21.3.05

Maagista vaihtoehtohistoriaa

Susanna Clarke: Jonathan Strange and Mr. Norrell. Bloomsbury, NY & London 2004, ISBN 1-58234-416-7, 782 ss.
*****

Tulipa ostettua itselleen erinomaisen hyvä joululahja. Susanna Clarken esikoiskirja on vaihtoehtohistoriaa viihdyttävimmillään, erityisesti kovakantisena, painoasultaan kerrassaan kauniina opuksena. Napoleonin sotien aikaan (tarkemmin sanottuna syksystä 1806 kevääseen 1817) sijoittuvassa kertomuksessa Englannissa on joskus kauan sitten keskiajalla ollut oikeita maageja, mutta taikuus on sittemmin kadonnut – kunnes koko ikänsä kirjoja kerännyt herra Norrell saa Yorkin katedraalin veistokset tanssimaan. Herra Norrell osoittautuu kuitenkin eksentriseksi erakoksi, joka ei sopeudu Lontoon seurapiireihin, ja Englannin voiton sodissa ranskalaiskeisaria vastaan takaakin vasta luonnonlahjakkuus Jonathan Strange.

Siinä missä Strange toimii kirjassa romantiikan perikuvana, nerona, joka kieltäytyy tottelemasta sääntöjä, Norrellin hahmo on sekä vetoava että vastenmielinen mustavalkoisessa ja tekopyhässäkin suhtautumisessaan taikuuteen. Kenties herra Strangen kuvainraastamisessa ja herra Norrellin bibliomaniassa on myös jotain hyvinkin kotoista, sillä kustannustoimittajana toiminut Clarke on naimisissa kirjailijana ja kriitikkona kunnostautuneen Colin Greenlandin kanssa.

Strange ja Norrell ovat eri mieltä vallan kaikesta taikuuden harjoittamisessa, mutta erityiseksi kiistakapulaksi nousee suhde muinaiseen Korppikuninkaaseen. Joskus keskiajalla keijujen valtakunnasta saapui poika, joka keijuarmeijan avulla valloitti koko pohjoisen Englannin vastineena väitettyä ihmissukuaan kohtaan tehdyistä vääryyksistä. Korppikuningas itse on salaperäinen hahmo, jonka nimikään ei ole tiedossa, mutta hänen myötään koko magian (ja tämän mailman) historia aukenee lukijalle miltei tuhannen sivun kuluessa, pääjuonen haarautuessa joskus useiden sivujen mittaisissa alaviitteissä oudosti tutulta kuulostaviin kertomuksiin.

Vaikka vain osalla alaviitteiden kertomasta on mitään tekemistä juonen kanssa, niiden pseudotieteellinen rönsyily ja usein selkeän puolueelliset mielipiteet esimerkiksi käytettyjen fiktiivisten lähdeaineistojen kirjoittajista ovat herkullisia – ja kerrassaan oivasti ajanmukaisia: “Even Mr. Norrell, Sutton-Grove’s greatest (and indeed only) admirer, thought that Prescriptions and Descriptions (wherein he attempted to lay down rules for practical magic) was abominably bad, and Mr Norrell’s pupil, Jonathan Strange, loathed it so much that he tore his copy into pieces and fed it to a tinker’s donkey (see Life of Jonathan Strange by John Segundus, 1820, pub. John Murray).”

1800-luvun alussa romantiikan mainingit ovat jo järkyttämässä Regency-ajan säätyläiskulttuuria, eikä Clarkekaan malta jättää rauhaan Byronia ja Shelleyitä, jotka selvästikin ovat vaikuttaneet esimerkiksi Jonathan Strangen ja tämän vaimon Arabellan hahmoihin. Myös ajan ritariromantiikka ja kiinnostus kansantaruihin näkyvät sekä kertomusten että yleisemmin kielen tasolla: muistumia syntyy Faerie Queenesta Ossianin lauluihin ja Walter Scottista Thomas Maloryyn. Ajoittain sivujuonet tuntuvat jopa niin tutuilta, että oman kirjahyllyn kaivelu käy mielessä, jos tämän vain voisi laskea käsistään.

Omalla tavallaan rönsyily luo teoksesta erittäin nykyaikaisen, sillä alaviite rikkoo lukukokemusta hyvin erikoisella tavalla – emme kenties hyödy mitään tiedosta, että Lady Bessborough’n valkoinen kissa vihasi loppuikänsä mustapukuisia herroja herra Drawlightin heitettyä sen ulos ikkunasta, sillä herra Drawlightin pikkumainen suhtautuminen vaatteisiinsa tulee kyllä pääjuonestakin esille, mutta tällaiset anekdootit luovat kertomukseen oman rikkautensa. Kertomukset esimerkiksi keijujen kiusanteosta tai Korppikuninkaan ilmestymisistä vahvistavat pääjuonen piirteitä ja luovat maailmasta täydellisemmän. Liki nelisivuinen kertomus Nottinghamin mestarin tyttärestä taas päättyy lyhyeen vaihtoehtoiseen ja vähemmän glamoröösiin feministiseen tulkintaan, mikä kannustaa oivasti kriittisyyteen päätekstinkin suhteen. Osa alaviitteistä myös suoraan selittää lukijalle muuten kenties hämäriksi jääviä viittauksia esimerkiksi Walesin prinssin asuinpaikkaan tai latinankielisten loitsujen merkitykseen, mikä on kirjailijalta hyvin huomaavaista.

Historialliset yksityiskohdat on toteutettu pieteetillä, ja pienet epätodennäköisyydet on valmis antamaan anteeksi sillä perusteella, että kyseessä on kuitenkin vaihtoehtohistoria. Wellingtonin herttua tai hullu kunigas Yrjö ovat tarpeeksi historiallisten esikuviensa kaltaisia, sillä maaginen menneisyys on vaikuttanut myös ihmisten käsitykseen omasta asemastaan universumissa. Meidän maailmassamme Englannin kuninkaiden on harvemmin tarvinnut pohtia omaa asemaansa satoja vuosia hallinneisiin velhokuninkaisiin nähden eikä Wellington voinut koskaan käydä preerialla värväämässä intiaanitiedustelijoita Waterloon taisteluun. Lisäksi kirjan tapa kertoa asioista ikään kuin lähimenneisyydessä tapahtuneina luo omalaatuisen olon aikamatkalle joutumisesta, vaikka kirjan kertojahahmo onkin läsnä lähinnä alaviitteissään.

Englantilaisen romantiikan ajan kirjallisuuden laaja tuntemus ja käyttö näkyvät paitsi Susanna Clarken kielenkäytössä, joka vilisee ihania melkein-sitaatteja, myös teoksen maailmankuvassa: keijuja kun tuntuu esiintyneen ainoastaan Brittein saarilla (Julius Caesarkin pääsi maailmanvalloittajaksi vasta toimittuaan puolivahingossa keijujen tuomarina Englannin-valloituksellaan), kaikki maagit tuntuvat olleen englantilaisia, ja enkelit ja demonit mainitaan vain ohimennen pohdittaessa taikuuden ja uskonnon suhdetta “Magicians are chiefly interested in the usefulness of these supernatural beings; they wish to know under what circumstances and by what means angels, demons and fairies can be brought to lend their aid in magical practices. For their purposes it is almost irrelevant that the first class of beings is divinely good, the second infernally wicked and the third morally suspect. Priests on the other hand are scarcely interested in any thing else.”

Näinä poliittisen korrektiuden aikoina moinen Englanti-keskeisyys saattaa tuntua yksisilmäiseltä, mutta se on olennainen osa kirjan ajankuvaa. Romantiikan ajan kirjailijoille kaukomaat olivat täynnä eksoottisia villejä (ajatelkaapa esimerkiksi Coleridgen runoja) ja Ranskan vallankumous kiistakapula, joka sekä herätti huolta sivistysvaltion rappiosta ja alaluokan tyranniasta että toivoa yhteiskunnallisesta muutoksesta. Nykyaikaisempi maailmankuva itse asiassa tuhoaisi kirjan autenttisuuden tunnun, sillä historiallisen romaanin helmasynti on kuvitella menneisyyden ihmisten toimineen kirjailijan ajan mentaliteetin mukaisesti. Verrattuna esimerkiksi vuosi sitten lukemiini Dorothy Dunnetin Lymond-kirjoihin, joiden historialliset faktat oli koottu huolella, mutta ajankuva ja henkilöiden motiivit ja toiminta olivat jatkuvasti täysin pielessä, Clarke onnistuu kerrassaan mainiosti.

Niille, joiden niskavillat nousevat pystyyn Englannin kirjallisuuden klassikoihin kuuluvien romantikkojen nimistä, voin lohduttaa, ettei Clarken kirja ole suinkaan yhtä hidastempoinen kuin esikuvansa, eikä se vaadi suurta aikalaiskirjallisuuden tuntemusta ollakseen nautittava lukukokemus. Päin vastoin: hyvän kirjallisuuden tunnistaa juuri moniulotteisuudesta. Clarken kirja on pituudestaan huolimatta mukaansatempaavaa tekstiä 21. vuosisadalle, jolle romantiikan kirjallisuuden pinnallinenkin tuntemus antaa oman lisäarvonsa. Siinä missä itse kykenen nauttimaan Austenin äärettömän siveellisistä sankarittarista korkeintaan muutaman tunnin audiovisuaalisissa pätkissä, Clarken kirja jätti halun aloittaa saman tien alusta.

Lopussa jäin esimerkiksi pohtimaan, kuka itse asiassa onkaan kirjan fiktiivinen kirjoittaja? Alussa kuvittelin sen olevan hupaisa taikuuden teoreettinen tutkija, mutta kirjan lopun intiimi ajatustenvaihto johti toisiin aatoksiin. Mieleeni tulivat Austenin ja Brontën sisarusten kirjeitä kirjoittavat sankarittaret, itselliset naiset, joiden maailmassa on seesteisyyttä naisia rajoittavista laeista ja käyttäytymissäädöksistä huolimatta. Herrasmiesten seikkailujen lomasta Clarken romaanista nousee esiin kaksi vahvaa naista ja musta orja, joiden nimet eivät nosta heitä toimijoiden eturiviin, mutta jotka lopulta saavat kenties aikaan enemmän kuin heti huomaisikaan. Pitkän kertomuksen lopussa havaitsee yllättäen, etteivät sitä kuljetakaan herrat Norrell ja Strange, jotka jäävät lopulta omien toimiensa loukkuun – pääjuonesta on tullut vain laaja sivujuoni. Käännettä ei juonen tasolla voi kutsua yllätykselliseksi, sillä jo kirjan alussa kaikki on ennustettu sopivan kryptisessä muodossa, mutta lukijan identifikaation tasolla se on todellakin käänne, joka saattaa jopa jäädä vaivaamaan onnellista loppua kaipaavaa lukijaa. Tässä suhteessa Clarke on lähempänä Humisevaa harjua kuin Jane Eyreä.

3 Comments:

At 10:29 ip., Anonymous rahonen said...

Erinomainen arvostelu. Ajatuksella luettu ja kommentoitu. Sain juuri neljän illan urakan loppuun, jota harmittelen. Olisin mielelläni tietenkin jatkanut lukukokemusta. Nyt viskaan kirna syrjään; palaan siihen ja tähän arvioon kunhan aikaa on lukea kirja uudestaan.

 
At 12:57 ip., Anonymous Anonyymi said...

samaa mieltä kuin rahonen, mutta eikös Raven King ollut nimeltään John Uskglass?

 
At 11:21 ap., Anonymous Anonyymi said...

Korppikuningas käytti nimeä John Uskglass Englannissa, mutta sekin oli vain lisänimi. "Oikea" nimi ei ollut tiedossa.
Tuleekohan Brontën ja Austenin lisäksi mieleen Dickens? Maagikoiden maailma on sen verran miehinen maailma, vaikkakin se tuodaan esiin (toisin kuin Dickensillä).

 

Lähetä kommentti

<< Home