8.5.05

Se ensimmäinen Eco

Kirja: Umberto Eco, Ruusun nimi (alkuteos Bompiani 1980, suomennos WSOY 1983 / Aira Buffa)
****

Umberto Econ, italialaisen filosofin ja semiootikon, viidennen romaanin kesäkuista englanninnosta odotellessa Periskooppi arvostelee kuluvan kuukauden aikana Econ aiemman tuotannon (jo aiemmin arvosteltua Baudolinoa lukuunottamatta).

Vaikka Umberto Econ kaunokirjallinen tyyli onkin ehtinyt kulkea genrestä toiseen kehittyen teoksesta toiseen jättiläismäisin loikin, Econ romaanikirjailijan uran aloittanut Ruusun nimi on yhäkin useimmille se yksi kirja, joka määrittelee Econ koko kirjallisen tuotannon, eikä Sean Connery -elokuvan menestys ole varmastikaan heikentänyt käsitystä.

Myöhäiskeskiaikaan sijoittuva Ruusun nimi kertoo fransiskaanimunkki William Baskervillen tarinan tämän oppilaan, Adsonin, silmin ja sanoin. Italialaiseen luostariin sijoittuva murhamysteeri soljuu kauniisti Doylen ja Christien laatoittamaa polkua pitkin kaikkien genren konventioiden mukaisesti Williamin ryhtyessä ratkomaan luostarissa tapahtunutta murhaa ylivoimaisen älynsä ja sivistyksensä turvin.

Pinnallisella tasolla Ruusun nimi onkin vain viehättävä, hyvin kirjoitettu ja helposti sulava konventionaalinen salapoliisitarina sijoitettuna keskiaikaiseen luostarimiljööseen. Tällä tasolla lukijan kaappaa haltuunsa äärimmäisen sujuvasti kulkeva, kauniilla kielellä kuvitettu tarina, erinomaisen luonteikkaasti kuvaillut hahmot sekä kauniin rikkeetön, lukemattomilla intertekstuaalisilla viitteillä kuorrutettu tarinankerronta.

Hieman syvemmällä tasolla kirjan viehätys piilee kuitenkin Econ kyvyssä yhdistää kahden täysin eri lähtökohdista ponnistavan tieteenalan tuntemuksensa: tekstin lomasta paistaa niin Econ rakkaus keskiaikaista taidetta kohtaan kuin tämän vielä kehittymässä olleet käsitykset ja teoriat semiotiikan alalta.

Ruusun nimen julkaisuajankohta osui Econ uralla täydellisen sopivaan taitepisteeseen: Econ semioottisten teorioiden perustan luova A Theory of Semiotics oli julkaistu vain neljää vuotta aiemmin, ja kirjailijan tarkoitusta ja lukijan vastuuta käsittelevä The Role of the Reader vain vuotta ennen Ruusun nimeä; erityisesti jälkimmäisen opuksen teemat huokuvatkin Ruusun nimessä todella voimakkaina.

Eco on taitavimmillaan ideoilla leikittelijänä, taitavana ajatusakrobaattina, joka kykenee pelkistämään ja popularisoimaan monimutkaisempiakin ajatuskokonaisuuksia helposti sisäistettävään ja sulatettavaan muotoon. Ruusun nimessä tämä taito suorastaan hohkaa: Eco onnistuu kietomaan yhteen lukijan vastuun, merkkien ja merkitysten muodostumisen, sensuurin ja keskiaikaisten ja nykypäivän moraalikäsitysten suhteen.

Teemoistaan huolimatta Ruusun nimi on kenties Econ kevein teos, mikä voidaan osittain nähdä vain eduksi: Ruusun nimen tarinankuljetus on enimmäkseen todella sulavaa, eikä Eco eksy aiheestaan päinvastoin kuin useimmissa muissa romaaneissaan; esimerkiksi Edellisen päivän saaressa sivu toisensa perään jatkuva intellektuaalinen masturbointi, johon Eco vähemmissä määrin sortuu muissakin teoksissaan, puuttuu Ruusun nimestä liki täysin. Ikävä kyllä kirjallinen kepeys korostaa myös Econ leikittelevämpää puolta turhan voimakkaasti: liika ajatuksilla leikittely johtaa siihen, ettei yhtään teemaa saada käsiteltyä niin hyvin kuin osa teemoista ansaitsisi.

Vaikka Ruusun nimi ei kenties enää kuulukaan aivan Econ tuotannon kärkeen, voi kirjaa ehdottomasti suositella kenelle tahansa Ecoon toistaiseksi tutustumattomalle.