30.8.05

Cannes 2005, osa 3/3

Tämä on kolmas ja viimeinen osa Perkeleen periskoopin Cannes-reportaasista. Tähän mennessä suurimpien elokuvalehtien Cannes-jutut ovat jo ehtineet ulos. Itseni kaltaiselle ensikertalaiselle kiusaus lukea muiden juttuja ja vertailla niitä omiin näkemyksiin osoittautui ylitsepääsemättömäksi. Onneksi paljastui, että brittiläinen keskinkertaisuuden juhlistaja Sight and Sound on kanssani eri mieltä, kun taas yhdysvaltalainen kulttuurielokuvalehti Film Comment oli pitkälti samaa mieltä. Kyllä nyt on sellainen olo että omaa arvomaailmaa on taas pönkitetty.

Cannes saattaa olla maailman merkittävin elokuvafestiaali, mutta muodin aallonharjalla se ei voi väittää olevansa. Tämä tuli tuskallisen selväksi Semaine internationale de la critiquen musiikkivideonäytöksessä, jonka alkupuheessa yleisölle kerrottiin, että musiikkivideoita näytettiin festareilla nyt ensimmäistä kertaa, koska ohjelmistoon haluttiin jotain uutta ja räväkkää. Melkein yhtä noloa oli se, kun yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Miranda July sai tiedotustilaisuudessa cooliuspisteitä siitä hyvästä, että hänellä oli blogi.

Tämä tuntui muutenkin olevan festivaalin teemana: mahtavia elokuvia suur-ohjaajilta oli riittämiin, mutta uusia löytöjä ja marginaalikyvykkyyksiä ei juuri näkynyt. Niitä varten täytynee edelleenkin koluta pienempiä festivaaleja. Tästä ilmiöstä oli poikkeuksellisen nolona esimerkkinä se, että korealainen Kim Ki-duk nähtiin festivaaleilla nyt ensimmäistä kertaa, sopivasti juuri kun hänen elokuviensa taso on saavuttanut pohjan elokuvalla Hwal.

Elokuva: Robert Rodriguez: Sin City (U.S.A., 2005)
***

Virallisesti ohjaajaksi pitäisi kai merkitä Robert Rodriguez ja Frank Miller. Sin City on Rodriguezin sovitus Millerin samannimisistä sarjakuvista. Se on niin uskollinen alkuteokselle, että Rodriguez koki aiheelliseksi jakaa ohjaajan krediitin Millerin kanssa. Uskollisuuden aste on todellakin ennennäkemätön. Usein kuvat, rajaukset ja jopa leikkaukset ovat täsmälleen samoja kuin sarjakuvassa, niin yksi yhteen kuin elävien näyttelijöiden kanssa vain on mahdollista. Uskollisuutta voisi jopa hieman rajoittaa, sillä erityisesti sisäisen monologin silkka volyymi kävi ajoittain hermoille. Pakkoko näiden tyyppien on pälättää koko ajan? Vaadin hiljaista poseerausta! Ymmärrän, että sisäinen monologi kuuluu film noirissa asiaan, mutta rajansa kaikella.

Pääasiassa elokuvassa lainattiin teoksia Sin City, A Big Fat Kill ja That Yellow Bastard. Elokuva on kolmiosainen, ja vaikka rakenne tavallaan toimiikin, niin lopputulos on hyvin raskas. Kolmen kirjan tarinat on ahdettu kahteen tuntiin tavalla, joka ei jätä paljoa tilaa hengittää. Kuva on komea. Millerin mustavalkotyylittely kääntyy valkokankaalle kauniisti.

Elokuva: Hou Hsiao-hsien: Three Times (Taiwan, 2003)
****

Tämä oli ensimmäinen Hou Hsiao-hsienin elokuva, jonka olen nähnyt, ja siinä oli jonkin verran sulattelemista. Hitautta on helpompi sietää elokuvallisessa ilmaisussa, mikäli siihen on tottunut. Veljeni kertoi, että nähtyään Venäjällä elokuvakoulussaan Alexandr Dovzhenkon tylsyydestään tunnetun mestariteoksen Maa (Zemlya) neljännen kerran, normaali ranskalainen taide-elokuva alkoi vaikuttaa suorastaan hengästyttävän toiminnalliselta. Niin tämänkin elokuvan kanssa. Katsoin sen keskellä Cannesin hektistä menoa, ja siinä ympäristössä se oli tuskaa. Nyt, nähtyäni enemmänkin ohjaajan elokuvia rauhallisessa ympäristössä, voin sanoa että Three Times oli erinomainen, tinkimätön kuvaus odottamisesta ja naisen roolista perinteisessä yhteiskunnassa. Visuaalisesti vaikuttava elokuva, joka antaa aikaa omille ajatuksille.

Elokuva: Seijun Suzuki: Operetta tanuki goten (Japani, 2005)
*****

Tämä elokuva saa festivaalin virallisen mitävittua-palkinnon. Suzukin pesukarhuoperetti oli uskomattoman energinen, riemukkaan sekaisin oleva teatterin keinoja hyödyntävä musikaalispektaakkeli, joka sai kaikista festivaalilla näkemistäni elokuvista kovimmat aplodit. Yleisö nousi seisomaan ja hurrasi jo ennen kun elokuva oli ehtinyt edes alkaa ohjaajan saapuessa paikalle kauniin tähtensä, elokuvista Crouching Tiger, Hidden Dragon, Hero ja 2046 tunnetun Ziyi Zhangin kanssa. Elokuvan satumainen tarina etenee suomalaista lasten tv -viihdettä muistuttavissa lavasteissa valtavien tanssinumeroiden ja yleisen sekopäisyyden vallitessa hengästyttävää vauhtia CGI-efektien varmistaessa, ettei maallisuus pääse hetkeksikään vaivaamaan.

Elokuva: Kim Ki-duk: Hwal eli The Bow (Etelä-Korea, 2005)
**

Etelä-Korealaisella Kim Ki-dukilla on vahva, omintakeinen tyyli, joka paistaa läpi kaikista hänen elokuvistaan. Toistaiseksi se on ollut niille eduksi, mutta liika on liikaa. Tämä on kahdestoista samalla kaavalla tehty elokuva. Vanha äijä asuu laivalla nuoren tytön kanssa. Äijä aikoo mennä naimisiin tytön kanssa heti kun tästä tulee täysi-ikäinen. Tyttö on pullossa kasvanut eikä tiedä paremmasta kunnes nuori, salskea kundi piipahtaa laivalla ja kiinnostuu heti tytöstä. Elokuva on riisutumpi ja minimalistisempi kuin ohjaajan monet aikaisemmat elokuvat, eikä se ole sille eduksi. Yksinkertaisuus paljastaa sisällön puutteen.

Elokuvaa ei paranna se, että Kim Ki-duk on saanut jostain päähänsä, että nuorten tyttöjen tunnontuskat ovat hänen ominta alaansa. Kuten jo elokuvassa Samaritan Girl nähtiin, hän on ilmeisen kyvytön ohjaamaan nuoria naisnäyttelijöitä, mutta tuossa elokuvassa oli sentään runsaasti muita ansioita. Tässä uudessa tekeleessä jää enemmän aikaa kiinnittää huomiota pökkelöön näyttelemiseen. Tytöllä ei ole muita ilmeitä kuin hymy, ilmeetön perusnaama ja kiukku. Vaikutelma on vieraannuttava ja hahmo tuntuu nukelta.

Elokuva: Amat Escalante: Sangre (Meksiko, 2005)
****

Kieroonkatsova mies istuu sohvalla ja katsoo telkkaria. Nainen passittaa hänet pesemään molonsa. Mies tekee työtä käskettyä. Nainen runkkaa miestä. Mahtavaa elokuvaa hyvin todentuntuisista tilanteista ja ongelmista ja samalla yksi parhaista ellei paras festareilla nähty latinalaisamerikkalainen elokuva. Escalante näyttäytyy edukseen erityisesti verrattuna maanmieheensä Carlos Reygadasiin, jonka shokkielokuva Batalla en el cielo festareilla nähtiin. Elokuvien ero on pienen ja ison elokuvan ero, ja siinä missä Batalla en el cielo tekee kaikkensa saadakseen palkintoja, on Sangre sellainen elokuva joka heijastelee ellei jokaisen ihmisen kokemuksia, niin ainakin jokaisen miehen.

Elokuva: Niki Karimi: Yek shab eli One night (Iran, 2005)
****

Niki Karimin Yek Shab on elokuvataiteellisilta ansioiltaan yksi festivaalin vahvimpia elokuvia. Yön kuvaamiseen liittyy teknisiä ongelmia, joiden takia elokuvan yö voi olla täynnä mystisiä valonlähteitä, jotka paljastavat kaiken. Tai sitten yö kuvataan päivällä ja pimennetään jälkituotannossa, minkä huvittavasta rujoudesta esimerkkinä vaikka Aleksi Mäkelän Pahat pojat. Karimin elokuva on ensimmäisiä koskaan näkemiäni elokuvia, jossa yö todella näyttää yöltä. Valon ja pimeyden muodostama pinta vastaa täysin sitä, jonka kuka tahansa voi kokea kävellessään yksin vaikkapa suuren sairaalan parkkipaikan halki neljältä aamuyöllä. Vaikka elokuva sijoittuukin uuden iranilaisen elokuvan popularisoimaan kaksi ihmistä autossa -genreen, saa se kuitenkin pisteitä käsitellessään hienovaraisesti naisten asemaa Iranissa. Cannesin kaltaisella festivaalillakaan harvoin näkee näin järeää muodon hallintaa.

Elokuva: Kobayashi Masahiro: Bashing (Japani, 2005)
*****

Joskus vieraasta kulttuurista tulevassa elokuvassa esiintyy niin vieraan näköistä käytöstä, että se vaikuttaa epäuskottavalta ja karrikoidulta. Tämän elokuvan päähenkilönä on nainen, joka on ollut Irakissa vapaaehtoistyöntekijänä humanitäärisessä järjestössä. Hän on jäänyt panttivangiksi, ja sittemmin vapautettu. Palattuaan kotiin hän kohtaa pelkkää vihaa, sillä yleisen mielipiteen mukaan hän on saattanut maansa häpeään.

Länsimaisen individualistin on todella vaikeaa sisäistää tapahtumien logiikkaa, mutta pakko on uskoa koska elokuva perustuu tositapahtumiin. Elokuva on poliittisesti ja kulttuurillisesti rankkaa kamaa, ja erittäin hyvin tehty. Se on yksinkertaisesti rakennettu yhden idean elokuva, joka ei tyhjene tuon idean sanalliseen selvitykseen. Vaikka elokuvasta tietää kaiken etukäteen, se on nähtynä silti hurja kokemus. Riisuttu ilmaisu antaa ilmiön puhua omaa kieltään.