17.9.05

"Pop TV More Discreet and Subtle Than Ever Before!"

Kirja: Steven Johnson: Everything Bad is Good for You: How Today's Popular Culture is Actually Making Us Smarter (Riverhead Books, 2005)



"Parents can sometimes be apalled at the hypnotic effect that television has on toddlers; they see their otherwise vibrant and active children gazing silently, mouth agape at the screen, and they assume the worst: the television is turning their child into a zombie. The same feeling arrives a few years later, when they see their grade-schoolers navigating through a video game world, oblivious to the reality that surrounds them. But these expressions are not signs on mental atrophy. They're signs of focus."

Steven Johnsonin suhteellisen tuore kirja Everything Bad is Good for You on herättänyt maailmalla varsin paljon keskustelua. Suomessa ruoppaaminen on jäänyt aika pintapuoliseksi, kuten Imagen syyskuun numeron artikkelina esiintyvä referaatti osoittaa.

Johnsonin keskeinen teesi on, että populaarikulttuuri, erityisesti tietokonepelit, tv-sarjat ja Internet, kehittävät ajattelua. Pelit opettavat ongelmanratkaisukykyä, pakottavat näkemään sekä lopullisen päämäärän, että siihen johtavat yksittäiset askeleet. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tv-sarjat ovat monimutkaistuneet juonien ja hahmojen suhteen sekä muuttuneet jatkuvajuonisiksi. Ne ovat paljon 70-luvun kuonaa haastavampia ja monissa katsoja pyritään tarkoituksella saamaan ymmälleen. Jopa tosi-tv:n parhaimmisto opettaa sosiaalista ja emotionaalista älykkyyttä. Internet tietenkin mahdollistaa tästä kaikesta keskustelemisen ja antaa lukijalle siis aktiivisemman roolin. Ja kyllä, Johnsonilla on tietenkin oma blogi.

Nämä kehityskulut huomaa muun muassa siitä, että audiovisuaalinen kokoperheen viihde käyttää nykypäivänä monia sellaisia kerrontamenetelmiä, jotka vielä kolmekymmentä vuotta sitten olivat art house -elokuvateattereihin suljettua avantgardea. Sama koskee Internetin puolella tuota menneiden aikojen jännää narratiivista jippoa, hypertekstiä.

Kaikenkaikkiaan televisiosarjat ovat nykyään hienovaraisempia ja fiksumpia kuin koskaan. Tähän minun on erityisen helppo yhtyä, tulinhan itsekin kirjoittaneeksi aiheesta huhtikuussa. Argumentaatio etenee sulavasti ja vastaanpanemattomasti, enkä osaa sille tehdä lyhyessä tilassa oikeutta. On ilahduttavaa lukea tekstiä, joka viittaa yhtä helposti Guns & Ammoon ja Virginia Woolfiin. Selvää on, että kirja - tai ainakin sen referatti - on jokseenkin pakollista luettavaa kenelle tahansa populaarikulttuurista kiinnostuneelle.

Johnson keskittyy analyysissään peleihin ja telsuun, mutta sivuaa myös muita medioita. Elokuvat ovat hänen mielestään jäämässä jälkeen, lähinnä pituutensa takia, mutta nekin ovat monimutkaistuneet (vertaa Tarua sormusten herrasta ja Tähtien sotaa, tai Nemoa etsimässä ja Maija Poppasta). Sarjakuvatkin monimutkaistuvat niin visuaalisen ilmaisun (Chris Ware vs. Bill Finger) kuin juonellistenkin kiemuroiden tasolla (Monessako vaihtoehtotodellisuudessa Batman seikkailee?), mutta nämä hemmetin mielenkiintoiset havainnot on siivottu yhteen ainoaan loppuviitteeseen. Oikeastaan ainoastaan popmusa on Johnsonin mielestä junnannut paikallaan.

Oleellista on kuitenkin huomauttaa, että Johnson ei ole valmis heittämään kirjoja romukoppaan, vaan uskoo sen edelleen olevan äärimmäisen hyödyllinen kommunikaatiomuoto. Hän ei myöskään ota kantaa pelien tai televisiosarjojen sisältöön, vaan puhuu nimenomaan muodosta. Tämä on valintana perusteltu, mutta siinä on normaali varoitusteksteihin liittyvä anteeksipyynnön maku - varsinkin kun on selvää, että hän pitää monista esimerkkisarjoistaan suuresti myös sisällön tasolla.

Kirjan heikkoudet liittyvätkin sen tarkastelun rajaukseen. Vaikka perusteesinsä Johnson onnistuu myymään minulle, joskin olisin kaivannut hiukan kriittisempää otetta, varsinkin kun kirjan pituudeksi ei nyt ole tullut juurikaan enempää kuin 200 sivua. Esimerkiksi kirjoittaessaan tietokonepelistä ja niihin liittyvästä opettamisesta hän ei mainitse kertaakaan opitun tiedon soveltamiseen (transferrance) liittyviä vaikeuksia. Tuntuu omituiselta sivuuttaa opettavien pelien keskeisin ongelma, erityisesti kun Johnson on selvästi paneutunut aiheeseen ja jopa käynyt keskusteluja MIT:ssä juurikin tämän aiheen parissa painiskelevan Henry Jenkinsin kanssa.

Toinen ongelma, jonka Johnsons sivuuttaa nopeasti, on uutisten rooli televisiossa. Hänen näkemyksensä on kuitenkin huomionarvoinen:

"The Net has actually had a positive lateral effect on the tube as well, in that it has liberated television from attempting tasks that the medium wasn't innately well suited to perform. As a vehicle for narrative and first-person intimacy, television can be a delightful medium, cabable of conveying remarkably complex experiences. But as a source of information it has its limitations. The rise of the Web has enabled television to offload some of its information-sharing responsibilities to a platform that was designed specifically for the purposes of sharing information."

Säätiedotteet, urheilutulokset ja lakisäädökset löytyvät netistä helposti, joten telsun ei oikeastaan edes kannata kertoa niistä, Johnson tuntuu summaavan. Varsinaisten uutisten sisältö rajautuu jälleen kirjan tarkastelualueen ulkopuolelle.

Puutteistaan huolimatta Johnsonin kirja on hyvin tervetullut maallikotiedekirja. Pelitutkimus on saanut oman Stephen Hawkinginsa.

1 Comments:

At 3:05 ip., Blogger Timo said...

Does "transferrance" make some kind of differrance?

 

Lähetä kommentti

<< Home