21.4.05

Tiittidii, hetki vielä

Kirja: Arja Puikkonen: Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava, 2003)
****

Suomen Kirjasäätiö myöntää Finlandia Junior –palkinnon joka vuosi ansiokkaalle uudelle suomalaiselle lasten- tai nuortenkirjalle. Kuten aikuistenkin Finlandioissa, kourallisen ehdokkaita valitsee raati, minkä jälkeen joku kirjallisuuteen liittymätön vanha julkkis päättää kuka tunnustuksen saa. Joskus menee pieleen, mutta Arja Puikkosen kirjan Haloo, kuuleeko kaupunki tapauksessa palkinto on ansaittu. Hyvin tehty, kouluneuvos Kirsti Mäkinen.

Kantensa perusteella kirja on tylsä tekstiviesteilykertomus mitäänsanomattoman tytön ja hänen bestiksensä suhteesta, kun tyttö joutuu kesäksi maalle. Lukukokemuksen edistyessä teos paljastuu kuitenkin ahdistavaksi kuvaukseksi häiriintyneistä perhesuhteista ja kiusaamisesta.

Päähenkilö, kymmenenvuotias Anna, tosiaan joutuu maalaisserkkujen luo kesäksi. Siellä häntä vastassa ovat samanikäinen mielikuvitusmaailmassa elävä Niko ja tämän nelivuotias sisko Iida. Sisaruksilla on yksi ainoa leikki, jossa Niko leikkii, että Iida on hänen koiransa Iitu. Iitun osa on lähinnä kontata ja haukkua. Tämän lisäksi Nikolla on myös mielikuvitushevosia ja muuta Annan jäykkään maailmankuvaan mahtumatonta.

Onneksi Anna tutustuu myös järven toisella puolella asuviin makeisiin Lampisen veljeksiin. Anna ihastuu, mutta tilanne monimutkaistuu, kun käy ilmi, että Lampiset ovat kiusanneet Nikoa koko kouluajan. Välillä Anna valittaa kurjaa tilannettaan kirjeitse Italiassa lomaileville vanhemmilleen tai tekstareilla kaupunkiin jääneelle kaverilleen, mutta ei saa vastakaikua.

Lukija elättelee kuitenkin mielikuvaa siitä, että kyseessä on loppujenlopuksi mukava ja leppoisa lastenkirja, jossa kaikki kääntyy parhainpäin tutussa kaavassa. Vaikka näin tavallaan lopulta käykin, sitä ennen karataan kauas tallatuilta poluilta. 9-12-vuotiaille suunnatussa Pultti-sarjassa julkaistun kirjan tunteellinen kohokohta on, kun Iida alkaa itkeä hillittömästi.

Huudettuaan sanattomasti koko illan, Iida saa sanottua: ”Minä en haluu! Minä en haluu!” Selviää, että hän ei halua enää olla koira. Tämä ei Nikoa estä, ja seuraavana päivänä hän saa Iidasta taas Iitun, kun lupaa viedä tämän koiranäyttelyyn. Tarinan lopussa Iidan on jopa käytettävä koiravaistojaan pelastaakseen Anna, ja Nikon mielikuvitushevosetkin nähdään.

Kun kirja herättää aikuislukijassakin paljon ajatuksia, lapsille se on varmaan sitäkin voimakkaampi elämys. Välillä olisi ehkä kaivannut jopa jonkinlaista kevennystä, jotta lukukokemus olisi ollut sulavampi. Joka tapauksessa erittäin hyvä lastenkirja.

1 Comments:

At 11:35 ap., Anonymous Anonyymi said...

Mukavaa ja arvostettavaa, että käsittelette myös lastenkirjoja. Ja vieläpä tuollaisella vilpittömällä otteella, eikä aikuis-kyynis-ylimielisesti.

Lämpimin terv. Alan harrastaja Lempäälästä

 

Lähetä kommentti

<< Home