29.3.05

Laimeaa matkailua

Kirja: Robert D. Kaplan: The Ends of the Earth (Random House, 1996)
*

Heikoilla kirjoittajilla on usein tapana viljellä valtavia määriä sitaatteja, joiden tehtävä ei ole niinkään toimia luontevana osana tekstiä ja asiaa kuin tukea horjuvaa narratiivia. Syystä tai toisesta tapa on erityisen yleinen niiden amerikkalaisten kirjoittajien, erityisesti lehtimiesten, keskuudessa jotka lukevat New York Timesia ja ovat olevinaan vasemmalle kallellaan, mutta liian pelkurimaisia ja indoktrinoituja ajatellakseen itse.

Perinteisesti tällaisten kirjoittajien keskuudessa on tapana avata uusi kirja kolmella tai neljällä sitaatilla (tässä kirjassa esimerkiksi näin: ”Strife is the origin of everything. - Heraclitus”), jonka jälkeen voidaan mennä itse asiaan. Kolmannen maailman halki kulkevasta matkastaan kirjoittava Robert D. Kaplan ei tyydy näin vähään. Hänellä on sisällysluetteloa edeltävällä lehtisellä neljä sitaattia, mutta yllättävästi hän jatkaakin sitaattitulvaa halki koko kirjan. Jokaista kirjan osaa edeltää uusi välilehti, josa on lisää sitaatteja ja niitä tunkee esiin myös itse tekstissä.

Kuvittelisi, että miehellä joka on varta vasten matkustanut Sierra Leoneen, Iraniin ja Kamputseaan olisi jotain parempaakin jutun aihetta kuin horista Joseph Conradista ja Afrikan kuuluisimmasta kitsch-runoilijasta, Ben Okrista. Valitettavasti näin ei ole. Onneksi kirjallisuusviittaukset sentään vähenevät kirjan edetessä niin, että lopussa niitä ei ole enää juuri lainkaan. Selvää on, että kirja on pakko lopettaa Keats-sitaatilla, mutta sen voi melkein antaa anteeksi siksi, että edellisestä on jo aikaa.

Kaplanin kirjan suurin ongelma on se, että vaikka lukijalle selviää, että hän on ilmeisesti todella käynyt kaikissa näissä paikoissa, ei se näy tekstissä läheskään niin paljon kuin voisi toivoa. Kirjallisuusviittausten, tilastotietojen ja pseudovasemmistolaisten ja rehellisen oikeistolaisten auktoriteettien siteeraamisen lomassa Kaplan keskittyy puhumaan lähinnä lentokentistä ja valittamaan siitä, kuinka hankalaa on saada viisumi. Välillä hän elvistelee sillä, että vanha kolmannen maailman konkari ei kuljeta mukanaan läppäriä vaan muistilehtiöitä.

Paikan päällä hän haastattelee vanhoja kavereitaan, länsimaisia avustusjärjestöjen työntekijöitä, baarimukkoja ja omia tulkkejaan. Mistään ei tule sellaista vaikutelmaa, että hän yrittäisi löytää kiinnostavia juttuja. Kamputseassakin hän maalailee pitkään, että tulkki oli saanut oman osansa Punakhmerien sorrosta, mutta kun juttu vihdoin lyödään tiskiin, valitetaan vain vähän siitä, että työpäivä oli liian pitkä ja isä kuoli.

Kaplan ei osaa alkuunkaan dramatisoida tai edes tuoda esille kaikkia niitä kauhuja, joiden lomassa hän on käynyt. Kirjaa lukiessa tulee sellainen vaikutelma, ettei hän oikeastaan edes näe niitä. Lukija tuntee olevansa yhtä lähellä kamputsealaista sairaalaa ennen kirja lukemista kuin sen jälkeenkin. Kaplanin proosa ei herätä sitä eloon, ehkä siksi että hän tuntuu olevan kiinnostuneempi pseudoakateemisista teorioistaan ja iänikuisista kirjallisuusviittauksistaan kuin siitä, mitä itseasiasssa tapahtuu hänen nenänsä edessä.

Ajattelin aluksi antaa kirjalle kaksi tähteä, koska se ei ole aggressiivisen huono, vaan ainoastaan laimea. Valitettavasti käteen ei jäänyt mitään enkä keksinyt millä sen toisen tähden olisi perustellut.