28.10.05

Ei kaikki kiiltävä kultaa lie

Kirja: Mark Haddon: The Curious Incident of the Dog in the Night-time (Definitions/Random House, 2003)

Mark Haddonin Whitbread-palkittu kirja oli pitkään lukulistallani, ja täytyy sanoa, että olisi saanut hiljaa pudota unohdettujen kirjojen suohon. Kirjoitan nyt kuitenkin muita varoittaakseni ja valittaakseni lastenkirjallisuuspalkintoja jakavien aikuisten huonosta mausta.

En voi uskoa, että vuosi 2003 olisi ollut kirjallisesti niin heikko, että tällainen raapustus olisi ansainnut sekä Guardianin lastenkirjapalkinnon, Book Trustin nuortenkirjapalkinnon että Whitbreadin! Kirjan ainoa saavutus on sen lähtökohdassa kirjoittaa kirja ikään kuin miltei autistisen pojan maailmasta tämän itsensä kertomana. Kertoja-minä Christopher on viisitoistavuotias, ymmärtää matematiikkaa, mutta ei ihmisiä. Hän löytää naapurin koiran murhattuna ja päättää selvittää mysteerin. Päähenkilön erityislaatu tuo kerrontaan kiinnostavia piirteitä – esimerkiksi lukujen numerot ovat alkulukuja, ja asioita esitetään kaavioina – mutta niistä ei ole kantamaan koko teosta.

Haddon ei nimittäin ymmärrä autismia eikä savant-ilmiötä, eikä päähenkilö pysy taustaoletuksessa. Keskeisin syykin on ilmiselvä: kirjailija ei vältä kiusausta käyttää työvälinettään, kieltä, tavoilla, jotka sotivat päähenkilön hahmokuvausta vastaan. Lisäksi hän kieltäytyy uskomasta, ettei autistinen lapsi oikeasti kykenisi tuntemaan aivan samoin kuin muutkin ihmiset. Näistä syistä johtuen kirjassa on törkeitä epäjohdonmukaisuuksia: jopa parin sivun sisällä minämuotoinen kertoja sanoo yhtä, mutta toimii ja kirjoittaa täysin toisin. Jos henkilöhahmo ei ymmärrä metaforia, hän ei ymmärrä metaforia eikä käytä niitä, mutta Haddonilla näin on vain silloin kun kirjailija muistaa, ettei kertoja ymmärrä metaforia, eli siis kun asiasta tehdään punakynällä alleviivaten iso numero. Päähenkilö ei siis sanoisi, että asiasta tehdään numero, koska hän ei ymmärrä metaforia. Sama pätee suurten ihmisjoukkojen pelkäämiseen tai keltaisen värin pahuuteen tai rutiinien tarpeellisuuteen.

Autismin vaikeat piirteet siis unohdetaan aina, kun se kirjailijalle sopii. Autistinen kertoja, joka ei ymmärrä ihmisten tunnereaktioita tai ilmeitä ei kykenisi kuvaamaan kirjan muita henkilöitä päähenkilön tapaan. Epäloogisuudet ovat raivostuttavia, koska kirjan minämuotoinen kerronta hajoaa jokaisen kohdalla nololla tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä postmodernin kikkailun kanssa. Myös itse tarina on heppoinen – esimerkiksi murhan motiivi on varsin naurettava. Ei-normaaleihin käyttäytymistapoihin kohdistuvaa epäluuloa tai syrjintää käsitellään epäuskottavasti, joskin taustatarinan äiti on kiinnostava yritys siihen suuntaan.

Kirjan suosion selittää palkintoja jakavien ns. kukkahattutätien halu uskoa universaaliin ihmisluontoon ja autistisiin/kehitysvammaisiin lapsiin jonkinlaisina naiiveina hyvinä luonnonolentoina, joiden ymmärtämistä pitää opettaa meille ei-autistisille. Haddon on kuitenkin vain luonut uudelleen jalon villin äärimmäisen moralisoivassa tarinassa, joka pikemminkin ruokkii vääriä uskomuksia kuin korjaa niitä. Kirjailija esittää hyvin epärealistisesti, kuinka savant-päähenkilö kykenee voittamaan ongelmansa – Christopher saa lopulta tehtyä matematiikankokeensa ja onnistuu siinä, ja perheenkin ongelmat helpottuvat. Tällainen idealisointi on suorastaan julmaa. Lukekaa mielummin vaikka Oliver Sacksia!

5 Comments:

At 7:00 ip., Anonymous kolibri said...

Mina pidin kirjasta kovasti. En tunne itse ketaan autistista ihmista, mutta monet autististen lasten vanhemmmat ja autistiset ihmiset itse ovat kehuneet kirjaa ja sanoneet etta se on autentinen kuvaus autistisen ihmisen elamasta. Ajattelin etta kirja oli lamminhenkinen ja kiinnostavasti kirjoitettu, ja tarina yksinkertaisuudestaan huolimatta oli mielenkiintoinen. Itse en olisi sanonut etta kirjassa oli onnellinen loppu - hyvia asioita tapahtui, mutta niin huonojakin, ja tulevaisuus jai auki.

 
At 3:48 ip., Blogger Hanna Järvinen said...

Monet pitävät myös J.K. Rowlingista ja Dan Brownista ja se heille sallittakoon. Haddonin ongelma on, että hän sortuu käyttämään kieltä, jollaisen hän on itse määrittänyt luomansa henkilön ulottumattomille. Tämä on huonoa kirjoittamista, ja vaikka onkin poliittisesti korrektia palkita kirjoittaja harvinaisen aiheen käsittelystä, aiheen arvokkuus ei anna anteeksi tekstin huonoa laatua.

 
At 3:21 ap., Anonymous Androgyynihullumies said...

Luin kirjan joskus puolitoista vuotta sitten ja yhdyn pääosin kritiikkiisi (tosin on todettava, että aivan tuoreessa muistissa kirja ei ole). Käsittääkseni tuo sokeus metaforiselle ilmaisulle ei ole aspergereilla mikään välttämätön, olemuksellinen piirre.

 
At 7:39 ip., Anonymous tuulisuoja said...

Luin kirjan sen ilmestyttyä suomeksi. En kokenut sitä tavattomana kirjalisena saavutuksena. Enkä ajatellut siinä olevia sitaatteja, textinpätkiä, kuvia jne huomattavina kerrontateknisinä ideoina. Kaikkeahan jo melkein on kokeiltu. Minusta se oli naiivi, hyvällä, lämpimällä tavalla.

En kertaakaan ajatellut, että Haddon olisi koettanut esiintyä minkään erityisryhmän asiantuntijana. Päähenkilö nyt vain sattui olemaan omanlaisensa. Ei tullut mieleeni alkaa etsiä ns. lääketieteellisä virheitä romaanista. Toki kirjailijalla on velvollisuus pyrkiä totuutta kohti ja ottaa asioista selvä.

Tunnen autisteja ja aspergiggoja mm, tunnen myös monin tavoin ns. 'erilaisia' ihmisiä. Nautin lähes aina, kun kaunokirjallisuus edes jollain tapaa koettaa tuoda erilaisuutta esiin.

 
At 11:01 ap., Anonymous ruu said...

Jaa´a. Luin kirjan heti ilmestyttään englanniksi. Tosi hyvä kirja. Olen suositellut etiäppäin. Nimenomaan sanoilla "hyvä kirja":)

 

Lähetä kommentti

<< Home