30.5.05

Econ paras

Kirja: Umberto Eco, Foucaultin heiluri (alkuteos Bompiani 1988, suomennos WSOY 1990, Tuula Saarikoski)
****1/2

Foucaultin heiluria on kehuttu Umberto Econ parhaaksi kirjaksi. Kehujat eivät ole olleet väärässä.

Foucaultin heilurissa Eco jatkaa Ruusun nimen viitoittamalla tiellä tutkaillen iloisen leikkisästi merkitysten ja merkityssuhteiden muodostamista ja ihmisten kykyä luoda merkitysverkkoja, joihin voivat takertua omien päättelyketjujensa uhreina.

Kirjoittajalleen tyypilliseen tapaan Foucaultin heiluri pursuaa suunnattomissa määrin pientä nippelitietoa niin historian kuin taiteenkin saralta. Econ kenties merkittävin lahja kirjailijana onkin kyky sisäistää suuretkin määrät pientä detaljitietoa tekstin sujuvaksi osaksi tarinankerrontaa tukemaan. Tekstiä lukiessa tuleekin kiusallisen tietoiseksi siitä, miten huomattavissa määrin Econ teokset ovat vaikuttaneet Dan Brownin tuotantoon. Ikävä kyllä Econ älyllisen ilotulituksen rinnalla Brownin näennäisälyllisen ja kömpelön tekstin heikkous iskee silmille vielä entistä voimakkaammin.

Ylläolevasta suitsutuksesta huolimatta Ecokaan ei malta olla täysin kompastumatta omaan nokkeluuteensa; vaikka teksti soljuukin enimmäkseen todella kauniisti ja jouhevasti, Foucaultin heilurin erinomaisuus on piilotettu hitaan ja kankean alkujakson taakse. Kirja alkaa puuduttavalla älyllisellä masturbaatiolla, jonka jatkuessa ja jatkuessa vähemmän innostuneet lukijat karisevat varmasti kyydistä.

Tämä on sääli, sillä välittömästi alkujakson jälkeen kirja muuttuu silmänräpäyksessä täysin uudeksi, kauniin juonikkaaksi kudelmaksi salaliittoteorioista ja ihmisten kyvystä uskoa itse luomiinsa merkityksiin. Foucaultin heiluri kertoo pienen, eettisesti arveluttavan kirjapainon kolmesta työntekijästä, jotka okkultististen tekstien ja salaliittoteorioiden julkaisemiseen kyllästyneinä päättävät huvittaa itseään yhdistelemällä irrallisia salaliittoteorioita toisiinsa mielivaltaisesti. Sekavimmat ja tuulesta temmatuimmatkin teoriat alkavat kuitenkin johtamaan löytäjiään ikävämpiin suuntiin: jokainen uusi teoria nostaa esiin merkkejä uusista salaliitoista, ja jokainen löytynyt salaliitto johtaa uusiin teorioihin onnettomien löytäjiensä oppiessa kantapään kautta, ettei niin mieletöntä teoriaa voi keksiä, etteikö joku olisi jo muodostanut salaliittoa sen pohjalta. Salaliittoteorian kehittyessä mukaan tempautuvat kaikki aina kabbalisteista temppeliritareihin ja ruusuristiläisistä muinaisiin druideihin – eivätkä salaliittojen jäsenet ole lainkaan tyytyväisiä salaisuuksien paljastuessa.

Foucaultin heiluri on kokonaisuudessaan äärimmäisen älykäs ja leikkisä, ajoittain suorastaan lukijalle ivaileva kirja, jonka ainoa heikkous ovat Econ satunnaiset lipsahdukset älylliseen narsismiin. Kirjaa on mahdotonta olla suosittelematta yhdellekään älyllisten dekkarien ystävälle tai muutoin vain salaliittoteorioista pitävälle. Niinsanotulla taidedekkareiden kentällä teos seisoo ylhäisessä yksinäisyydessään korkealla kilpailijoidensa yläpuolella.

1 Comments:

At 9:45 ap., Anonymous Anonyymi said...

Totta, Umberton Econ kirja kuuluu minunkin ehdottomiin suosikkeihini. Mutta en malta olla mainitsematta tässä yhteydessä Shea&Wilsonin Illuminatusta (ikävä kyllä vasta pari vuotta sitten suomennettu, mutta 70-luvulla kirjoitettu). Ilmeisiä ja silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä; osaa se Ecokin kopioida.

 

Lähetä kommentti

<< Home