25.1.05

Kehämäisiä aatoksia

Kirja: Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani (Teos, 2004)
***

Finlandia-ehdokkaanakin olleella Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanilla on tasan yksi olemassaolon oikeutus: kieli on mahtavaa. Kirjasta voi valita lähes minkä hyvänsä kohdan ja tyyli pitää täydellisesti. Esimerkiksi näin:

"Ja sitten, kun se siirtyily nyt oli jotenkin jäänyt noin niin kuin sielullisella tasolla virta-asentoon, lähti se vaunukin jos nyt ei suorastaan oireellisesti niin ainakin sopivasti liikkeelle. Siinä oli ympyrätaloa ja muuta pyöreää kohdalla ja siitä se kai johtui että ne kaikki kehämäiset aatokset jotenkin taas purjehtivat paikalle, raitiovaunu kolisti, kolisti raitiovaunu, ja siihen rytmiin, tai rytmiin siihen, no niin, siihen kuitenkin oli sitten helppo ajautua mukaan ja laahata jostain aika välittömästä lähimenneisyydestä perässään se jankuttava siirtymäloruilu, siirtyä sinne, siirtyä tänne, siirtyä siirtyä sinne tänne, ja niin siinä sitten huomasi nopeasti..."

Ja niin pois päin. Kirja kuvailee yhden päivän kolmen Kalliossa asuvan toimettoman kundin elämässä. He ovat Marsalkka, Lihi ja Henninen. Kun huomioon ottaa sen, että Pussikaljaromaanin luettuaan lukija on uppoutunut melko perusteellisesti heidän elämänmenoonsa yhden päivän ajalta on yllättävää kuinka vähän heistä jää käteen elämänkerrallisia tietoja kirjan loputtua. Tavallaan he ovatkin jokamiehiä, joista sanotaan vähän jotta kaikki voisivat samaistua. Lihi haluaa pelata noppaa. Henninen ei pidä poliiseista. Marsalkka on porukassa kertoja mutta ei hänenkään vinkkelinsä sanottavasti muista eroa.

Kirja on ihailtavan uskollinen tyylilleen. Teksti puksuttaa samanlaisena läpi koko teoksen ilman mitään turhia korostuksia, tyylillisiä heittoja tai muuta vastavaa. Se myös tekee kirjan lukemisesta raskasta ja varsinkin viimeiset sata sivua alkavat jo tuntua tahkoamiselta. Rimmisen teksti on hienoa mutta sitä lukiessa tulee sellainen olo että sitä suolletaan jossain tehtaalla metrimääräisesti ja näihin kansiin on nyt päätetty pakata sitä 330 sivun edestä.

Lopussa on sentään pieni kirjallinen kikka jossa lukijaa harhautetaan ajattelemaan että kirjailija kunnioittaisi sentään jotain draaman kaarta. Tuntuu siltä, että kun paljastuu, että näin ei ollutkaan, yritetään samalla sanoa ettei siistejä lopetuksia satu elämässäkään kovin usein kohdalle. Tämä voi tuntua spoilerilta, mutta olisin itse ainakin mieluusti tiennyt, että edessäpäin on vielä jotain odottamisen arvoista taistelutahtoni horjuessa kahden kolmanneksen kohdalla.

Kirjassa ei ole ajatuksia mitenkään liikaa. Perusteemat ja sanoma ovat lopulta hyvin yksinkertaisia ja mielenkiinnottomia; paino on puhtaasti esitystavassa. Romaanin yhteydessä on käytetty myös sellaisia sanoja kuin ajankuva tai sukupolvikuvaus, mutta Rimmisen sankarit voisivat yhtä hyvin elää 1800-luvulla kuin tänä päivänä. Tämän teoksen perusteella toimettoman elämäntapa vaikuttaa ikuiselta. Ajattomuutta korostaa kirjan Kallio-keskeisyys. Matkat muihin kaupunginosiin tuovat mieleen Aki Kaurismäen Kalamarin Unionin ja sen kaupunginosasta toiseen siirtymisestä rakentaman epiikan.

Jos tekstikatkelman meininki miellyttää, sopii lukea koko kirja. Sitä riittää. Jos ei, voi edessä olla melkoisen työläs savotta.

21.1.05

Folkahtavan fantasian paluu

Kirja: Cecilia Dart-Thornton: The Iron Tree (2004, Tor Books)
**

Cecilia Dart-Thornton nousi yleisön ja kriitikoiden suosioon vuonna 2001 mainiolla Bitterbynde-trilogiallaan (The Ill-Made Mute, The Lady of Sorrows ja The Battle of Evernight), onnistuen yhdistämään viihteellisen ja kiinnostavan kirjoitustyylin omintakeiseen ja jäljittelemättömään, folklorea perinteiseen fantasiaan yhdistelevään kirjoitustyyliin.

Vaikka vanhojen uskomusten ja satujen kauniiksi verkoksi kudotun Bitterbynde-trilogia olikin ajoittain turhan raskaskätisestä traagisen imelästä pohjasävystään huolimatta mitä miellyttävintä luettavaa, sarja vaikutti pelottavan leimaavalta: osaisiko kirjailija uudistua sarjan jälkeen, vai muuttuisiko toistaiseksi raikas kirjoitustyyli tulevan tuotannon rasitteeksi?

Kaikeksi ikäväksi The Iron Tree, Dart-Thorntonin uusin tuotos, näyttäisi osoittavan pelot tosiksi: teoksen kerrontatapa ja –tyyli ovat kuin suoria kopioita kirjailijan aiemmasta tuotannosta. The Iron Tree sijoittuu jälleen kovin perinteisen oloiseen fantasiamaailmaan, jossa ihmisasujaimisto pyrkii elämään erilaisten kansanuskomuksista napattujen luonnonhenkien kansoittamassa ympäristössä. Dart-Thornton on selvästikin itsekin tiedostanut ongelmansa: kirjan tapahtumissa kuvatut kulttuurit on liki väkisin pakotettu aiemmasta poikkeaviin ympäristöihin aina aavikoista asutetuille soille. Miljöön väkinäinen vaihdos tuo kuitenkin tekstiin ikävän rikkinäisen tunnun: siinä, missä peruseurooppalaisen folkloren käyttö soveltui mainiosti Bitterbynde-trilogiaan, The Iron Treen aavikkomaisemille ja soille sama folklore sijoittuu huomattavasti väkinäisemmän oloisesti.

Pakotetut miljööt aiheuttavat toisenkin tarinankerronnallisen ongelman: Dart-Thorntonin aavikot tai suot eivät eroa millään tavoin muista ympäristöistä, ja tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua mihin tahansa perusfantasiamiljööseen. Edes poikkeavat luonnonolosuhteet eivät näy millään tavoin tekstistä; siinä, missä kansantarinoissa henkiolentoja käytetään muunmuassa luonnon vaarojen ja olosuhteiden vertauskuvina, Dart-Thornton ruumiillistaa vertauskuvat muun tekstin tasolle jättäen näin loppuympäristön todella kliiniseksi.

Perustarinansa tasolla The Iron Tree kertoo kahden nuoren, sietämättömän täydelliseksi kuvatun Jarredin ja liki luonteettoman Lilithin rakkaustarinan, joka etenee imelän hapuilevasti kohti traagista loppuaan. Tarina kuljettaa lukijan Jarredin aavikkokotikylästä Lilithin suoalueilla sijaitsevaan kotiin kulkien muutamaan otteeseen satunnaisten, poikeuksellisen geneeristen fantasiakylien ja –kaupunkien läpi. Vaikka kohtalon tuomitsemasta, Romeo ja Julia –henkisestä rakkaustarinasta impulsiivisen aavikon asukin ja suolla ikänsä eläneen, pilvilinnoja rakentelevan tytön välillä olisi voinut saada paljonkin irti, vesittyy tarina liki täydellisesti päähenkilöiden muovisuuteen. Koska hahmot eivät missään välissä tunnu luonnollisilta ja eläviltä, näiden tarinan traagisuus ei kykene herättämään lukijan mielenkiintoa.

Kirjan lukuisat ongelmat ovat sääli, sillä Dart-Thornton on aiemmissa teoksissaan osoittanut kykenevänsä jämäkkään ja kiinnostavaan tarinankerrontaan, josta The Iron Tree sisältää lukuisia kaikuja: siirappikuorrutteiselta marsipaanilta vaikuttaneen alkupuoliskon jälkeen tarina ja kerronta kiinteytyvät muutamaksi hetkeksi mukaansatempaaviksi, palaten kuitenkin nopeasti takaisin siirappisammiolle, ennenkuin jämäköityvät uudestaan lähestyessään aivan liian kiirehdittyä loppuaan.

Ikävä kyllä, vaikka kirjasta olisi kuinka halunnut pitää, sitä voinee suositella vain niille, jotka uskovat harlekiinikirjojen risteyttämisen klassiseen perusfantasiaan johtavan nautittavaan lukukokemukseen. Sääli, sillä Dart-Thornton on todistanut pystyvänsä paljon parempaan.

17.1.05

Murheellisten laulujen

Elokuva: Aku Louhimies: Paha Maa (Suomi, 2005)
****

Vuosi sitten televisiosta tuli vaihteeksi jotain hyvää. Ja vielä kotimaista. Irtiottoja kertoi kipeitä ja koskettavia tarinoita nykypäivän suomalaisten elämistä. Sarja oli ilmeeltään ja tyyliltään hyvin epätyypillinen, ellei peräti omaperäinen. Sama tyyli ja tunnelma jatkuu saman taustakaartin elokuvassa Paha maa, paitsi että kun Irtiottoja kertoi kolmekymppisistä menestyjistä, on Pahan maan pääosassa kaiken ikäisiä luusereita.

Elokuvan käynnistävä Eppu Normaali –lainaus tuntuu aluksi kornilta, mutta pian paljastuu, että koko elokuva on jaettu Murheellisten laulujen maan sanoilla nimettyihin kappaleisiin: työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Tämänkin kautta elokuva luo hienon kiertokulun yhteiskunnallisista epäkohdista yksilölliseen pahoinvointiin.

Aku Louhimiehen ohjaaman elokuvan juonirakenne lainaa kuitenkin enemmän Tolstoilta kuin Epuilta. Tarinassa erilaiset ihmiskohtalot törmäilevät toisiinsa ja levittävät pahaa oloaan eteenpäin. Yhtä päähenkilöä elokuvassa ei ole, vaan ainoa kasvava ja etenevä asia on kärsimyksen teema. Siinä missä elokuvissa yleensä on lineaarinen juoni, Pahan maan kohdalla voi puhua pikemminkin syklisestä draamasta. Elokuva loppuu sinne mistä alkaakin, kuolema johtaa kuolemaan, poika kasvaa korvaamaan isänsä. Syöksykierre ei mihinkään.

Tarinaa on hyödytöntä tässä selittää kronologisessa järjestyksessä, vaikka elokuvassa yksi asia konkreettisesti johtaakin toiseen. Tarinaa kuvataan neljän parin kautta, kaikissa epäonni siirtyy eteenpäin. Masentunut pölynimurikauppias (Sulevi Peltola) ja järkyttävällä kampauksella varustettu saippuakauppias (Mikko Kouki) vetävät viinaa ja tekevät typeryyksiä. Työtön opettaja (Pertti Sveholm) hakkaa sekakäyttäjäpoikaansa (Jasper Pääkkönen). Rikkaan perheen aktivistitytär (Pamela Tola) ja tämän hakkeripoikaystävä (Mikko Leppilampi) leikkivät robinhoodia. Neuroottinen poliisi (Matleena Kuusniemi) käy töissä psyykelääkkeiden voimalla tukenaan opettajamiehensä (Petteri Summanen).

Ryhmät törmäilevät toisiinsa aktiivisesti ja kaikki liittyy kaikkeen. Koskettavat ja hyvin näytellyt ihmiskohtalot herättävät voimakkaita tunteita, vaikka välillä hiukan ärsyttääkin, kun vääjäämätön tragedia antaa odottaa itseään. Elokuvan viimeinen iso juonenkäänne, jossa aktivisti ja hakkeri yrittävät ison luokan tietomurtoa, ei tunnu puhuttelevan samalla tavalla kuin muut. Kenties sen osan maailma bilehuumeineen ja high-techeineen on liian erilainen kuin muiden halvat motellit ja varastetut autot, vaikka kertoo sekin todellista kuvaa Suomesta.

Jo ennakolta kohua herättänyttä alastomuutta elokuvassa on vain vähän, ja tällöinkään kyse ei varsinaisesti ole mistään erotiikasta. Kuriositeettina voinee kuitenkin mainita, että kaikissa kolmessa seksikohtauksessa pannaan takaapäin. Vaikka Paha maa muuten oli visuaalisestikin omaperäinen, tässä kohtaa tuntui, että seksin hyväksikäyttöpuolta yritettiin korostaa tarpeettoman helpolla keinolla.

Louhimiehen, Jari Rantalan ja Irtiottojakin kirjoittaneen Paavo Westerbergin käsikirjoitus eroaa yleensä teatteriperinteestä ammentavasta kotimaisesta elokuvasta paitsi rakenteeltaan, myös tyyliltään. Kaurismäkimäisen repliikkiniukkailun tai Suomi-Filmi-henkisen tärkeiden vuorosanojen artikuloinnin sijasta elokuvassa höpistään, toistetaan repliikkejä ja puhutaan toisten päälle. Tämä tehostaa vaikutelmaa, että valkokankaalla on oikeita ihmisiä, ei näyttelijöitä. Lopussa Jasper Pääkkönen tuntuu haluavan sanoa vielä jotain, mutta elokuva loppuu ennen kuin hän ehtii puhua.

Eheä tyyli ja teema pitää elokuvan audiovisuaalisena kokonaisuutena, joka on samaan aikaan raikkaan kokeellinen ja erittäin toimiva.

10.1.05

Venyy ja paukkuu

Elokuva: The Incredibles/Ihmeperhe, USA 2004 (Pixar/Disney)
***

Jos tykkäät supersankareista, tykkäät tästä elokuvasta. Disney/Pixar on tehnyt kunnianosoituksen kaikille niille, joista on päheää käyttää alusvaatteita päällysvaatteiden päällä.

Supersankarit ovat menettäneet aikaisemman arvostetun asemansa ja joutuvat piilottelemaan voimiaan. Tavallisen elämän eläminen ei onnistu kovin hyvin, mutta sankarit saavat yllättäen tilaisuuden palauttaa menetetty kunniansa. Seuraa soveliasta kohkaamista ja dramaattisia syöksyjä.

Vaikka elokuvan alkuosa painottuukin pakotettuun tavis-elämäänsä kyllästyneen isän tuntemuksiin, varsinaisesti sankariosassa on koko perhe. Uusi aika on tullut Disneyllekin. Isä ei enää tiedä kaikkea eikä yksin suojele kaikkia , vaan koko sakki osallistuu. Vaikka Rouva Ihme (entinen Elastigirl, rikollisen aineksen taltuttaja ja naapuruston sankari) näyttääkin yhä kirjoittavan ammatikseen "kotirouva", tosipaikan tullen perheenjäsenet pelastelevat toisiaan tasapuolisesti. Jokainen saa olla sankarillisen uhrautuvainen. Epävarmuudesta kärsivä, voimiensa hallinnan kanssa kamppaileva nuori sankari ("Äiti - en tiedä pystynkö tähän.") on tyttö, ja isä itkee.

Toinen ja synkempi ajan murroksen merkki elokuvassa on se, että siinä kuolee ihmisiä. Mistään ylettömistä tapporiennoista ei toki ole kyse, mutta muista supersankareista urakalla eroon hankkiutunut Pääpaha ei suinkaan ole vain tyytynyt vangitsemaan sankareita tyrmiinsä. Kun Pahiksen kätyri törmää hävittäjällään kallioon, hän ei pelastu räjähdyksestä klassisella heittoistuimella. Tämä hämmästytti minua. Elän vielä sitä aikaa, jolloin piirrosleffoissa kuolivat vain vanhat vanhemmat alkukohtauksessa tai pahat roistot loppukohtauksessa.

Yleisesti ottaen vauhdikas ja hauska elokuva. Ilahduttavista kliseistä revitään hupia ja vauhdikasta toimintaa koko perheelle ja koko perheestä.