10.2.05

Verta & väristyksiä, otos tuhat

Larppi: Helsingin iso Vampire-kronikka (1995-2004, useita tekijöitä)
** ja ****

Tärkeä aikansa tulkki. Epäuskottavaa skeidaa. Helsingin pitkäaikaisin ja pätevimmin johdettu larppikampanja. Yletöntä saippuaa. Helsingin iso Vampire-kronikka alias Helsingin Kronikka alias "No voi helvetti mitä ne taas keksivät" alias Camarilla loppui 20.11.04. Larppikampanja oli pyörinyt vuodesta 1995. Mitäs nyt?

Vampire on White Wolf -yhtiön roolipeli (sekä larppisäännöstö) synkästä nykymaailmaa muistuttavasta maailmasta, jossa suunnilleen kaikissa maailman hallintorakenteissa piileksivät kuolemattomat, supervoimaiset vampyyrit. Peleissä käsitellään näiden elävien kuolleitten intohimoja, jatkuvaa verenhimoa ja taisteluita vallan piireissä. Vampiren goottimelodraama ja katoavaisuuden tematiikka oli muodikkaimmillaan yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella, nyttemmin sen suosio on laantunut.

Puhuttaessa Helsingin - tai Suomenkin - larppihistoriasta Helsingin Camarillaa ei voi ohittaa. Useimmat yhtään vanhemmista helsinkiläispelaajista ovat vähintäänkin käyneet Camarillassa kääntymässä, monille sen pelit olivat ensimmäisia vakavammin otettavia larppeja. Helsingin larppielitistien (oksymoron?) kollektiivisessa tajunnassa Helsingin Camarilla on ollut kuin arkkityyppinen hyvä ja paha äiti: aluksi se oli cooliuden apoteoosi, sitten nolostuttava sukulainen jota ei kehtaa näyttää kavereille. Loppuaikoina suhde ehkä lämpeni viehättyneeksi, tuttuuteen perustuvaksi kiintymykseksi. Helsingin Camarillan pelit olivat ihmisten mielissä sekoitus verrattoman pätevää järjestämistä ja joitakin sitkeitä pöhköyksiä.

Kieltämättä Helsingin Camarillassa olikin ongelmansa. Enimmin kritisoitiin muodon jäykkyyttä: Nykyisin larpeissa suositaan säännöttömyyttä, mutta Kronikassa käytettiin sitkeästi hahmolomakkeita ja varsinkin hahmojen kykyarvoja ("Mulla on ajotaitoa kahden pallon edestä."). Peleissä käytettiin myös häpeilemättä pelin keskeyttäviä metakeinoja:

"No niin, mun hahmolla on kolme pistettä auspexia, joten otetaans sosiaalinen haaste."
"Ap pap, se on kyllä staattinen haaste."
"No otetaan nyt KPS sitten."

Tällaiset tunnelman rikkovat mekaniikkatuokiot eivät varsinaisesti lisää toisen maailman maagista tuntua, joten useimmat pelintekijät pyrkivät nykyisin välttämään niitä mahdollisimman paljon.

Helsingin Camarillan hahmoverkostokin oli tasapainoton. Yksi hahmonkirjoittaja teki megakoviksia, toinen nyrkillätapettavia raakileita. Juonet kasautuivat tietyille hahmoille ja toiset jäivät seinäkukkasiksi. Lupaavat juoni-ideat raukesivat usein tyhjiin, pelit pelkistyivät juhlavaatteissa patsasteluksi.

Kuitenkin Helsingin Camarillan hyvät puolet olivat paljon epäkohtia voimakkaammat. Jo se, että kymmenien pelaajien katras saatiin pidettyä kasassa ja toiminnassa melkein vuosikymmenen ajan, on vaikuttava asia. Mikään muu kampanja Helsingissä ei minun tietääkseni ole yltänyt lähellekään Camarillan tehokkuutta.

Vielä tätäkin olennaisempaa on, että Helsingin Camarillan maailma oli tyystin elävä. White Wolfin uusin klaaniopa$ saattoi olla millainen vain, mutta kronikan hahmoverkko oli lumoavan aito. Menneet tapahtumat ja hahmojen vuosien takaiset teot muistettiin. Tekemisillä oli merkitystä, pelaajat viittasivat hahmoihinsa lempinimillä ja niiden ominaisuuksista (omituisuuksista) laskettiin leikkiä. "Gusse ei koskaan toivu tästä!" sanoi hahmon pelaaja, ja kaikki nauroivat - sillä juuri sellainen Gusse oli. Tätä oikean elämän tuntua on työläs tavoittaa yhden illan larpissa. Kymmenen vuotta toisensa tunteneita tyyppejä on paljon helpompi leikkiä uskottavammin, kun hahmot ovat olleet ihan oikean maailman ajassakin muodossaan enemmän kuin pari tuntia.

Erityismaininnan ansaitsee pelijärjestelyiden pätevyys ja Suvi Lehtorannan osuus. Pelit alkoivat ajallaan, ne pidettiin vaikuttavissa tai vähimmilläänkin siedettävissä pelipaikoissa. Lavasteet olivat tarpeeksi vakuuttavat ja hahmobriiffien taso oli hyvä. Tässä asiassa kronikka on ollut valovuosien päässä larppien keskimääräisestä järjestelyrävellyksestä. Kun tällaiset käytännönjärjestelyt toimivat saumattomasti, pelitkin toimivat.

En tiedä, mitä muut ovat Camarillassa kokeneet, mutta minä sain parhaimmillaan huiman tyydyttäviä kokemuksia ja opettavaisia hetkiä. Pahimmillaan pelit olivat turhanaikaista patsastelua ja hengaamista, mutta yksikään ei ollut räkähuono. Toimiessaan Helsingin Camarilla oli larppaamista parhaimmillaan. Kun hahmon takana oli sen kirjoittajan ja sen pelaajan koko luovuus ja nokkeluus, hahmojen edesottamukset olivat riemastuttavia, luonteenomaisia, ja ennen kaikkea - vaikkei tämä teemaan sovikaan - eläviä.