8.6.05

Cannes 2005, osa 1/3

Festival de Cannes on maailman kuuluisin ja suurellisin elokuvajuhla, tapahtuma jonka kuluessa kymmenet tuhannet elokuva-alan ihmiset kerääntyvät pieneen Cannesin kaupunkiin Ranskan etelärannikolle poseeraamaan, tekemään diilejä ja tapaamaan toisiaan. Minä en tuntenut juuri ketään eikä diilejäkään ollut näköpiirissä, joten päädyin katsomaan elokuvia.

Festivaalin organisaatio on hyvin monimutkaista. Ohjelmasta ei voi muodostaa kokonaiskuvaa ilman neljää erillistä lehtistä ja kolmea katalogia. Näytökset ovat aivan missä sattuu, palkintoja jaetaan kaikissa mahdollisissa eri sarjoissa ja tarjolla on kaikkea maailmanelokuvasta musiikkivideoihin. Pelkästään lyhytelokuvia nähdään neljässä erillisessä sarjassa. Kavereiden hehkuttamisen nimissä mainittakoon, että elokuvakoulujen tuotoksiin erikoistuneen Cinéfondation-sarjan kilpailussa kolmannelle sijalle pääsi ranskalaisen Roland Edzardin minimalistinen la Plaine. Itse en sitä nähnyt, joten en osaa sanoa, oliko palkinto ansaittu, mutta meneepähän ainakin jollain hyvin.

Lopullinen ohjelma julkaistiin viikkoa ennen festivaalin alkua. Järjestelyt toimivat moitteettomasti, joten on syytä epäillä että sekava tiedotus on tahallista.

Elokuvat on tässä käsitelty siinä järjestyksessä, jossa itse ne näin. Järjestys on siis täysin satunnainen. Elokuvia on sekaisin eri maista ja eri sarjoista. Festivaali koostuu pääkilpailusarjasta, kilpailujen ulkopuolisista elokuvista, Un Certain Regard -sarjasta, lyhytelokuvasarjasta, Cinéfondation-lyhytelokuvasarjasta, Cannes Classics -sarjasta, hiekkarantateatteri Cinéma de la Plagesta, maailmanelokuvasarjasta sekä rinnakkaisfestivaaleista Quinzaine des realisateurs ja Semaine internationale de la critique.

Parhaat elokuvat menevät pääkilpailusarjaan ja sekalaiset kummajaiset joutuvat kilpailusarjojen ulkopuolelle. Un Certain Regard on ilmeisesti toiseksi parhaille elokuville. Maailmanelokuvasarjassa näytetään joka päivä elokuvia yhdestä maasta; tänä vuonna maat olivat Marokko, Etelä-Afrikka, Meksiko, Itävalta, Peru, Sri Lanka ja Filippiinit. Se on uusi sarja, tänä vuonna mukana festareille ensimmäistä kertaa. Quinzaine des realisateurs on sarja johon päätyy ilmeisesti muuten vain kiinnostavia elokuvia jotka eivät mahtuneet festivaalin varsinaiseen ohjelmaan ja Semaine internationale de la critique esittää esikois- ja toisia elokuvia uusilta ohjaajilta.

Cannes-raportti on jaettu kolmeen osaan, jotka julkaistaan täällä Perkeleen periskoopissa viikon välein.

Elokuva: Atom Egoyan: Where the Truth Lies (Yhdysvallat, 2005)
***

Atom Egoyanin showbisnes-trilleri puskee eteenpäin kuin höyryjuna. Tarina kertoo toimittajasta, joka tekee haastattelua lapsuuden sankareistaan, viihdyttäjäparivaljakosta, joiden yhteistyö tyssäsi nuoren naisen kuolemaan johtaneen skandaalin yhteydessä. Elokuva on erittäin hyvin tehty ja jännitys ja draama rakentuu loistavasti. Katsojan mielenkiinto ei herpaannu hetkeksikään. Muhkeissa puitteissa tapahtuvaa tarinaa vaivaa kuitenkin tietty merkityksen puute, ja muotonsa puolesta elokuva kärsii Egoyanille ominaisesta liian pitkään venyvästä lopusta.

Elokuva: Gus van Sant: Last Days (Yhdysvallat, 2005)
*****

Gus van Sant jatkaa elokuvassaan Last Days aikoinaan Cannesissa kultaisen palmun voittaneen Elephantin viitoittamalla tiellä. Kurt Cobainin kuolemasta innoituksensa hakenut Last Days on esteettisesti niin lähellä Elephantia ja Gerryä, ettei ole ihme että näitä kolmea koetetaan ajoittain hahmotella trilogiaksi. Last Days on kolmesta kuitenkin paras; sitä ei vaivaa Gerryn vittuiluasenne eikä Elephantin pilannut tunne siitä, että nyt tehdään Tärkeää Elokuvaa. Tyyli on jälleen minimalistinen ja realismia tavoitteleva, unohtamatta kuitenkaan ohjaajalle ominaisia esteettisiä arvoja. Elokuva lipuu hiljalleen eteenpäin kohti kaikille tuttua loppua, eikä lyyrinen kauneus petä kertaakaan.

Elokuva: Vimukthi Jayasundara: Sulanga enu pinisa aka Forsaken Land (Ranska & Sri Lanka, 2005)
****

Sri Lanka ei ole ensimmäisenä niiden maiden joukosta, joista olettaisi tulevan ulos elokuvaa, josta suomalainen tunnistaa itsensä. Vimukthi Jayasundaran elokuva Sulanga enu pinisa voisi hyvinkin sijoittua Lappiin, kunhan näyttelijät ja maisemat vaan vaihtaa. Elokuvasta paistava loputtoman tyhjän tilan epätoivo tuo mieleen Timo K. Mukan. Tarina kertoo perheestä, joka asuu keskellä ei mitään pienessä talossa. Mies on sotilas ja vartija, ja aina välillä muut sotilaat tulevat kiusaamaan häntä. Nainen pettää miestään, koska tämä on niin tylsä.

Cannesin elokuvajuhlien kaltaisessa ympäristössä pärjää parhaiten jos tuntee paljon merkkihenkilöitä. Itse en tunne juuri ketään. Hauskaa kuitenkin oli, että ne molemmat tutut, joiden elokuvia festivaalilla oli esillä, voittivat. Tämä sai kultaisen kameran.

Elokuva: Kohei Oguri: Umoregi aka The Buried Forest (Japani, 2005)
***

Huhun mukaan elokuva oli alunperin tarkoitus esittää pääkilpailusarjassa, mutta päätyi Quinzaine des realisateursiin ohjaajan toivomuksesta koska tämä ei sietänyt ajatusta siitä, että joutuisi olemaan samassa ohjelmassa toisen japanilaiselokuvan, Kobayashi Masahiron Bashingin kanssa. Tässä ihan passelissa prosessielokuvassa tarkastellaan yhteisöä ensin läheltä ja sitten kaukaa. Lapsuuden mielihalut kantavat aikuisuuteen asti. Lopussa maasta kaivetaan esiin valtaisa, vaikuttava metsä.

Elokuva: James Marsh: The King (Yhdysvallat, 2005)
***

Nuori mies, jota näyttelee salskea meksikolainen Gael Garcia Bernard, kaikkien naisten ja homojen suosikki, palaa laivastosta kotikaupunkiinsa etsimään isäänsä. Isällä onkin uusi perhe. Draamaa seuraa. Elokuva saa lisäpisteitä henkilöhahmojensa tolkuttoman lyhytnäköisestä toiminnasta sekä useista juonellisista yllätyksistä. Hienovaraista työtä. Hihhuliuskonnollisen Jenkkilän käsitteleminen on nykyään muotia amerikkalaisessa elokuvassa, ja myös The King harrastaa sitä antaumuksella.

Elokuva: Carlos Reygadas: Batalla en el cielo (Meksiko, 2005)
****

Koko festivaalin paras aloitus. Elokuva kertoo rumasta autokuskimiehestä, jota näyttelee ohjaajan isän autokuski, ja kauniista rikkaasta tytöstä, jota näyttelee salanimellä yksi Mexico Cityn eliittilapsista. Kuskin elämä on pientä ja saastaista, tytön elämä on puhtaan valkeaa. He naivat. Elokuvaa vaivaa epämääräinen poliittisen arveluttavuuden tunne. Asetelmassa on jotain vinossa. Elokuvan näkemisen jälkeenkin on vaikea sanoa, mitä. Reippaiden seksikohtaustensa ansiosta tämä oli festivaalin suuri kohuelokuva.

Seuraavassa osassa festivaaliraporttia nähdään muun muassa kultaisen palmun voittanut belgialaisten Dardenne-veljesten L'enfant, David Cronenbergin mestariteos A History of Violence ja japanilaisen Aoyama Shinjin noise-elokuva Eli, eli lema sabachthani?.