15.8.05

Raivoa rakkaudesta

Teatteri: KUNQ: Armé av älskande (Stockholm Pride, 2005)

Ohjaus: Pelle Hanaeus

No one will give us what we deserve. Rights are not given they are taken, by force if necessary. It is easier to fight when you know who your enemy is. Straight people are your enemy.


KUNQ on vuonna 2001 perustettu tukholmalainen queer-nuorisoteatteri, joka esittänyt omiin teksteihinsä perustuvia näytelmiä noin kerran vuodessa. Tänä vuonna Tukholman Pride-festivaaleilla he esittivät dramatisointinsa vuonna 1990 New Yorkin Pridessä levitetyn Queer Nationin Manifestin.

Manifesti on historiallisena dokumenttina mielenkiintoinen. Se pukee sanoiksi asennemuutoksen, joka yhdysvaltalaisten homojen ja lesbojen keskuudessa tapahtui reaganismin ja AIDSin iskettyä. Se on raivoisa vaatimus olojen parantamiseksi. Sen anonyymit kirjoittajat vaativat tasa-arvoa, kaapista astumista, oikeutta perheeseen ja rahoitusta AIDSin hoitamiseen.

And the teenage boys who upon spotting my Silence=Death button begin chanting "Faggot's gonna die" and I wonder, who taught them this? Enveloped in fury and fear, I remain silent while my button mocks me every step of the way.

Nykypäivänä se paljastaa kuinka tilanne on muuttunut (näkyvyys on lisääntynyt) - ja toisaalta kuinka mikään ei ole muuttunut (New Yorkin uusi AIDS-aalto, perheoikeuden evääminen, poliittinen ilmasto, Bush vallassa). Vaikka teksti on ehkä turhankin konfrontaatiohakuinen ja monet iskulauseet ("Read my lips", "Silence = Death") tuntuvat vanhentuneilta, ovat silti ajatukset niiden takana yhtä tarpeelliset kuin viisitoista vuotta sitten.


Adaptaatiossa yhdeksänhenkinen näyttelijäryhmä sai tekstiin uskomattoman paljon tunnetta. Se, että nämä maailman tasa-arvoisimmassa maassa kasvaneet parikymppiset tunnistavat itsensä tekstistä, kertoo tekstin vahvuudesta. Mutta uskoessaan jokaisen ajatuksen he myös esittävät sen täysin nöyristelemättä antaen tekstille huiman nosteen.

You won't wear a pink triangle on that linen lapel. You won't meet my eyes if I flirt with you on the street. You avoid me on the job because I'm "too" out. You chastise me in bars because I'm "too political." You ignore me in public because I bring "too much" attention to "my" lesbianism.

Daniel Nyströmin esittämä monologi oli esityksen emotionaalinen keskus, mutta ensemble toimi kaikenkaikkiaan erinomisesti yhteen. Muutaman sivun manifesti muuttui 50 minuuttiseksi näytelmäksi, joka käytti tanssia ja musiikkia vahvasti. Yksinkertainen koreografia antoi tekstille ryhtiä ja rytmiä. Musiikkivalinnat (mm. Voguen ja I've got the Powerin mash up, live-saksofonisti) yhdistivät onnistuneesti tuoreutta nostalgiaan ja toisaalta pitivät manifestin kiinni arjessa.

Erityistä kiitosta ansaitsee näyttämöllepano. Näytelmä esitettiin jumppasalin keskellä yleisön istuessa lattialla. Tämä tukien näyttelijät oli puettu verkkareihin ja valkoisiin wifebeatereihin. Tarjollaolevia urheiluvälineitä käyettiin luovasti tuomaan periaatteessa aika suoraviivaiseen esitykseen väriä. Kehollisuuden korostaminen rikkoi muuten varsin abstaktia esitystä ja inhimillisti esiintyjät. Ainoa tyylirikko oli yhdelle näyttelijälle meikatut tarpeettomat ruhjeet. Lihallisuus ja haavoittuvuus tuli kyllä kommunikoitua ilmankin maskeeraajan merkkejä.

Esityksen nimi, Armé av älskande, on napattu manifestin ensimmäisestä alaotsikosta. Se on toiveikas "An Army of Lovers Cannot Lose" viitaten vastaavasti Theban taisteleviin rakastajiin antiikin Kreikassa. Tämä optimismi, usko omaan ihmisarvoon ja lopulta myös voittoon löytyy niin tekstin kuin esityksenkin sydämmestä.

Every time we fuck, we win.

Sitaatit ovat alkuperäisestä manifestista. Esitys oli ruotsinkielinen.