22.6.05

Cannes 2005, osa 2/3

Cannesin elokuvajuhlia tuskin tarvitse kenellekään esitellä, onhan Suomi-eksotiikan ykkösmies Aki Kaurismäkikin saanut äskettäin osansa Rivieralla jaettavasta gloriasta. Cannesissa jaetaankin runsaasti erilaisia palkintoja. Näistä merkittävin on pääkilpailusarjan pääpalkinto, Palme d'or eli kultainen palmu, joka meni tänä vuonna selittämättömästi belgialaisten Dardenne-veljesten elokuvalle L'enfant. Pääkilpailusarjan palkinnoista päättää jury, jonka johdossa on perinteisesti merkittävä elokuvaohjaaja, tänä vuonna Emir Kusturica. Pääkilpailusarjasta jaetaan myös toinen palkinto, eli Grand Prix, Jim Jarmuschin elokuvalle Broken Flowers, naispääosa ansaitusti Hanna Laslolle roolisuorituksestaan Amos Gitain elokuvassa Free Zone, miespääosa Tommy Lee Jonesille roolistaan itse ohjaamassaan elokuvassa The Three Burials of Melquiades Estrada, jonka käsikirjoittaja Guillermo Arriaga voitti parhaan käsikirjoituksen, mise en scène Michael Hanekelle elokuvasta Caché ja jury-palkinto Xiaoshuai Wangille elokuvasta Shanghai Dreams.

Näiden lisäksi on vielä muiden festivaalin elokuvasarjojen palkinnot sekä lyhytelokuvapalkinnot. Palkintoja siis riittää, vaikka tänä vuonna niitä jaettiinkin usein hämmentävän tuntuisin perustein.

Elokuva: David Cronenberg: A History of Violence (U.S.A., 2005)
*****

Näin A History of Violencen 8.30 näytöksessä nukuttuani kolme tuntia. Jonottaessani saliin väsymys oli melkoinen. Elokuva oli niin armotonta tykitystä, että kävellessäni ulos väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Virallisessa avajaisesityksessään festivaalin pääsalissa Grand Théâtre Lumièressa yleisö ponkaisi seisomaan elokuvan loppuessa ja raivoisia aplodeja jatkui koko lopputekstien ajan. On käsittämätöntä, ettei pääkilpailusarjassa ollut A History of Violence saanut yhtäkään palkintoa. Elokuva kertoo amerikkalaisessa pikkukaupungissa asuvasta perheellisestä kahvilanomistajasta, jolle väkivalta tuntuu tulevan vähän turhan luonnostaan. Pääosassa oleva Viggo Mortensen on loistava miehenä, joka on luonut itsensä kokonaan uudestaan.

Elokuva: Jean-Pierre & Luc Dardenne: L'enfant (Belgia, 2005)
**

Nuorisorikolliset perustavat perhettä sosiaalisten ongelmien valottamiseen erikoistuneiden Dardenne-veljesten elokuvassa, josta opimme että vauvansa myyminen on paha asia eikä niin pidä ikinä tehdä. Elokuvan naivien elämäntapapummien kuvaus on elävää ja hauskaa, mutta moralisointi rasittaa. Elokuvan katsojien joukosta tuskin löytyy kovin montaa, joka olisi sen viestin kanssa eri mieltä.

Elokuva: Jim Jarmusch: Broken Flowers (U.S.A., 2005)
***

Bill Murray on kulahtanut Don Juan Jim Jarmuschin uusimassa, yllättävän epäcoolissa elokuvassa. Cool on Jarmuschin tavaramerkki, ja Broken Flowersissa erinomainen ote coolista ilmenee sen täydellisenä, systemaattisena puutteena. Kaikki hahmot ovat dorkia, kaikki maisemat geneerisiä ja kaikki asunnot kauheita. Murrayn hahmo saa mystisen pinkin kirjeen, jossa paljastetaan, että hänellä on parikymppinen poika. Murray lähtee käymään läpi entisiä heilojaan saadakseen selville, kuka heistä lähetti kirjeen. Seurauksena noloutta.

Elokuva: Aoyama Shinji: Eli, eli lema sabachthani? (Japani, 2005)
****

Runsaasta mitastaan tunnetun Eurekan ohjaaja Aoyama Sinji hyökkää jälleen festivaalimarkkinoille, tällä kertaa elokuvalla, jossa satumainen tarina pitää pystyssä elokuvaoodia noise-musiikille. Elokuva kuulostaa mahtavalta ja meininki on kova, mutta se on syytä nähdä elokuvateatterissa, sillä armoton vyörytys on sen tehon keskeisin elementti. Japanissa leviää tauti, joka saa ihmiset tappamaan itsensä. Se paranee vain armottomalla noise-vyörytyksellä... vai paraneeko?

Elokuva: Avi Mograbi: Avenge but one of my two eyes (Israel, 2005)
*****

Ohjaaja kävelee kameransa kanssa tien varressa olevalle tarkistuspisteelle, jossa nuoret, israelilaiset sotilaat pysäyttävät hänet ja kieltävät kuvaamasta. Mograbi kertoo heille väsyneellä äänellä, että siviilinä sotilailla ei ole mitään oikeutta käskeä häntä tekemään mitään. Seuraavaksi hän kuvaa nuoria palestiinalaismiehiä, jotka on käsketty seisomaan kivien päällä. Israel-kuvaus on rautaa, ohjaajan omien tarkituspistetoilailujen seuraaminen on todella tyydyttävää ja argumentaatio on murskaavaa. Elokuva vertaa ensin hienovaraisesti ja sitten väjäämättömästi palestiinalaisia itsemurhapommittajia muinaisiin juutalaisiin sankareihin.

Elokuva: Kornél Mundruczo: Johanna (Unkari, 2005)
****

Cannesin katalogikuvauksissa annettiin jokaisesta elokuvasta vain lyhyitä juonisynopsiksia, joissa systemaattisesti jätettiin kertomatta mitään sellaista, joka tekee elokuvasta erikoisen. Mitä kummallisimmat elokuvat saatiin vaikuttamaan tasapaksuilta. Esimerkiksi tästä erinomaisesta unkarilaisesta sairaalamarttyyritarinasta unohdettiin mainita se, että sen kaikki dialogi on oopperalaulun muodossa. Ratkaisu toimii mahtavasti. Tarina pohjautuu hyvin, hyvin löyhästi Jean d'Arcin vastaavaan, ja kertoo muistinsa menettäneestä huorasta, joka parantaa potilaita naimalla näiden kanssa. Elokuva on myös visuaalisesti vaikuttava.

Festivaaliraportin kolmannessa ja viimeisessä osassa nähdään Robert Rodriguezin sarjakuva-adaptaatio Sin City, festivaalin mitävittua-palkinnon voittaja, Sheijun Suzukin Operetta tanuki goten sekä Kobayashi Masahiron Bashing, elokuva joka antaa japanilaisesta kulttuurista poikkeuksellisen vastenmielisen kuvan.