisuuden tunnistaa juuri moniulotteisuudesta. Clarken kirja on pituudestaan huolimatta mukaansatempaavaa tekstiä 21. vuosisadalle, jolle romantiikan kirjallisuuden pinnallinenkin tuntemus antaa oman lisäarvonsa. Siinä missä itse kykenen nauttimaan Austenin äärettömän siveellisistä sankarittarista korkeintaan muutaman tunnin audiovisuaalisissa pätkissä, Clarken kirja jätti halun aloittaa saman tien alusta.

Lopussa jäin esimerkiksi pohtimaan, kuka itse asiassa onkaan kirjan fiktiivinen kirjoittaja? Alussa kuvittelin sen olevan hupaisa taikuuden teoreettinen tutkija, mutta kirjan lopun intiimi ajatustenvaihto johti toisiin aatoksiin. Mieleeni tulivat Austenin ja Brontën sisarusten kirjeitä kirjoittavat sankarittaret, itselliset naiset, joiden maailmassa on seesteisyyttä naisia rajoittavista laeista ja käyttäytymissäädöksistä huolimatta. Herrasmiesten seikkailujen lomasta Clarken romaanista nousee esiin kaksi vahvaa naista ja musta orja, joiden nimet eivät nosta heitä toimijoiden eturiviin, mutta jotka lopulta saavat kenties aikaan enemmän kuin heti huomaisikaan. Pitkän kertomuksen lopussa havaitsee yllättäen, etteivät sitä kuljetakaan herrat Norrell ja Strange, jotka jäävät lopulta omien toimiensa loukkuun – pääjuonesta on tullut vain laaja sivujuoni. Käännettä ei juonen tasolla voi kutsua yllätykselliseksi, sillä jo kirjan alussa kaikki on ennustettu sopivan kryptisessä muodossa, mutta lukijan identifikaation tasolla se on todellakin käänne, joka saattaa jopa jäädä vaivaamaan onnellista loppua kaipaavaa lukijaa. Tässä suhteessa Clarke on lähempänä Humisevaa harjua kuin Jane Eyreä.

14.3.05

Huippuharkittua humppaa

Show: Melodifestival 2005, Globen, Tukholma (12.3.2005, Ruotsin TV1)

*****

Suomalaisen on vaikea ymmärtää ruotsalaista Euroviisu-kuumetta. Länsinaapurissa jokavuotinen karnevaali kestää kuukauden. Eri paikkakunnilla järjestettävät televisioitavat osakilpailut ja "toiset mahdollisuudet" huipentuvat lopulta Tukholman Globenissa järjestettävään Melodifestivaliin.

Suomessa Euroviisu-karsinnat ovat vain karsinnat, Ruotsissa Melodifestival on oma huipentumansa, jota pohjustavat tv-raportit, iltapäivälehtien palstakilometrit ja joku puolella vellova spekulaatio. Skabojen jälkeen julkaistaan cd ja onpa televisiossa jopa Melodifestival: Dagen Efter -show, jotta iskelmävillitystä eläneille ei tulisi karvas kylmä kalkkuna -kokemus viikkojen jännityksen jälkeen.

Tämän vuotisen show'n voitti Martin Stenmarck kappaleella Las vegas. Hän voitti kriitikot puolelleen (joilta tulee puolet pisteistä) ja tuli yleisöäänetyksen toiseksi.

Ennakkosuosikki Nanne Grönvall jäi biisillään Håll om mig nuolemaan näppejään toisella sijalla vaikka voittikin yleisöäänestyksen. Kolmanneksi tuli Abbaa kanavoiden/ryöstöviljellen pop-porukka Alcazar illan tarttuvimmalla hömppärenkutuksella Alcastar ("You can be an-- Alcastar!"). Tämä tulee varmasti vainoamaan radiosta vielä pitkään.

Ruotsalainen schlager-musiikki, joka on siis popin suuntaan kehittynyttä iskelmää, on genrenä hyvin kummallinen, sillä se seuraa yleisempiäkin euroviisumusiikin sääntöjä:

  • Esiintyjä näyttää valtavirtaisalla tai retrolla tavalla hyvältä (hyvä meikki, istuva puku, tyylikkäät hiukset)

  • Show on hyvä (taustatanssijat ovat rytmissä, oma liikehdintä skulaa, flirtti yleisön/kameran kanssa toimii)

  • Biisi kuulostaa kivalta (viisu on bailattava ja/tai kertoo rakkaudesta, siinä on kaksi modulaatiota joista toinen on yleensä feikki, ja laulajalla on hyvä ja kantava ääni)

  • Esiintymisessä on leikkisää glamouria (huumori, camp tai queer on yhdistettävä aitoon tyylikkyyteen, jottei esiintyjä vaikuta saavuttamattomalta tai snobilta)


  • Voittajaksi tai listaykköseksi ei kuitenkaan päädy artisti, jossa yhdistyvät kaikki nämä vaateet, vaan jokin keskinkertainen ja hampaaton värssy. Schlagerin ominaispiirteisiin kuuluukin se, ettei musiikki herätä suuria -- tai oikeastaan mitään -- tunteita. Schlager aiheuttaa toki fani- ja inhoreaktioita, mutta yleensä nämä liittyvät kontekstiin, eivät itse musiikkiin.

    Melodifestival on paljon suurempi kuin yksittäiset esiintyjät. Samalle lavalle kapuavat samaan tyyliin niin ensikertalaiset (esimerkiksi tyylikkäästi 60-luvun mustaa musiikkia kanavoinut Caroline Wennergren), eurodiscon supertähdet (Alcazar), Suomessakin suositut pohjoismaisen uusnationalismin rockairueet (Nordman) ja ruotsalaisen schlager-rockin ikivihreät (isoäidin ikäinen, mutta silti punaisessa jumpsuitissa hyvältä näyttävä Sanne Salomonsen). Melodifestival on vuosittain Ruotsin suosituin televisio-ohjelma. Yhdeksästä miljoonasta ruotsalaisesta sen katsoo neljä miljoonaa.

    Iso osa musiikista on silti roskaa. Tänä vuonna kymmenestä show-kandidaatista kaksi oli oikeasti mukaansatempaavia ja puolet tv-kelpoisia. Voittoon kirinyt Stenmarck on juuri ja juuri tällä paremmalla puolella -- siis hyvää keskitasoa. Hän on komea ja hyvä esiintymään, mutta biisi ei ollut kovinkaan kummoinen. Stenmarck puristi siitä kaiken mitä ensikertalaismelodifestivalilainen voi, mutta modulaatio unohtui kokonaan! Pisteitä hän sai varmasti neljän Kill Bill -henkisen taustatanssijatyttönsä avulla -- ja tyylikkäästi tyttöjen asuihin mätsätyistä kengistään.

    Suurimmat schlager-tähdet toki pikkuhiljaa keräävät pisteet kotiin kaikilla osa-alueilla. Ne jotka oikeasti jaksavat vuosikaudet kiertää pikkupaikkakuntien tanssiravintoloita oppivat väkisinkin esiintymistä. Pinnalla pysyminen vaatii hyvän kappaleen muutaman vuoden välein ja äänenkin on tarjottava vähän vaihtelua.

    Suurin ongelma on yleensä pukeutumisalueella; isot tähdet pukeutuvat useammin hyvin, mutta heiltä tulevat myös uskomattomimmat (ja kalleimmat) munaukset. Hyvä esimerkki on viime vuoden Melodifestival-voittaja Lena Philipsson, joka on ollut skabassa mukana lukemattomia kertoja. Tänä vuonna itse kilpailun päätyttyä äänestyksen aikana hän esitti sikermän kaikista vanhoista festival-biiseistään. Philipsson on hyvä esiintyjä ja hänellä on mahtava ääni, mutta esiintymisasu oli puhdasta mitä vittua. Philipsson oli päättänyt, että 70-luvun afromeininki yhdistettynä Desperate housewives -lookiin on se juttu. Vieläkään en osaa sanoa näyttikö hän tähdeltä vai ihan vain naurettavalta.

    Toinen esimerkki schlagerin kiintotähdestä on Carola. Hän on voittanut Melodifestivalin lukemattomia kertoja (ekan kerran 16-vuotiaana) ja Euroviisutkin kahdesti. Jopa hänen vihamiehensä joutuvat myöntämään, että Carolalla on "Ruotsin paras ääni". Hänkin esiintyi tämän vuoden skabojen äänestystauolla -- päällään kesämökin verho.

    Carola on siitä erikoinen Euroviisu-kuninkaallinen, että hän on äärioikeistolaiskristitty (kappaleen tekstissä vilahteli Raamattu-sitaatteja), ja siten jokseenkin homovastainen. Se on saavutus, sillä Euroviisut, ja ruotsainen schlager-skene, ovat jo pitkään olleet homojen hallinnassa. Hauskana yksityiskohtana Carola näyttää aivan pohjoismaiden suurimman homoklubin Dtm:n toimitusjohtajalta, Riitta "Ritu" Suomiselta.

    Ruotsissa tätä homoyhteyttä ei edes yritetä piilottaa. Äänestystauon show'n avasi viime vuoden parhaaksi drag-porukaksi äänestetty After Dark (joka on petrannut huomattavasti sitten viime näkemän, jolloin show oli kuin satunnaisen firman pikkujouluista) menneitä viisuvoittajia parodioivalla esityksellään. Show'n toinen juontaja, Mark Levengood, on onnellisesti naimisissa "valtakunnanhomon", Jonas Gardellin kanssa.

    Levengood myös spiikissään ilmoitti Melodifestival-skabojen parhaaksi hetkeksi sen, kun koomikko/näyttelijä/Whale-yhtyeen kitaristi Henrik Schyffert jossain osakilpailussa oli pukeutunut intiaaniksi päällään takapuolen paljastavat chapsit. Tempausta kritisoitiin lehditössä paljon, mutta aitoon camp-henkeen Schyffert terrorisoi yleisöä paljaspeppuintiaanina myös finaalissa. Levengood itse sekoitti myös pakkaa pukautumalla show'n aluksi ruotsalaisten uusnatsien suosikkikuninkaan puvun kopioon. Näinä post-post-ironian päivinä en ymmärrä mitä se tarkoittaa.

    Vinoviettisiä olivat tietenkin myös esiintyjät. Alcazaria homommaksi ei bändi pääse, eikä se Ruotsissa ketään hetkauta. Bändi sai parhaat pisteensä maan raamattuvyöhykkeeltä, Växjön tuomaristolta. Oleellista kilvassa ei kuitenkaan ole olla homo (kuten surkeat pisteet heteronormatiivisesta Sanna Nielsenin kanssa lauletusta balladista saanut Fredrik Kempe), vaan näyttää homolta (kuten hetero Stenmarck, joka on stailattu ja tuttu maan merkittävimmän homolehden, QX:n sivuilta).

    Mutta se sisällöstä. Melodifestival 2005:n tärkeimmät avut ovat muodon puolella: se on nimittäin parhaiten tuotettu ja ohjattu live-lähetys, jonka olen eläessäni nähnyt. Sisältö saattoi olla paikoitellen hyvinkin keskinkertaista tai lukemattomiin ironisiin tasoihinsa kompastuvaa, mutta kaikki näytti koko ajan hyvältä ja aikataulu piti täydellisesti.

    Kuvaajalla oli aina juuri oikea asia kuvassa, jolloin huonoimmatkin esiintyjät näyttivät ammattilaisilta nimenomaan kameraohjauksen ja leikkauksen ansiosta. Illan draaman kaari oli mietitty hyvin tarkkaan; se oli nopeasti etenevä, vaihteleva, viihdyttävä ja ihan pikkiriikkisen tuhma. Tekniikka ei takkuillut, mitä nyt toisen juontajan, Jill Johnssonin mikki ei heti toiminut tämän laulaessa Redneck Womania, mutta sekin hoidettiin niin hyvin, että homma vaikutti melkein suunnitellulta etäännytykseltä. Ja mikä mahtavinta, yksikään esiintyjä ei pitänyt tylsiä pitkiä puheita.

    Gaalan juontajat olivat nokkelia. Stand-up komiikka oli oikeasti hauskaa. Täpötäysi Globen oli kybällä mukana, samoin kuin baareihin kerääntyneet juhlijat. Kotikatsomoista annettiin tänä vuonna 1,5 miljoonaa tekstiviestiääntä.

    Melodifestival oli tuotettu paremmin kuin Oscar-gaala; tältä MTV3:n lauantai-illat näyttävät kanavan suunnittelijoiden villeimmissä unelmissa.

    7.3.05

    Econ ja Boschin jalanjälillä

    Kirja: Gregory Norminton: The Ship of Fools (2002, Sceptre)
    ****

    Ennen siirtymistään täysimittaisen romaanikirjallisuuden pariin Gregory Norminton ihastutti kevyehkön kehyskertomuksen yhteensitomalla esikoisnovellikokoelmallaan the Ship of Fools.

    The Ship of Foolsin kehyskertomus sijoittuu Hieronymus Boschin kuuluisaan samannimiseen maalaukseen. Kuva-allegoriassaan Bosch kuvaa kahteentoista typerykseen supistetun ihmiskunnan ajelehtimisen pienessä laivassa vailla määränpäätä flirttaillen, juhlien, juoden ja oksennellen. Norminton ei eksy Boschin jalanjäljiltä kertoessaan tarinaansa; Chaucerin Canterburyn tarinoiden muottiin valettu kertomus kuvaa ihmiskunnan Boschin taulujen mukaisesti hellyyttävän syntisenä ja pikkumielisen dystopisena.

    The Ship of Fools on poikkeuksellisen vakuuttava nuoren kirjailijan esikoisteokseksi. Norminton siirtyy sujuvasti tyylilajista toiseen novellien vaihtuessa; osa tarinoista on kirjoitettu mahdollisimman maanläheisesti ja kehollisesti, osa kauhutarinoina ja osa voimakkaasti Umberto Ecolta vaikutuksia saaneina keskiaikaisina mysteereinä. Tekstuaalisia hairahduksia tai esikoiskirjailijoille tuttuja kompastuksia teoksessa on vain muutamia, eivätkä tyylilajin vaihtumiset katkaise tarinan sujuvaa kulkua missään vaiheessa: tyylilajista riippumatta Normintonin teksti suorastaan huokuu harvinaislaatuista itseluottamusta ja anteeksipyytelemättömyyttä.

    Normintonin henkilöhahmot ovat lihallisia, eläviä ja riemastuttavan absurdeja arkkityyppejä, eikä kirjailija arkaile käyttää näitä ihmisen heikkouksien arkkityyppeinä; riemastuttavimmissakin tarinoissa päähenkilöt sortuvat lopulta ahneuteensa, pikkumaisuuteensa tai turhien pelkojensa ja himojensa uhreiksi. Siinä, missä novellikokoelman yksittäiset tarinat saattavat olla moralistisia ja opettavaisia, kehyskertomuksensa yhteen sitomana kokonaisuutena tarinat yhdistyvät ihastuttavan absurdiksi kuvaukseksi ihmisen mitättömyydestä, ihmiselon turhuudesta ja samojen virheiden toistamisesta yhä uudestaan ja uudestaan.

    Kaiken kaikkiaan The Ship of Fools on erityisen suositeltavaa luettavaa nokkelan maagisen realismin, ecomaisen historiallisen fiktion tai ylipäätään ajatuksia herättävän novellikirjallisuuden ystäville.