14.3.05

Huippuharkittua humppaa

Show: Melodifestival 2005, Globen, Tukholma (12.3.2005, Ruotsin TV1)

*****

Suomalaisen on vaikea ymmärtää ruotsalaista Euroviisu-kuumetta. Länsinaapurissa jokavuotinen karnevaali kestää kuukauden. Eri paikkakunnilla järjestettävät televisioitavat osakilpailut ja "toiset mahdollisuudet" huipentuvat lopulta Tukholman Globenissa järjestettävään Melodifestivaliin.

Suomessa Euroviisu-karsinnat ovat vain karsinnat, Ruotsissa Melodifestival on oma huipentumansa, jota pohjustavat tv-raportit, iltapäivälehtien palstakilometrit ja joku puolella vellova spekulaatio. Skabojen jälkeen julkaistaan cd ja onpa televisiossa jopa Melodifestival: Dagen Efter -show, jotta iskelmävillitystä eläneille ei tulisi karvas kylmä kalkkuna -kokemus viikkojen jännityksen jälkeen.

Tämän vuotisen show'n voitti Martin Stenmarck kappaleella Las vegas. Hän voitti kriitikot puolelleen (joilta tulee puolet pisteistä) ja tuli yleisöäänetyksen toiseksi.

Ennakkosuosikki Nanne Grönvall jäi biisillään Håll om mig nuolemaan näppejään toisella sijalla vaikka voittikin yleisöäänestyksen. Kolmanneksi tuli Abbaa kanavoiden/ryöstöviljellen pop-porukka Alcazar illan tarttuvimmalla hömppärenkutuksella Alcastar ("You can be an-- Alcastar!"). Tämä tulee varmasti vainoamaan radiosta vielä pitkään.

Ruotsalainen schlager-musiikki, joka on siis popin suuntaan kehittynyttä iskelmää, on genrenä hyvin kummallinen, sillä se seuraa yleisempiäkin euroviisumusiikin sääntöjä:

  • Esiintyjä näyttää valtavirtaisalla tai retrolla tavalla hyvältä (hyvä meikki, istuva puku, tyylikkäät hiukset)

  • Show on hyvä (taustatanssijat ovat rytmissä, oma liikehdintä skulaa, flirtti yleisön/kameran kanssa toimii)

  • Biisi kuulostaa kivalta (viisu on bailattava ja/tai kertoo rakkaudesta, siinä on kaksi modulaatiota joista toinen on yleensä feikki, ja laulajalla on hyvä ja kantava ääni)

  • Esiintymisessä on leikkisää glamouria (huumori, camp tai queer on yhdistettävä aitoon tyylikkyyteen, jottei esiintyjä vaikuta saavuttamattomalta tai snobilta)


  • Voittajaksi tai listaykköseksi ei kuitenkaan päädy artisti, jossa yhdistyvät kaikki nämä vaateet, vaan jokin keskinkertainen ja hampaaton värssy. Schlagerin ominaispiirteisiin kuuluukin se, ettei musiikki herätä suuria -- tai oikeastaan mitään -- tunteita. Schlager aiheuttaa toki fani- ja inhoreaktioita, mutta yleensä nämä liittyvät kontekstiin, eivät itse musiikkiin.

    Melodifestival on paljon suurempi kuin yksittäiset esiintyjät. Samalle lavalle kapuavat samaan tyyliin niin ensikertalaiset (esimerkiksi tyylikkäästi 60-luvun mustaa musiikkia kanavoinut Caroline Wennergren), eurodiscon supertähdet (Alcazar), Suomessakin suositut pohjoismaisen uusnationalismin rockairueet (Nordman) ja ruotsalaisen schlager-rockin ikivihreät (isoäidin ikäinen, mutta silti punaisessa jumpsuitissa hyvältä näyttävä Sanne Salomonsen). Melodifestival on vuosittain Ruotsin suosituin televisio-ohjelma. Yhdeksästä miljoonasta ruotsalaisesta sen katsoo neljä miljoonaa.

    Iso osa musiikista on silti roskaa. Tänä vuonna kymmenestä show-kandidaatista kaksi oli oikeasti mukaansatempaavia ja puolet tv-kelpoisia. Voittoon kirinyt Stenmarck on juuri ja juuri tällä paremmalla puolella -- siis hyvää keskitasoa. Hän on komea ja hyvä esiintymään, mutta biisi ei ollut kovinkaan kummoinen. Stenmarck puristi siitä kaiken mitä ensikertalaismelodifestivalilainen voi, mutta modulaatio unohtui kokonaan! Pisteitä hän sai varmasti neljän Kill Bill -henkisen taustatanssijatyttönsä avulla -- ja tyylikkäästi tyttöjen asuihin mätsätyistä kengistään.

    Suurimmat schlager-tähdet toki pikkuhiljaa keräävät pisteet kotiin kaikilla osa-alueilla. Ne jotka oikeasti jaksavat vuosikaudet kiertää pikkupaikkakuntien tanssiravintoloita oppivat väkisinkin esiintymistä. Pinnalla pysyminen vaatii hyvän kappaleen muutaman vuoden välein ja äänenkin on tarjottava vähän vaihtelua.

    Suurin ongelma on yleensä pukeutumisalueella; isot tähdet pukeutuvat useammin hyvin, mutta heiltä tulevat myös uskomattomimmat (ja kalleimmat) munaukset. Hyvä esimerkki on viime vuoden Melodifestival-voittaja Lena Philipsson, joka on ollut skabassa mukana lukemattomia kertoja. Tänä vuonna itse kilpailun päätyttyä äänestyksen aikana hän esitti sikermän kaikista vanhoista festival-biiseistään. Philipsson on hyvä esiintyjä ja hänellä on mahtava ääni, mutta esiintymisasu oli puhdasta mitä vittua. Philipsson oli päättänyt, että 70-luvun afromeininki yhdistettynä Desperate housewives -lookiin on se juttu. Vieläkään en osaa sanoa näyttikö hän tähdeltä vai ihan vain naurettavalta.

    Toinen esimerkki schlagerin kiintotähdestä on Carola. Hän on voittanut Melodifestivalin lukemattomia kertoja (ekan kerran 16-vuotiaana) ja Euroviisutkin kahdesti. Jopa hänen vihamiehensä joutuvat myöntämään, että Carolalla on "Ruotsin paras ääni". Hänkin esiintyi tämän vuoden skabojen äänestystauolla -- päällään kesämökin verho.

    Carola on siitä erikoinen Euroviisu-kuninkaallinen, että hän on äärioikeistolaiskristitty (kappaleen tekstissä vilahteli Raamattu-sitaatteja), ja siten jokseenkin homovastainen. Se on saavutus, sillä Euroviisut, ja ruotsainen schlager-skene, ovat jo pitkään olleet homojen hallinnassa. Hauskana yksityiskohtana Carola näyttää aivan pohjoismaiden suurimman homoklubin Dtm:n toimitusjohtajalta, Riitta "Ritu" Suomiselta.

    Ruotsissa tätä homoyhteyttä ei edes yritetä piilottaa. Äänestystauon show'n avasi viime vuoden parhaaksi drag-porukaksi äänestetty After Dark (joka on petrannut huomattavasti sitten viime näkemän, jolloin show oli kuin satunnaisen firman pikkujouluista) menneitä viisuvoittajia parodioivalla esityksellään. Show'n toinen juontaja, Mark Levengood, on onnellisesti naimisissa "valtakunnanhomon", Jonas Gardellin kanssa.

    Levengood myös spiikissään ilmoitti Melodifestival-skabojen parhaaksi hetkeksi sen, kun koomikko/näyttelijä/Whale-yhtyeen kitaristi Henrik Schyffert jossain osakilpailussa oli pukeutunut intiaaniksi päällään takapuolen paljastavat chapsit. Tempausta kritisoitiin lehditössä paljon, mutta aitoon camp-henkeen Schyffert terrorisoi yleisöä paljaspeppuintiaanina myös finaalissa. Levengood itse sekoitti myös pakkaa pukautumalla show'n aluksi ruotsalaisten uusnatsien suosikkikuninkaan puvun kopioon. Näinä post-post-ironian päivinä en ymmärrä mitä se tarkoittaa.

    Vinoviettisiä olivat tietenkin myös esiintyjät. Alcazaria homommaksi ei bändi pääse, eikä se Ruotsissa ketään hetkauta. Bändi sai parhaat pisteensä maan raamattuvyöhykkeeltä, Växjön tuomaristolta. Oleellista kilvassa ei kuitenkaan ole olla homo (kuten surkeat pisteet heteronormatiivisesta Sanna Nielsenin kanssa lauletusta balladista saanut Fredrik Kempe), vaan näyttää homolta (kuten hetero Stenmarck, joka on stailattu ja tuttu maan merkittävimmän homolehden, QX:n sivuilta).

    Mutta se sisällöstä. Melodifestival 2005:n tärkeimmät avut ovat muodon puolella: se on nimittäin parhaiten tuotettu ja ohjattu live-lähetys, jonka olen eläessäni nähnyt. Sisältö saattoi olla paikoitellen hyvinkin keskinkertaista tai lukemattomiin ironisiin tasoihinsa kompastuvaa, mutta kaikki näytti koko ajan hyvältä ja aikataulu piti täydellisesti.

    Kuvaajalla oli aina juuri oikea asia kuvassa, jolloin huonoimmatkin esiintyjät näyttivät ammattilaisilta nimenomaan kameraohjauksen ja leikkauksen ansiosta. Illan draaman kaari oli mietitty hyvin tarkkaan; se oli nopeasti etenevä, vaihteleva, viihdyttävä ja ihan pikkiriikkisen tuhma. Tekniikka ei takkuillut, mitä nyt toisen juontajan, Jill Johnssonin mikki ei heti toiminut tämän laulaessa Redneck Womania, mutta sekin hoidettiin niin hyvin, että homma vaikutti melkein suunnitellulta etäännytykseltä. Ja mikä mahtavinta, yksikään esiintyjä ei pitänyt tylsiä pitkiä puheita.

    Gaalan juontajat olivat nokkelia. Stand-up komiikka oli oikeasti hauskaa. Täpötäysi Globen oli kybällä mukana, samoin kuin baareihin kerääntyneet juhlijat. Kotikatsomoista annettiin tänä vuonna 1,5 miljoonaa tekstiviestiääntä.

    Melodifestival oli tuotettu paremmin kuin Oscar-gaala; tältä MTV3:n lauantai-illat näyttävät kanavan suunnittelijoiden villeimmissä unelmissa.