12.9.05

Rakkautta ja Anarkiaa 2005 Preview Review

Vuoden 2005 Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin (15.-25.9.) teemana on elokuvat, joihin kohdistuu suuria odotuksia, mutta jotka osoittautuvat pettymyksiksi. Festivaali on perinteisesti ollut Helsingin, ellei peräti koko Suomen, tärkein suuren yleisön näyteikkuna maailmalla pyöriviin festivaalihitteihin ja muihin omituisuuksiin, ja vakiintuneilta festivaaliohjaajilta tuodaan näytille elokuvia sitä mukaan kun he niitä tekevät.

Lapsenmielisten odotukset kohdistuvat loistavista animaatioistaan tunnetun Hayao Miyazakin elokuvaan Liikkuva linna (Japani, 2004), joka kuitenkin osoittautui epäkoherentiksi ja väsyneeksi kierrätykseksi. Terry Gilliamin fanit ovat odotelleet jo ties kuinka monta vuotta uutta elokuvaa, mutta nyt heille tarjotaankin tasapaksua ajattelevan miehen Van Helsingiä, elokuvaa Grimmin veljekset (Yhdysvallat, Tsekki, 2005). Vampyyrien ystävät ovat odotelleet venäläistä Timur Bekmambetovin Night Watchia (Venäjä, 2004), jossa on valitettavan vähän ryssämeininkiä ja valitettavan paljon rasittavaa hötkymistä.

Oikeaoppisen Preview Review -meiningin mukaisesti pitäisi kuitenkin aukoa päätään vain sellaisista asioista, mistä ei mitään tiedä. R&A:n kohdalla on kuitenkin päässyt käymään niin, että olen nähnyt monia festivaalille tulevista elokuvista, ja voin näin ollen lausua niistä perusteltuja mielipiteitä. Aion hoitaa sen alta pois yksinkertaisella viiden elokuvan listalla, jonka jälkeen päästäänkin sitten itse asiaan, eli ennakkoluuloiseen hutkimiseen:

Tetsuya Nakashima: Kamikaze Girls (Japani, 2004) - Useimmat festivaalit syrjäyttävät koruompeluelokuvan täysin, joten kiitokset R&A:lle tästä rohkeasta valinnasta.

Enki Bilal: Immortel (Ranska, Italia, Iso-Britannia 2004) - Tätä onkin saatu odottaa, mutta parempi nyt kuin ei ollenkaan. Elokuvassa on kaunis sinihiuksinen nainen ja mahtavaa raiskausromanssia.

Thomas Vinterberg: Dear Wendy (Tanska, 2004) - Sadunomainen lite-versio Lars von Trierin uusimmista elokuvista. Aseaihe on niin yksinkertainen että siitä on vaikeaa esittää kovin monimutkaisia argumentteja.

Carlos Reygadas: Battle in Heaven (Meksiko, Belgia, Ranska, Saksa, 2005) -Näe kuinka kaunis rastatyttö, jota näyttelee yläluokkainen meksikolaisperijätär, ottaa suihin rumalta autonkuljettajalta, jota näyttelee ohjaajan isän autonkuljettaja.

Gregg Araki: Mysterious Skin (Yhdysvallat, 2004) - Täyttävätkö nämä elokuvat pedofiileille saman funktion kuin homoelokuva homoille?

Yksi R&A:n kaltaisen elokuvafestivaalin suurimmista ongelmista on tunnistaa mihin kategoriaan mikäkin elokuva asettuu, ja näin välttää sellaiset elokuvat, joista ei pidä. Festivaalikatalogi on perinteisesti ollut tässä suunnittelussa hyödytön, koska siinä keskitytään hehkuttamaan kaikkia elokuvia, kuten asiaan kuuluu, mutta myös tavataan jättää keskeistä tietoa pois. Muistan vieläkin kauhulla sitä kertaa, kun päädyin katsomaan kreikkalaista elokuvaa, jonka viestinä oli se, että Neitsyt Maria pelastaa ihmeiden voimalla. Olisin kaivannut varoitusta.

Uskonnollinen kura ei ole ainoa ongelmakategoria. Miksi esimerkiksi pitää aina olla pianomusiikkia? Klaus Härön sotalapsielokuvassa Äideistä parhain oli inhimillisiä ja kauniita kohtauksia, jotka toivat sotalapsiaiheen tragedian kauniisti esille. Valitettavasti niitä oli vain vartin välein, ja loput elokuvasta oli täytetty vakavissa historiallisissa elokuvissa pakollisella pianon pimputuksella ja maisemakuvilla pelloista, merestä ja taivaasta.

Pianomusiikin vihaajille suosittelen, että ainakin Thomas Durchschlagin yksinäisyyselokuva Alone (Saksa, 2004), Pawel Pawlikowskin kuulas kesärakkaushempeily My Summer of Love (Iso-Britannia, 2004) ja Jacques Audiardin pianonsoittoelokuva The Beat That My Heart Skipped (Ranska 2005) jätetään väliin. Niiden aiheet kuulostavat siltä, että ne ovat hyvinkin saattaneet provosoida ohjaajansa pianomusiikin käyttöön.

Katsomisen arvoisiakin elokuvia festivaaleilla on, mikäli pianomusiikkia kohtaan tuntemaltaan pelolta uskaltautuu katsomaan jotain uutta ja ennalta-arvaamatonta. Jotain sellaista, kuten nämä viisi tiukan seulonnan läpikäynyttä mestariteosta, joita näkemättä on tulevina vuosina mahdotonta puhua elokuvasta:

Tomas Alfredson: Four Shades of Brown (Ruotsi, 2004) - Lakonista meininkiä elokuvassa, jonka arvioisin olevan koko festivaalien turvallisin valinta, mikäli vihaa sentimentaalista pianomusiikkia.

Thomas Clay: The Great Ecstasy of Robert Carmichael (Iso-Britannia, 2005) - Tässä elokuvassa käsittääkseni tehdään väkivaltaa ihmisille.

Lucile Hadzihalilovic: Innocence (Ranska, 2004) - Pedofiileilla on elämässä kurjaa, mutta onneksi he voivat mennä katsomaan tällaisia elokuvia, mikäli masentaa liikaa.

Ilya Khrzhanovsky: 4 (Venäjä, 2004) - Armotonta nykyvenäjämeininkiä. Kaikkien kurjuuden ystävien ykkösvalinta. Huhu kertoo, että elokuvassa mummot läpsivät tissejään.

Shibata Go: Late Bloomer (Japani 2004) - Katalogin mukaan tässä elokuvassa on pyörätuolilla hurjasteleva vammainen. Kuulostaa tämän vuoden japanilaiselta lupaukselta.

Lopuksi on vielä mainittava yksi elokuva, jota ei kukaan vakavamielinen R&A-kävijä voi jättää väliin, elokuva josta tiedän, että se tulee olemaan oman festivaalikokemukseni kohokohta. Kyseessä on legendaarisen ranskalaisen luontodokumentaristi Luc Jacquetin nerokas, riipaiseva pingviinikuvaus Pingviinien matka (Ranska, 2005). Sen kanssa ei voi mennä pieleen, sillä mikäli elokuva sisältää sitä, mitä promokuvat lupaavat, eli herttaisia pikkupingviinejä pönöttämässä emojensa helmoissa, voi käydä niin, että seuraavan elokuvan ihmisnäyttelijät eivät näytä enää miltään.
Se ei ollut vitsi.