21.1.05

Folkahtavan fantasian paluu

Kirja: Cecilia Dart-Thornton: The Iron Tree (2004, Tor Books)
**

Cecilia Dart-Thornton nousi yleisön ja kriitikoiden suosioon vuonna 2001 mainiolla Bitterbynde-trilogiallaan (The Ill-Made Mute, The Lady of Sorrows ja The Battle of Evernight), onnistuen yhdistämään viihteellisen ja kiinnostavan kirjoitustyylin omintakeiseen ja jäljittelemättömään, folklorea perinteiseen fantasiaan yhdistelevään kirjoitustyyliin.

Vaikka vanhojen uskomusten ja satujen kauniiksi verkoksi kudotun Bitterbynde-trilogia olikin ajoittain turhan raskaskätisestä traagisen imelästä pohjasävystään huolimatta mitä miellyttävintä luettavaa, sarja vaikutti pelottavan leimaavalta: osaisiko kirjailija uudistua sarjan jälkeen, vai muuttuisiko toistaiseksi raikas kirjoitustyyli tulevan tuotannon rasitteeksi?

Kaikeksi ikäväksi The Iron Tree, Dart-Thorntonin uusin tuotos, näyttäisi osoittavan pelot tosiksi: teoksen kerrontatapa ja –tyyli ovat kuin suoria kopioita kirjailijan aiemmasta tuotannosta. The Iron Tree sijoittuu jälleen kovin perinteisen oloiseen fantasiamaailmaan, jossa ihmisasujaimisto pyrkii elämään erilaisten kansanuskomuksista napattujen luonnonhenkien kansoittamassa ympäristössä. Dart-Thornton on selvästikin itsekin tiedostanut ongelmansa: kirjan tapahtumissa kuvatut kulttuurit on liki väkisin pakotettu aiemmasta poikkeaviin ympäristöihin aina aavikoista asutetuille soille. Miljöön väkinäinen vaihdos tuo kuitenkin tekstiin ikävän rikkinäisen tunnun: siinä, missä peruseurooppalaisen folkloren käyttö soveltui mainiosti Bitterbynde-trilogiaan, The Iron Treen aavikkomaisemille ja soille sama folklore sijoittuu huomattavasti väkinäisemmän oloisesti.

Pakotetut miljööt aiheuttavat toisenkin tarinankerronnallisen ongelman: Dart-Thorntonin aavikot tai suot eivät eroa millään tavoin muista ympäristöistä, ja tapahtumat voisivat yhtä hyvin sijoittua mihin tahansa perusfantasiamiljööseen. Edes poikkeavat luonnonolosuhteet eivät näy millään tavoin tekstistä; siinä, missä kansantarinoissa henkiolentoja käytetään muunmuassa luonnon vaarojen ja olosuhteiden vertauskuvina, Dart-Thornton ruumiillistaa vertauskuvat muun tekstin tasolle jättäen näin loppuympäristön todella kliiniseksi.

Perustarinansa tasolla The Iron Tree kertoo kahden nuoren, sietämättömän täydelliseksi kuvatun Jarredin ja liki luonteettoman Lilithin rakkaustarinan, joka etenee imelän hapuilevasti kohti traagista loppuaan. Tarina kuljettaa lukijan Jarredin aavikkokotikylästä Lilithin suoalueilla sijaitsevaan kotiin kulkien muutamaan otteeseen satunnaisten, poikeuksellisen geneeristen fantasiakylien ja –kaupunkien läpi. Vaikka kohtalon tuomitsemasta, Romeo ja Julia –henkisestä rakkaustarinasta impulsiivisen aavikon asukin ja suolla ikänsä eläneen, pilvilinnoja rakentelevan tytön välillä olisi voinut saada paljonkin irti, vesittyy tarina liki täydellisesti päähenkilöiden muovisuuteen. Koska hahmot eivät missään välissä tunnu luonnollisilta ja eläviltä, näiden tarinan traagisuus ei kykene herättämään lukijan mielenkiintoa.

Kirjan lukuisat ongelmat ovat sääli, sillä Dart-Thornton on aiemmissa teoksissaan osoittanut kykenevänsä jämäkkään ja kiinnostavaan tarinankerrontaan, josta The Iron Tree sisältää lukuisia kaikuja: siirappikuorrutteiselta marsipaanilta vaikuttaneen alkupuoliskon jälkeen tarina ja kerronta kiinteytyvät muutamaksi hetkeksi mukaansatempaaviksi, palaten kuitenkin nopeasti takaisin siirappisammiolle, ennenkuin jämäköityvät uudestaan lähestyessään aivan liian kiirehdittyä loppuaan.

Ikävä kyllä, vaikka kirjasta olisi kuinka halunnut pitää, sitä voinee suositella vain niille, jotka uskovat harlekiinikirjojen risteyttämisen klassiseen perusfantasiaan johtavan nautittavaan lukukokemukseen. Sääli, sillä Dart-Thornton on todistanut pystyvänsä paljon parempaan.