17.1.05

Murheellisten laulujen

Elokuva: Aku Louhimies: Paha Maa (Suomi, 2005)
****

Vuosi sitten televisiosta tuli vaihteeksi jotain hyvää. Ja vielä kotimaista. Irtiottoja kertoi kipeitä ja koskettavia tarinoita nykypäivän suomalaisten elämistä. Sarja oli ilmeeltään ja tyyliltään hyvin epätyypillinen, ellei peräti omaperäinen. Sama tyyli ja tunnelma jatkuu saman taustakaartin elokuvassa Paha maa, paitsi että kun Irtiottoja kertoi kolmekymppisistä menestyjistä, on Pahan maan pääosassa kaiken ikäisiä luusereita.

Elokuvan käynnistävä Eppu Normaali –lainaus tuntuu aluksi kornilta, mutta pian paljastuu, että koko elokuva on jaettu Murheellisten laulujen maan sanoilla nimettyihin kappaleisiin: työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Tämänkin kautta elokuva luo hienon kiertokulun yhteiskunnallisista epäkohdista yksilölliseen pahoinvointiin.

Aku Louhimiehen ohjaaman elokuvan juonirakenne lainaa kuitenkin enemmän Tolstoilta kuin Epuilta. Tarinassa erilaiset ihmiskohtalot törmäilevät toisiinsa ja levittävät pahaa oloaan eteenpäin. Yhtä päähenkilöä elokuvassa ei ole, vaan ainoa kasvava ja etenevä asia on kärsimyksen teema. Siinä missä elokuvissa yleensä on lineaarinen juoni, Pahan maan kohdalla voi puhua pikemminkin syklisestä draamasta. Elokuva loppuu sinne mistä alkaakin, kuolema johtaa kuolemaan, poika kasvaa korvaamaan isänsä. Syöksykierre ei mihinkään.

Tarinaa on hyödytöntä tässä selittää kronologisessa järjestyksessä, vaikka elokuvassa yksi asia konkreettisesti johtaakin toiseen. Tarinaa kuvataan neljän parin kautta, kaikissa epäonni siirtyy eteenpäin. Masentunut pölynimurikauppias (Sulevi Peltola) ja järkyttävällä kampauksella varustettu saippuakauppias (Mikko Kouki) vetävät viinaa ja tekevät typeryyksiä. Työtön opettaja (Pertti Sveholm) hakkaa sekakäyttäjäpoikaansa (Jasper Pääkkönen). Rikkaan perheen aktivistitytär (Pamela Tola) ja tämän hakkeripoikaystävä (Mikko Leppilampi) leikkivät robinhoodia. Neuroottinen poliisi (Matleena Kuusniemi) käy töissä psyykelääkkeiden voimalla tukenaan opettajamiehensä (Petteri Summanen).

Ryhmät törmäilevät toisiinsa aktiivisesti ja kaikki liittyy kaikkeen. Koskettavat ja hyvin näytellyt ihmiskohtalot herättävät voimakkaita tunteita, vaikka välillä hiukan ärsyttääkin, kun vääjäämätön tragedia antaa odottaa itseään. Elokuvan viimeinen iso juonenkäänne, jossa aktivisti ja hakkeri yrittävät ison luokan tietomurtoa, ei tunnu puhuttelevan samalla tavalla kuin muut. Kenties sen osan maailma bilehuumeineen ja high-techeineen on liian erilainen kuin muiden halvat motellit ja varastetut autot, vaikka kertoo sekin todellista kuvaa Suomesta.

Jo ennakolta kohua herättänyttä alastomuutta elokuvassa on vain vähän, ja tällöinkään kyse ei varsinaisesti ole mistään erotiikasta. Kuriositeettina voinee kuitenkin mainita, että kaikissa kolmessa seksikohtauksessa pannaan takaapäin. Vaikka Paha maa muuten oli visuaalisestikin omaperäinen, tässä kohtaa tuntui, että seksin hyväksikäyttöpuolta yritettiin korostaa tarpeettoman helpolla keinolla.

Louhimiehen, Jari Rantalan ja Irtiottojakin kirjoittaneen Paavo Westerbergin käsikirjoitus eroaa yleensä teatteriperinteestä ammentavasta kotimaisesta elokuvasta paitsi rakenteeltaan, myös tyyliltään. Kaurismäkimäisen repliikkiniukkailun tai Suomi-Filmi-henkisen tärkeiden vuorosanojen artikuloinnin sijasta elokuvassa höpistään, toistetaan repliikkejä ja puhutaan toisten päälle. Tämä tehostaa vaikutelmaa, että valkokankaalla on oikeita ihmisiä, ei näyttelijöitä. Lopussa Jasper Pääkkönen tuntuu haluavan sanoa vielä jotain, mutta elokuva loppuu ennen kuin hän ehtii puhua.

Eheä tyyli ja teema pitää elokuvan audiovisuaalisena kokonaisuutena, joka on samaan aikaan raikkaan kokeellinen ja erittäin toimiva.

2 Comments:

At 11:42 ip., Blogger Sedis said...

Tässä on jännityksellä odottanut, milloin joku lukee sen Tostoin kolikko-novellin - vaikka onhan se aika pitkä. Tarina nimittäin on saanut vaikutteita vain sen alkuosasta - pahan kierrättämisestä. Siitä on pari elokuvaa tehty ennenkin. Siihen loppupuoleen jossa kierrätetään sitten hyviä töitä ei kukaan kiinnitä huomiota - paitsi se kanadalainen, joka teki elokuvan just tästä.

 
At 11:11 ap., Blogger Mike Pohjola said...

Käsittääkseni Tolstoi pyrki korostamaan novellissaan kristillisen armon käsitettä. Se on kuitenkin arvo,
jonka kaivaminen nykyisestä yhteiskunnastamme vaatisi joltisestikin naiviutta.

 

Lähetä kommentti

<< Home