14.10.05

Gaimanin harha-askel

Kirja: Neil Gaiman: Anansi Boys (2005, Headline)
**

Mitähän pirua Neil Gaimanille on tapahtunut? Sandman-sarjakuvilla kuuluisuuteen nousseen britin jälki kirjallisemmalla romaanipuolella on toki ollut aiemminkin heittelehtivää; Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens oli – vaikka onkin kärsinyt pahasti ajan hampaissa – harmittoman modernin fantasian klassikko, Neverwhere oli epätasaisuudestaan huolimatta varsin nokkela, Stardust oli mitä riemastuttavin satukirja, ja American Gods oli kiinnostava lukukokemus täydellisen antikliimaattisesta lopustaan huolimatta.

Anansi Boys on sen sijaan täydellisen harmiton, viidessä minuutissa unohtuva hupailu, jonka henkilöhahmoista tai tarinasta on hankala löytää mitään, mihin tarttua. Ei kirja suoranaisesti huono ole, ainoastaan täydellisen merkityksetön ja väritön; kirjan suurin kysymys onkin, pitäisikö sitä verrata höttöiseen pikaruokaan vaiko suoraan videolevitykseen valmistuvaan romanttiseen komediaan.

Anansi Boys kertoo Charles ”Fat Charlie” Nancystä, tylsästä ja arasta kirjanpitäjästä joka saa isänsä hautajaisten saatoksi tietää olleensa vekkulin – ja nyttemmin edesmenneen – hämähäkkijumalan poika, löytäen samalla isän jumalaisen puolen perineen kaksoisveljensä, joka puolestaan iskee silmänsä Charlien kihlattuun. Tästä tarina jatkuukin arvattavia uomia; arka päähenkilö oppii itseluottamusta, itsekeskeinen kaksoisveli oppii nöyryyttä, eikä muitakaan klisheiden kiviä jätetä kääntämättä. Lopussa paha saa palkkansa, hyvät saavat toisensa ja kaikilla on kerrassaan mukavaa.

Kirjan merkittävin ongelma ei kuitenkaan ole täydellinen merkityksettömyys tai yllätyksettömyys, vaan Gaimanin selkeä päättämättömyys siitä, kenelle hän kirjoittaa; ajoittain teksti etenee mukavan joutuisasti tarinan kulkiessa viihtyisästi ja soljuvasti eteenpäin – kunnes tarina pysähtyy selittelemään tapahtumia niin, että nuoremmatkin ymmärtäisivät. Samoin teksti tuntuu ajoittain pursuavan Gaimanille tyypillisiä taustalla vilahtelevia herkullisia ideoita, jotka sitten vesitetään pysähtymällä selittämään näitä jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Kun ottaa huomioon, että Gaimanin erityisesti lapsille suuntaamat kirjat ovat välttäneet yliselittelyä ja osanneet olla aliarvioimatta yleisöään, ei voi kuin ihmetellä, mitä ihmettä on tapahtunut. Negatiivisen lisäsäväyksen tuovat kirjoitustyylistä paistavat vaikutteet; ajoittain Anansi Boys tuntuu siltä, kuin Gaiman olisi imenyt itseensä Susanna Clarkin ja Terry Pratchettin kirjoitustyylien huonot puolet. Jos Anansi Boys olisi Terry Pratchettin kirjoittama, sitä sanottaisiin luultavimmin Pratchettin kuluneimmaksi työksi, ja kirjailijaa kehoitettaisiin keksimään edes joskus jotain uutta.

Ei Anansi Boys täydellisen huono kirja ole, vain täydellinen pettymys – lahjakkaan ja ajoittain positiivisesti yllättäneen kirjailijan heikoin tuote. Jos ei hae kirjalta muuta kuin hetkellistä harmitonta viihdettä, eikä ennalta-arvattavuus tai täydellinen unohdettavuus haittaa, Anansi Boys tarjoaa varmasti muutaman mukavahkon lukuhetken vaikkapa työmatkojen kuluksi.

1 Comments:

At 5:48 ip., Blogger Syksy said...

Tama on clivebarker-ilmio: brittilainen genrekirjailija tekee alallaan mullistavan mestariteoksen (Sandman, Books of Blood) jalkeen/ohessa joitakin loistavia (Miracleman: The Golden Age, Weaveworld) ja joitakin OK (Signal to Noise, Cabal) juttuja, muuttaa Yhdysvaltoihin ja vaipuu yhdentekevyyksiin jotka tuntuvat aiempien teosten plagiaateilta (Imajica, Endless Nights).

 

Lähetä kommentti

<< Home