23.6.05

Pieniä julmia tarinoita

Tanssiteos: Jenni Kivelä: Mestarietsivät
****

En ollut suunnitellut kirjoittavani mistään Kuopio tanssii ja soi -tapahtumassa näkemästäni, mutta luettuani Helsingin Sanomien 21.6. julkaiseman yksiulotteisen kritiikin Jenni Kivelän uutuusteoksesta Mestarietsivät, koin suorastaan velvollisuudekseni kertoa kaikille, ettei se nyt ihan noin mennyt. Kaikki kunnia kriitikko Auli Räsäsen pitkälle ja kunniakkaalle uralle suomalaisen tanssin edistämisen saralla, mutta Kivelän teoksessa on paljon muutakin kuin pikkukivaa, yleisön naurattamiseksi tarkoitettua kikkailua.

Teos on toki helposti lähestyttävä, sillä Mestarietsivissä ei pitäydytä vain tanssillisessa ilmaisussa, vaan keskeistä on tanssin, musiikin, visuaalisten elementtien ja tekstin vuoropuhelu. Tämä voi tietty olla tanssitaiteen puristeille liikaa, sillä tanssissa elää yhä voimakkaana kummallinen oman taidemuodon aliarvostaminen, jonka mukaan tanssin pitää olla ”puhdasta” verbaalisesta ilmaisusta ja liiasta kuvataiteellisesta tai musiikillisesta panostuksesta ollakseen tanssia. Onneksi Kivelän kaltaiset nuoret koreografit ovat tajunneet formalistien valheen ja yhdistäneet luovasti eri taidemuotoja, myös ”korkean” ja ”populaarin” kulttuurin rajoja rikkoen. Hitto vieköön, taide voi olla hauskaa ja yleisöön menevää ja silti merkityksellistä!

Mestarietsivät alkaa ja siinä toistuvat kuin kohtausten rajoina television etsiväsarjoista tutut kuvat murhatutkimuksista: lakanan peittämiä ruumiita, todistusaineistopusseja, valkeiden viivojen piirtoa lattialla makaavan ruumiin ympärille, tilanteen valokuvausta, poplaritakkeja. Lavastus on minimalistinen ja mustaseinäisellä näyttämöllä on rajattuna tanssille tila – vino, epätäydellinen, loisteputkien ympäröimä neliö, yhtä epätäydellinen kuin rakkaus. Muutamat propit havainnollistavat tarinoiden vaiheita.

Tanssijoita on neljä, kaksi naista (Anne Hiekkaranta ja Ninu Lindfors) ja kaksi miestä (Tommi Haapaniemi ja Carl Knif). Teoksen aikana heistä jokainen käy läpi monta roolia, usein vain lauseen mittaisia, tai muutaman tanssiaskeleen. Fragmentteja yhdistää halu suureen tunteeseen, joka tavoittelee nietzscheläistä yli-ihmistä ja sortuu siihen tavalliseen tarinaan. Liikesarjojen toiston kautta kuvion ennalta määritelty luonne paljastuu aivan kuten kliseissä rakkaudesta. Kaikki omaperäiseltä vaikuttava osoittautuu jo jostain lainatuksi – kulttuurimme suurista rakkauskertomuksista, jotka saavat meidät toivomaan, että olisivat totta. Miljoona kertaa kuullut rakkauslaulut kuten Nat King Colen L-O-V-E, niiden ikuista, tulenpalavaa ja romanttista tunnetta tihkuvat ideaalit kontrastoituvat kuluneisiin iskufraaseihin ja koottuihin selityksiin miksi tämä ei toiminutkaan.

Liian pienet kädet, outo ominaishaju, ei mikään Adonis – monta suhdetta milloin mistäkin syystä lopettanut mies toteaa, että ehkä pitäisi lakata täydellisen kollin etsintä ja keskittyä melkein täydellisen löytämiseen.

Tanssijat vaihtavat pareja näyttämöllä, riippuvat pois lähtevässä ja toista haluavassa, kaatuvat kuolleina maahan ja ponnistavat eteenpäin, kerta toisensa jälkeen. Kolmen tanssijan trio tuo muistumia niin klassisesta baletista (miestanssijat kiidättävät naista harteillaan näyttämön halki) kuin Kolmesta Sulottarestakin.

Tyttö rakastuu riparilla Jariin ja seuraa tätä kunnes Jarin äiti käskee lopettamaan moisen vainoamisen. Tyttö seisoo yksin tyhjällä näyttämöllä kesämekossaan ja laulaa ihan tavallisella äänellä, hieman murteisella englannilla kuinka


Every breath you take
Every move you make
Every bond you break
Every step you take
I'll be watching you


Biisi kuulostaa yht’äkkiä todella uhkaavalta.

Tekstin ja tanssin suhteesta nousee vahva kokonaisuus, josta kukin katsoja voi oman elämänsä ja luonteensa mukaan nostaa esiin erilaisia tulkintoja. Tyytyväinen ihminen voi ehkä nostalgisesti muistella, kuinka höpsö olikaan rakastuessaan ensi kertaa. Toinen taas samastuu naiseen, joka ensitreffien jälkeen kirjoitti kahdessa viikossa yli kolmekymmentä kirjettä, jotka yhä ovat vintillä jätesäkissä lähettämättä ja elämä jatkuu kuten ennenkin. Kolmas ajattelee, kuten tarinan poika, joka piti huolta kasvista, koska kokonaisesta ihmisestä huolehtiminen pelotti liikaa.

Tanssijat tanssivat samaa liikesarjaa, tangoten yksin, josko kenties, kenties, kenties jostain löytyisi se täydellinen rakkaus. He kertovat yksi toisensa perään tarinoita, jotka voisivat ehkä olla totta.

Tytöstä, joka oli itkenyt jo 28 nenäliinapakettia eikä sekään ollut tarpeeksi. Pojasta, joka piti kulkiessaan ääntä, jotta ei hukkuisi liian syvälle omiin ajatuksiinsa. Eräästä, joka ei tiennyt oliko ääni hänen sisällään miehen vai naisen, joten hän kuvitteli mieluummin olevansa hevonen.

Tämä voi naurattaa, mutta nauru on julmaa. Jokainen haaveilee romanttisesta rakkaudesta ja törmää kovaan todellisuuteen, jossa sä et riitä, olet vain melkein täydellinen, ja voisitsä ottaa valokuvassa silmälasit pois ja joskus pitää jotain muuta kuin mustaa paitaa kun se saa sut näyttämään niin synkältä. Pienet sanat tappavat. Yksi kuolee vähättelyn murhaamana, toinen suhde päättyy tuntemattomasta syystä, koska oli sovittu, ettei toista koskaan jätetä ja ettei riidellä kylässä. Rakkaus on kuollut ja etsivät analysoivat sen kuolemaa. Monitulkintaisuutta lisää, että kuulemme niin murhattujen kuin murhaajienkin ohjeistuksia, lyhyitä julmia tarinoita, jotka kaikessa kliseisyydessään ovat samaan aikaan huvittavia ja niin kovin tosia, ettei tiedä pitäisikö oikeastaan itkeä.

Et sä mikään kaunis ole, mutta on sulla kivat vaatteet. Ja varmasti jokaista on joskus ärsyttänyt, ettei silloin keksinyt mitään nokkelaa vastausta.

Tämä naurattaa, mutta vain, koska nyt on jo jälkeenpäin. Tarinat ja tanssin rosoinen kieli kertovat lopulta määrättömästä yksinäisyydestä ja pelosta tunteiden, jopa toivonkin menettämisestä. Kaipaako minua kukaan jos kuolen? Entä jos en enää koskaan tunnekaan mitään? Mestarietsivät puhuu yllättävän särmikkäästi tavallisen riittämättömyydestä, tinkimättömyydestä, kyvyttömyydestä, ei vain rakkauteen vaan kaikkiin suuriin tunteisiin, moralisoimatta ja tuomitsematta. Tuloksena on monitasoinen kollaasi, josta jokainen voi löytää omia merkityksiään, jos uskaltaa asettaa itsensä peliin ja ajatella tunteitaan.

Käykää katsomassa. Sillä oi, he ovat hyvin todellisia.

Koreografia: Jenni Kivelä
Tanssi: Tommi Haapaniemi, Anne Hiekkaranta, Carl Knif, Ninu Lindfors
Lavastus: Salla Salin
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Kuopio Tanssii ja Soi -festivaali, yhteistyössä Helsingin juhlaviikkojen kanssa

1 Comments:

At 11:06 ap., Anonymous Anonyymi said...

"Biisi kuulostaa yht’äkkiä todella uhkaavalta."

No, öh, niin kuulostaa se alkuperäinenkin, jos sitä vain kuuntelee -- häiritsevästi obsessoiva stalkeri kyttää toisen jokaista liikettä ja ilmoittaa omistavansa tämän ("oh, can't you see / you belong to me"). Ei se varsinaisesti ole mikään lempeä rakkauslaulu.

Erona on lähinnä se, että jos letkeät poptaustat ottaa pois, koko biisin pointti -- vastakkainasettelu häiritsevän obsessiivisen sanoituksen (joka ei kuitenkaan lopulta eroa niin paljoa muista "mun elämässäni ei ole muuta kuin sä, oma kermälääryskäiseni" -biiseistä) ja vetävän pullamössömelodian välillä -- katoaa oikeastaan kokonaan. Voihan sen toki tehdä noinkin, ja varmasti se toimii ihan hyvin, mutta se siitä nokkeluudesta sitten.

- Mikki

 

Lähetä kommentti

<< Home