31.12.04

Länsimaiden perikato

Kirja: Michel Houellebecq: Lanzarote (Flammarion, 2002)
***

Syynä länsimaisen sivistyksen rappioon ei ole moraalinen rappio vaan merkityksen katoaminen. Länsimainen ihminen ei tiedä mitä tekee ja miksi, hänen elämällään ei ole sisältöä ja niinpä muuta ei ole tehtävissä kuin lähteä pakettilomalle. Näin ainakin ranskalaisen skandaalikirjailijan Michel Houellebecqin ohuessa miniromaanissa Lanzarote. Kirjan alussa päähenkilö astuu sisään matkatoimistoon koska tietää, että hänen uudesta vuodestaan tulee turha.

Kirja on alle 100 sivua isolla kirjasimella ja värikuvilla, eikä siinä ajassa ehditä paljoa muuta kuin luonnostelemaan yksi argumentti. Houellebecq ei kainostele suuria aiheita vaan iskee suoraan länsimaisen elämäntavan olemukseen. Siinä piileekin kirjailijan lahja, sillä tuo olemus ilmenee pakettiloman muodossa ja vaikka aiheet ovat kauheita, tyyli on hilpean nihilistinen.

Islam saa Houellebecqin, kuten ranskalaiset yleensäkin kauhun valtaan. Hän näkee Euroopan kaupungit paikkoina, joissa sisältönsä kadottanut haparoiva länsimainen elämäntapa katoaa fanaattisen, ihmiselle vieraan uskonnollisuuden tieltä. Siinä mielessä hän on pessimisti, ettei hän näe mitään kadotettua menneisyyttä tai muuta utopiaa johon täytyisi palata tai tunnu kokevan, että islamin hyökyä voisi mitenkään estää.

Kirjassaan Oikeus nautintoon hän asetti kahden ihmisen välisen täydellisen rakkauden sellaiseksi elämänsisällöksi, jota ei ole vielä menetetty ennen kuin sekin tuhoutuu ääri-islamistiterroristien hyökkäyksessä. Lanzarote on inhimilliseltä kantilta lohduttomampi; siinä sankarimme löytää tyytyväisyyttä tuttavallisesta satunnaisseksistä saksalaisen lesbopariskunnan kanssa. Samalla belgialainen poliisi Rudi, jonka päähenkilömme huomaa ensi kertaa tarkastelemassa peniksen muotoista kaktusta on itsemurhan partaalla koska on menettänyt kaiken. Marokkolainen vaimo jätti ja vei tyttäret mukanaan eikä poliisina ole hyvä olla nyky-yhteiskunnassa.

Sisällön katoamista edustaa ulkoavaruuden muukalaisia palvova kultti joka ulottaa käsityksensä universaalista rakkaudesta kattamaan myös seksin ja lapset. Sille linjalle Rudikin päätyy ja lukijalle jää ksymys siitä, millä perusteella voi enää tehdä mitään moraalisia arvotuksia.
Lanzarotea lukiessa tulee sellainen olo, että samoin kuin kirjan päähenkilö, myös kirjailija on käynyt pakettilomalla ja naputellut teoksensa kasaan aurinkotuolissa istuen muutaman päivän kuluessa. Tyyli on huoleton ja luonteva. Teesiä kasataan sen tuntuisesti, että ollaan kirjailijan omimpien aiheiden äärellä. Vaivaa ei tarvitse nähdä, kaikki on mietitty.

Tässä mielessä Lanzarote onkin oivaa lomaluettavaa. Sen kahlaa läpi yhden lennon aikana eikä se vaadi enempää keskittymistä kuin mihin ihminen pystyy maatessaan rannalla. Nokkelia huomautuksia ja heittoja on joka sivulla siltä varalta, että lukija tarvitsee jutun aihetta keskusteluissa muiden lomalaisten kanssa.

27.12.04

Goy vey!

Kirja: Zadie Smith: Nimikirjoitusmies (2004, WSOY. Suomentanut Irmeli Ruuska. Alkuperäisteos The Autograph Man, 2002)
**

Amerikkalaisissa tusinaelokuvissa päähenkilö on tyypillisesti komea, rohkea, huumorintajuinen, isänmaallinen, valkoinen 29-vuotias heteromies, joka työskentelee sotilaana tai poliisina. Muita luonteenpiirteitä ei tarvita ja heikkoudeksi riittää se, että hän on rakastunut. Englantilaisissa tusinaromaaneissa päähenkilö taas on ruma, päämäärätön, omasta mielestään liian tavallinen, ympäristön mielestä liian erikoinen, epävarma, keski-ikää lähenevä valkoinen heteromies, joka työskentelee virkamiehenä. Zadie Smith on huomannut, että stereotyyppi muuttuu henkilöhahmoksi, jos siltä vaihtaa kansallisuuden, sukupuolen tai ammatin.

Smithin esikoisteoksessa Valkoiset hampaat "käsiteltiin" maahanmuuttajien identiteettiä ja perimän osaa kulttuurissa. Käsitteleminen tarkoittaa sitä, että kirjassa ei tapahtunut juuri mitään, mutta tapahtumiin liittyi aina etnisyys. Päähenkilö Sam oli muuttanut Englantiin Bangladeshista. Siis miettikää! Bangladeshista! Hän oli siis maahanmuuttaja. Kuinka kantaaottavaa ja puhuttelevaa. Mitä? Eikö? Näin kirjaa kuitenkin mainostettiin ja jossain arvosteltiinkin - olihan henkilökaartissa myös Jamaikalainen jehovantodistajanainen. Smithistä povattiin Hanif Kureishin jälkeen seuraavaa suurta maahanmuuttajakirjailijaa.

Nyt maahanmuuttajakirjailija maahanmuuttajakirjailee jälleen. Tällä kertaa kohteena ovat kaksi rinnakkain kulkevaa teemaa, juutalaisuus ja kuuluisuus. Neljä päähenkilöä ovat henkisesti keski-ikää läheneviä 27-vuotiaita juutalaisia, joista yksi on musta, toinen homo ja kolmas rabbi. Nimikirjoitusmiehen pääosassa olevan Alex-Li Tandemin isä on kiinalainen ja äiti juutalainen.

Alex-Li tuntuu äärimmäisen stereotyyppiseltä englantilaisen kirjallisuuden hahmolta, vaikka onkin kiinalainen, juutalainen ja ammatiltaan ostaa ja myy julkkisten nimikirjoituksia. Hän ei nauti oikein mistään, elää tympeää elämäänsä päivästä toiseen, polttaa pilveä kavereidensa kanssa, vetää kännejä epämiellyttävien työtuttujen kanssa. Hän on rakastettavan epäonnistujan pahanhajuinen kaksoisveli, josta on äärimmäisen vaikea pitää tai edes kiinnostua. Tästä huolimatta hänellä on upea tyttöystävä, salarakkaita, iso ystäväpiiri ja kaikin puolin elämä hymyilee. Paitsi että on se niin raskasta olla brittiläistä keskiluokkaa, tiedättekste.

Alex-Lissä kirjan molemmat puolet tulevat innottomasti esille. Hän on uskonnoltaan tai pikemminkin kulttuuriltaan juutalainen ja on muuttanut nimikirjoitusharrastuksensa työkseen. Näitä teemoja on liitetty yhteen melko satunnaisesti, eivätkä ne silloinkaan tue toisiaan ainakaan mitenkään omaperäisesti.

Kirja jakautuu rosoisesti kahteen osaan, joiden päälle piisaa prologia, epilogia ja muuta tauhkaa. Ensimmäinen osa on Mountjoy: Alex-Li Tandemin kabbala ja toinen osa Roebling Heights: Alex-Li Tandemin zen. Näppärästi Smith on jakanut molemmat osat kymmeneen lukuun, joista ensimmäiset on nimetty kabbalan elämän puun oksien mukaan ja jälkimmäiset buddhalaisen harjoituksen askelten mukaan. Ensimmäisessä osassa Alex-Li palloilee kotilähiössään, toisessa lähtee New Yorkiin. Yllättävästi Buddhan jalanjäljissä kehittyy varsin perinteinen aristoteelinen kaari, kun taas juutalaismystiikasta syntyy lähinnä päähenkilön omassa epämääräisyydessä lillumista.

Alex-Lin kiinalaisuus rajoittuukin lähinnä siihen, että näin saatiin hänestä epätyypillinen juutalainen ja jälkimmäiselle osalle nimi. Juutalaisuudesta sen sijaan revitään riemua tai ainakin sisältöä irti. Kabbalaa esitellään joka välissä kaaviokuvien kanssa, heprean aakkoset käydään läpi ja alkaapa Alex-Li kirjoittaa Jumalan hepreankielistä nimeä JHWH omana nimikirjoituksenaankin. Tämän lisäksi Alex-Li suunnittelee teoksen alkupuolella omaa kirjaa, johon kirjoittaisi juutalaisten ja goyimien eroista - ja määrittelisi kaikenlaisia asioita näiden käsitteiden kautta. Maininnan saa myös koko joukko juutalaisia julkkiksia.

Sekalaista trivia-tietoa löytyy myös monelta muulta elämän osa-alueelta ja Smith tuntuu moralisoivan hahmojaan siitä, että nämä ovat juuttuneet etsimään elämäänsä sisältöä epäolennaisuuksista. Miksi palvoa tähtien nimikirjoituksia, jos voi palvoa tähtiä? Miksi palvoa tähtiä, jos voi palvoa Jahvea? Ja niin edelleen. Julkkiksenpalvontaa ja jumalanpalvontaa rinnastellaankin urakalla, muun muassa julkkisten ja Jahven nimikirjoitusten kautta ja vertaamalla ihailijakirjeitä rukouksiin.

Yksi erityisen hauska anekdootti kirjasta on jätetty ilmeisen tahallisesti pois. Juutalainen näyttelijä Leonard Nimoy nimittäin keksi Mr. Spockin käsitervehdyksen synagogassa näkemästään salaisesta rituaalista, jossa rabbi piti käsiään samalla tavalla. Kirjassa käsimerkit mainitaan ohimennen sivulauseessa, mutta takakannessa on kuitenkin kuva juuri tästä ikonisesta vulkanuslaisten tervehdyksestä. Vaikea kuvitella, että kirja olisi ollut jotenkin liian raflaava sen kanssa.

Smith tuntuu hukkuvan omaan alleviivattuun ironiaansa ja tylsiin pop-kulttuuri-viittauksiinsa. Hän esittää jatkuvasti henkilöhahmoistaan - ja erityisesti Alex-Listä - väitteitä, jotka joko ovat totta ja tekevät hahmoista ääliöitä, tai ovat vitsejä ja tekevät kertojasta ääliön. Kun tätä jatkuu yli neljäsataa sivua, lukukokemuksesta tulee hyvin raskas.

Valkoiset hampaat oli Nimikirjoitusmiestä monipuolisempi ja myös hauskempi romaani. Se yritti vähemmän ja onnistui enemmässä. Valkoisissa hampaissa huumori syntyi tilanteista ja kerronnasta, Nimikirjoitusmiehessä sitä koitetaan vääntää joka paikasta, muttei ikinä oikein onnistuta. Mountjoyn katuja kulkiessaan Alex-Li törmää vähän väliä kolmeen rabbiin, jotka ahtavat isoja huonekaluja pieneen autoon. Kuulostaa vitsiltä, mutta ei kuitenkaan ole hauskaa.

Myöskään jatkuva yritys vedota lukijan populaarikulttuurihermoon ei toimi. Se ei ole niinkään nokkelaa kuin väkinäistä. "Hänen täytyisi vain mennä sinne kyselemään, kuin suosittu etsivä Philip Marlowe. Jos se ei onnistuisi, hänellä oli varasuunnitelma, jonka mukaan hän menisi Lower East Sideen, etsisi käsiinsä Kittyn ihailijakerhon puheenjohtajan Krauserin ja pieksäisi tästä tiedon ulos kuin suosittu näyttelijä Jimmy Cagney konsanaan. Niin, kuin Jimmy Cagney, kaikkien riitapukareiden jumala." Onko tässä kyse Alex-Lin ajattelutavasta vai Zadie Smithin ajattelutavasta? Miksi lukijaa yritetään epätoivoisesti kosiskella sillä samalla triviatiedolla, josta hahmoja jatkuvasti kritisoidaan? Kaatuuko Smith omaan näppäryyteensä vai yrittääkö luoda lukijalleen jotain itsetietoista valaistumista?

Kerronnallisesti paras osuus kirjassa on prologi, jossa Alex-Lin isä vie 12-vuotiaan poikansa kavereineen painimatsiin. Herra Tandemin myötä katoaa jo alkusivuilla myös kirjan energia ja sympaattisuus.

Irmeli Ruuskan käännöskään ei tunnu erityisen inspiroituneelta työltä. Erityisesti jää kaivelemaan, että kirjassa usein esiintyvä ja juutalaisuudessa sangen oleellinen sana "goyim" käännetään tarpeettomasti ja laimeasti ei-juutalaiseksi. Hämärää tämä on varsinkin, kun kirjassa on jonkin verran käytetty vähemmän tunnettuja heprean- ja jiddishinkielisiä sanoja ja jopa fraaseja. Myös Smithin kehuttu dialogi tuntuu käännöksessä kömpelöltä.

Nimikirjoitusmies tuottaa pettymyksen melkein jokaisella mahdollisella alalla. Sen hahmot eivät ole kiinnostavia tai miellyttäviä, eikä niihin halua samaistua. Sen tapahtumat ovat tylsiä ja perustelemattomia. Sen kerronta on väkinäistä ja innotonta. Sen aiheita on käsitelty pintapuolisesti ja tympeästi. Sen pyrkimys sanoa jotain kiinnostavaa juutalaisuudesta rajoittuu nettihaulla löytyviin trivialiteetteihin. Sen tarkoitus osoittaa Zadie Smithin olevan muutakin kuin yhden kirjan kestävä tähdenlento on epäonnistunut.

Nimikirjoitusmies on täysin goy kirja, jonka shikshei on kirjoittanut goyimeille. Oy, gevalt!

23.12.04

Tahdon riemuvoitto

Sarjakuva: Dave Sim: the Last Day (Aardvark Vanaheim, 2004)
***

Ainoastaan Dave Simin Cerebuksessa parisataa sivua pitkä tutkielma päähenkilön viimeisestä elinpäivästä, jonka kuluessa hän ei tapaa ketään ja lähinnä valittelee vanhuuden vaivoista tuntuu kevennykseltä. The Last Day on kuudestoista viimeinen Cerebus-kokoomateos. Alkuperäisestä Conan-parodiasta on pitkä aika ja kuluneen 30 vuoden ja 6000 sivun aikana Cerebus on ehtinyt olla kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.

Aloitin itse mammutin lukemisen seitsemän vuotta sitten, jolloin sitä oli ilmestynyt jo reilusti yli puolen välin. Nyt kun koko hoito on julkaistu, vie se lähemmäs puoli metriä tilaa kirjahyllyssäni. Cerebus on tekijälleen tahdon riemuvoitto, elämäntyö jonka kukaan ei uskonut onnistuvan, mutta se on voitto myös lukijalle, joka on kyennyt kahlaamaan Simin ajoittain nerokkaan ja ajoittain täysin kajahtaneen opuksen alusta loppuun.

Viidestoista kirja, Latter Days, loppui 140 sivua pitkään Toora-kommentaariin. Edeltäjiensä valossa The Last Day onkin yllättävän hillitty pakkaus, alle 300 sivua pitkä teos jossa tiivistyy koko Cerebus-jatkumon tematiikka, mikä onkin soveliasta viimeiselle kirjalle. Raamatun uudelleenkirjoitusta arkaaisella fontillakin on vain 40 sivua. Valitettavasti tämä tiivistyminen tarkoittaa sitä, että Simin poliittiset ja sosiaalipoliittiset mielipiteet pääsevät rellestämään enemmän kuin koskaan ennen.

Dave Sim on yksi anglo-amerikkalaisen sarjakuvamaailman vihatuimpia ihmisiä, eikä syitä tarvitse etsiä pitkään. Hän on sitä mieltä, että nainen on ajatuksia lukeva musta aukko, joka imee sisäänsä miehisen luovuuden, ja on myös jakanut tätä mielipidettä auliisti ympäristölleen. Paikoitellen Simiin kohdistunut viha on kehittynyt mittasuhteiltaan täysin tolkuttomaksi. Cerebuksen lopun lähestyessä useampikin kommentaattori oli sitä mieltä, että kun elämäntyö on saatu päätökseen niin onkin hyvä hetki itsemurhalle.

Poliittisesti hän on luonnollisesti äärioikeistolainen. Jonkinlaisena pohjanoteerauksena voitaneen tällä kertaa pitää kohtaa, jossa YK:sta parodioitu turvallisuusneuvosto estää Cerebusta näkemästä poikaansa. Syypää on halvalla ranskalaisaksentilla puhuva delegaatio, joka käyttää veto-oikeuttaan vaikka muut ovat pojan näkemisen kannalla. Huvittavaa on se, että Sim syyttää vasemmistoliberaalifeministejä turvallisuusneuvoston olemassaolosta. Sama rasittava tapa roiskia mielipiteitä ympäriinsä ilman minkäänlaista perehtymistä asiaan on vaivannut Simin politiikkaa aina, mutta nyt se on ärsyttävämpää kuin yleensä.

Viimeisimmissä muutamassa kirjassa Simin muutenkin omalaatuisten mielipiteiden joukkoon on liittynyt uskonnollisuus. Hän lähtee heti kättelyssä rakentamaan vankalle moraaliselle pohjalle ilmoittaessaan, että SARS-epidemiasta on turha hermoilla koska se riehuu lähinnä aasialaisten pakanoiden keskuudessa, ja kuka niistä nyt jaksaa välittää. Samanlainen asenne hänellä on myös ateistiin äitiinsä, jonka jalkaa ollaan amputoimassa kuolion takia.

Silti kaiken tämän keskellä, juuri kun lukijalla on alkanut sappi kiehua hälyttävästi, Sim lyö pöytään kauniin, herkän ajatuksen. Moista ihmettä katsoo suorastaan hölmistyneenä, vaikka näin on käynyt kerta toisensa jälkeen ja luulisi, että 6000 sivussa ehtisi oppimaan. Tällä kertaa kysessä on Simin Raamatun luomiskertomuksen uusintaversio, jossa vedetään yhteyksiä fuusion, fission ja lasten syntymän välille. Maalailtuaan ajatuksia raskaista atomeista sieluina ja henkinä jotka on ikuisiksi ajoiksi tuomittu yhtymään ja eroamaan ja pakkautumaan planeettoihin ja aurinkoihin Sim lopettaa tarinansa ottamalla neutriinon lopulliseksi vapautumisen merkiksi.

Neutriino liikkuu maallisen materian läpi kuin tyhjää vaan eikä paljoa välitä tähtienkään painovoimakentistä. Atomi-sielu syöksyy aurinkoon ja ulos tulee aikanaan vapautunut neutriino, matkalla universumin laidoilla sijaitsevaan taivaalliseen rauhaan.

Oman absurdin lisänsä keitokseen tuo se että Simin lukijakunta koostuu pääasiassa vasemmistoliberaaleista, juuri niistä samoista ihmisistä, joita hän itse halveksuu. Cerebus on 6000 sivua paksu kokeilevan sarjakuvakerronnan, dekompression ja taiteellisen tinkimättömyyden mestarinäyte. Näyttäisi siltä, ettei sovinistisilla, uskonnollisilla ääliöillä riitä intoa tällaisen lukemiseen. Sim tuntuu itsekin olevan tietoinen tästä; hän viittaa jatkuvasti lukijoihinsa "feministeinä" ja "liberaaleina".

Sosiaalipornon ystäville mainittakoon, että tämän kirjan kommentaareissa Sim käsittelee vihdoin suhdettaan pitkäaikaiseen apulaiseensa, Gerhardiin joka on piirtänyt taustoja Cerebukseen jo 20 vuotta. Itse olen pitkään ihmetellyt, että onko maailmassa kaksi Dave Simin mielipiteillä varustettua miestä, mutta ei sentään. Gerhard on Simin mukaan myös feministi.

Kaikesta tästä huolimatta itse Cerebuksen viimeisen päivän kuvaus on mahtavaa luettavaa. Simin dekompression ja toiston hallinta on täydellistä niin, ettei sarjakuvasta koskaan tule varsinaisesti tylsää vaikka toisto on seniiliyden kuvauksessa keskeisessä asemassa. Viimeinen päivä on loppujen lopuksi juuri niin masentava ja voimallinen kuin saattoi toivoakin.

19.12.04

Nerokkaan ärsyttävää

Kirja: Paul Auster: Oracle Night (Faber and Faber, 2004) 243 s.
*****

Sidney Orr asuu New Yorkin Brooklynissa. Sidney Orr on kirjailija. Orrin vaimo Grace työskentelee kustannusalalla. Orr on juuri palannut sairaalasta vakavan onnettomuuden jälkeen, eikä kirjoittaminen enää luonnistu. Kunnes salaperäisestä paperikaupasta löytyy sininen, portugalilaisvalmisteinen muistikirja.

Brooklynissa asuvan Paul Austerin viimeisin romaani on jälleen kirja kirjoittamisesta, kirjailijoista sekä tekstin ja sitä ympäröivän maailman suhteesta. Sid Orr muistelee lukijoilleen kahden vuosikymmenen takaisia tapahtumia: lähes varmaksi diagnosoitua kuolemaansa, portugalilaisen muistikirjan inspiroimaa luovuuden uudelleensyntymää, kertomiaan sekä vanhemman kirjailijaystävä John Trausen kertomia tarinoita.

Oracle Night lumoaa ilmeisen kliseisyytensä idiosynkraattisen tietoisessa käsittelyssä. Itse Columbian yliopistossa kirjallisuutta opiskellutta Austeria jos ketä voidaan kutsua samalla sekä kirjailijan että kirjallisuudentutkijan kirjailijaksi. Tämä on esikoisromaanistaan New York Trilogiasta lähtien käsitellyt fiktiossaan postmodernin ja -strukturalistisen paradigman tekstuaalisuuteen katoavaa ihmistä sekä kirjailijan mahdotonta mutta pakollista tehtävää ajan muistina.

Austerin teksteissä tarinoiden sisällä aukeaa uusia tarinoita ensimmäisten osoittautuessa vanhempien palasiksi. Juuri tässä syntyy kirjailijan ongelma: jokainen tarina on jo olemassa, kirjattu johonkin. Alitajuisen plagioinnin pelkoa on vaikea pakoilla, kuten Orr huomaa: 'it seemed I'd plucked Maxwell out of thin air and Oracle Night was an original story, with no connection to any novel other than itself. I probably should have felt relieved, but I didn't.' (Oracle Night on itse asiassa otsikko kuvitteellisen 1920-luvun kirjailijan Sylvia Maxwellin käsikirjoitukselle, jonka Nick Bowen, kustannustoimittaja-protagonisti Orrin siniseen muistikirjaan kirjaamassa tarinassa, jolle Orr kertoo John Trausen antaneen alkusysäyksen tämän viitattua Dashiell Hammettin Maltan Haukan seitsemännessä luvussa Sam Spaden kertomaan tarinaan entisen elämänsä lähes kuollessaan hylkäävästä Flitcraft-nimisestä miehestä, saa luettavakseen ja jonka myötä lumoutuu tarinaan ensimmäisessä maailmansodassa sokeutuvasta mutta samalla ennaltanäkemisen kyvyn saavasta brittisotilaasta Lemuel Flaggista.)

Oracle Night on kirja maailman loppumattomista tarinoista – adjektiivin molemmissa merkityksissä. Orrin kertomassa romaanissa aloitetaan kymmeniä tarinoita, mutta yhtäkään ei kuljeteta loppuun saakka. '[T]he notebook was a place of trouble for me, and whatever I tried to write in it would end in failure. Every story would stop in the middle[...]'

Niin, aika... kenelläkään ei ole aikaa kaikille tarinoille. Eikä kaikilla ole aikaa Austerin tarinakokoelmalle. Yritys kuvailla romaania Oracle Night on kuin kartanpiirtoa Borgesin novellissa. Mahdotonta näyttämättä sitä postmodernina, tekonokkelana meta-metafiktiona. Lisäksi Sidney Orrin avioliittoa kuvaava kehyskertomus ylittää sentimentalisuudessaan Harlekiinisarjan teokset. Paul Austerin taianomainen kirjoitustyyli imee kuitenkin kyynisenkin lukijan mukanaan. Kieli on talismaani, joka murskaa ajatuksen selvästi rajatusta todellisuudesta. Kova homma kääntäjälle.

Tai kuten Trause sanoo Orrille: 'We live in the present, but the future is inside us at every moment. Maybe that's what writing is all about, Sid. Not recording events from the past, but making things happen in the future.'

15.12.04

Avioerolapsi Intiassa

Elokuva: Aleksanteri/Alexander, USA 2004
Ohjaaja: Oliver Stone
****

Vanha Kreikka on näemmä nyt pinnalla. Aleksanteri Suuren elämäkertaa on helppo verrata taannoiseen Troijaan, ja elokuvissa onkin välillä häkellyttäviä yhtäläisyyksiä. Eräät kohtaukset - nainen pitää veistä sankarin kurkulla, tulevaa suuruutta ja siitä seuraavaa tuhoa ennustellaan - ovat käytännössä identtisiä. Aleksanteri ei silti ole Troija II. Stonen ohjaus on monimutkaisempi ja moniarvoisempi.

Aleksanteri on modernia perhedraamaa. Äiti-kuningattarella on liian vähän valtaa, joten hän ryhtyy elämään lapsensa kautta. Isä-kuninkaalla on liikaa valtaa, joten hän yrittää muokata pojastaan oman kuvansa. Vanhempiensa riitojen kiistakapula Aleksanteri tekee sen minkä kaikki kaltaisensa: toisaalta yrittää sekä elää ristiriitaisten odotusten mukaan että kapinoida niitä vastaan. Hän pakenee äärimmäiseen itään, ja siinä sivussa valloittaa sen. Tietenkin hän päästää kaiken saavuttamansa, ystävänsä ja rakastettunsa lipumaan sormiensa lomasta, ja kuolee onnettomana.

Stonen elokuva on vaikuttava. Se sekoittaa psykoanalyysiä ja toimintaa, kauniita ihmisiä ja ajanmukaisia (sekä muinaisuuden että nykyajan) homosuhteita. Elokuvan hahmojen motiivit ovat loogisia, ja Stone suhtautuu heihin useimmiten ymmärtävästi.

Aleksanterin kuvakerronta on kuitenkin raskasta. Kolmituntinen filmi on jatkuvaa, intensiivistä vyörytystä. Erityisiä huippukohtia tai suvantokohtia ei ole. Tästä syystä filmi on tasapaksu: ei tylsyyden vuoksi, vaan nimenomaan päinvastaisesta syystä. Katsoja ei voi hengähtää hetkeksikään, kaikki kohtaukset ovat samanarvoisia. Lähin vertauskohta ovat varmaan kaksi jälkimmäistä Taru Sormusten Herrasta -elokuvaa: kolmeen tuntiin on pakattu hirveästi tavaraa, kaikkea sipaistaan, eikä mikään kunnolla korostu.

Aleksanterin alussa ja lopussa ja vähän muuallakin on tarpeeton kohtaus, jossa Anthony Hopkinsin esittämä vanhus selostaa katsojille, kuinka kaikki oikein menikään silloin muinoin Makedoniassa. Nämä kohtaukset ovat kuin eri elokuvasta, varsinkin kun Hopkinsin hahmon nuorempi inkarnaatio ei millään lailla nouse erityisesti esiin "vanhoja aikoja" kuvaavissa kohtauksissa. Hän on yksi Aleksanterin esikuntalaisista, siinä kaikki. Hänen kauttaan ei kuvata mitään

Nämä aikaharppailukohtaukset tuovat mieleen BBC:n uudemmat historialliset dokumentit, joissa joku setä selostaa historianelävöityskohtausten sivussa, kuinka "Aleksanteri kävi monia taisteluita." Sitten näytetään Aleksanteri käymässä taisteluita. Kun elokuvassa kuitenkin käytetään myös yleisempiä selitystekstejä ("kesäkuussa vuonna 323 Babylonissa", "8 vuotta myöhemmin"), opastus kaksinkertaistuu. Uuvuttavaa ja melkein koomista.

Aleksanterissa ei ole Troijan veroista actionia tai silmäkarkkia. Se on tummempi ja mutkikkaampi elokuva - parempi elokuva. Mutta sitä mä en tajua, miksi ihmeessä muinaiset makedonialaiset kirjoittavat kirjeensä, armeijapaperinsa ja karttansa englanniksi.

11.12.04

Riemastuttavaa bisnessatiiria

Kirja: Max Barry: Jennifer Valtiovalta (alkuteos Jennifer Government 2003, suomentanut WSOY 2004)
***

Max Barryn esikoisteos, railakkaana satiirina kirjoitettu Jennifer Valtiovalta kertoo lähitulevaisuudesta, jossa suuryritykset ovat nousseet vielä ratkaisevan piirun verran merkittävämmiksi kuin nykyaikana. Verotus on lakkautettu, ihmisten sukunimet määräytyvät työnantajan mukaan, yksityistetty poliisilaitos valvoo yritysketjujen turvallisuutta, ja valtiollisen turvallisuuspoliisin agentit joutuvat anomaan rikosten uhrien omaisilta rahoitusta rikosten ratkomiseen – korvaukseksi ratkenneiden rikosten asianomistajat voivatkin sitten saada poliisiin sijoittamansa rahat takaisin moninkertaisesti vahingonkorvauksina.

"Listimme kymmenen asiakasta, panemme sen näyttämään gettonuorten työltä ja katu-uskottavuutemme sen kuin kasvaa. Lyön vetoa että myymme varastot tyhjiksi vuorokaudessa."

Kirjan juoni pyörii muutaman päähenkilön ympärillä. Tarinan liikkeellepanevana voimana toimii John Nike, Niken sissimarkkinointiosaston päällikkö, joka saa nerokkaan ajatuksen uusien lenkkitossujen markkinoinnista asiakkaiden murhaamisen avulla. Tehtävän saa sattuman kautta jakeluosastolla pienellä palkalla raatava Hack Nike, joka omatuntonsa soimaamana päätyy ulkoistamaan murhat poliisille. Pian tarinaan sotkeutuu myös John Niken vainoamiseen erikoistunut kirjan nimihenkilö, valtion agenttina toimiva yksinhuoltajaäiti Jennifer Valtiovalta, joka päätyykin nopeasti tutkimaan paljon muutaman teinin murhia vakavampia rikoksia plussakorttiallianssien yrittäessä aloitella maailmansotia toisiaan vastaan.

"Varmaan joku uusi tuoteryhmä," toinen poika sanoi silmät suurina. "Onko se niinku Nike Murhaajat? Sekö se on?" "Se olisi tosi siistiä."

Jennifer Valtiovalta on riemastuttavan viehättävä poikkeus muutoin pääosin ryppyotsaisen ja saarnaavan antikorporatiivisen kirjallisuuden saralla. Max Barryn kirjoitustyyli muistuttaa voimakkaasti Douglas Adamsia parhaimmillaan; absurdit juonenkäänteet seuraavat toisiaan, eivätkä hämmentävimmätkään sattumat tai tapahtumat pääse vaikuttamaan luonnottomilta tai tarinaan kuulumattomilta - lukija vain ei kykene olemaan nielaisematta syöttiä koukkuineen.

Monitasoisuutta tekstiltä on turha odottaa: Barry ei suotta implikoi tai vihjaa, vaan viskaa kaiken lukijan näkyville mahdollisimman eksplisiittisesti. Barryn dystopiassa McDonald's suorittaa ohjusiskuja kilpailevan plussakorttiallianssin piirissä toimivaa Burger Kingiä vastaan, yksityistetty poliisi ja NRA taistelevat kaduilla turva- ja turvattomuusasiakkaista, ja suuryritykset pyrkivät lakkauttamaan valtiovallan viimeisiä rippeitä kilpailua hidastavina tekijöinä. Eksplisiittinen yksitasoisuus onkin kirjan sekä suurin valtti että merkittävin ongelma: railakkaan parodisen otteen mahdollistava yksinkertaistaminen saattaa etäännyttää edes pieniä nyansseja, tulkintamahdollisuuksia tai harmaan sävyjä kaipaavia lukijoita.

Opettaja kirjoiti jotain kansioonsa. McDonald’sin sponsoroimat koulut olivat sillä lailla köyhiä. Pepsi-kouluissa kaikilla oli sylimikrot. Heidän koulupukunsakin olivat paljon hienommat. Oli niin vaikeaa olla trendikäs, kun selässä oli kullankeltaiset kaaret.

Tahallinen yksinkertaistaminen ja yksitasoisuus eivät kuitenkaan haittaa tarinankulkua tai tyhmennä teosta; Jennifer Valtiovalta ei pyri missään vaiheessa olemaan yhtään syvällisempi tai pohdiskelevampi kuin teos on, eikä parodiointi peity turhaan maailmanparanteluun. Teos onkin kirjallisuuden vastine hyvälle pikaruoalle: mainion makuista, nopeasti ohi, ja jättää miellyttävän, ikävän nopeasti katoavan hyvän olon.

Kaiken kaikkiaan Jennifer Valtiovalta on kevyt, viihdyttävä ja nopealukuinen tarina, jota voi suositella lämpimästi vaikkapa joululahjaksi kenelle tahansa, jota ei halua laittaa kärsimään jälleen uudesta Paasilinnasta.

5.12.04

Kauhea ja kaunis kohtalo

Kirja: Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa (1996, Like)
***

Kaksi aurinkoa on Kauko Röyhkän läpimurtoromaani, eikä ihme kun huomioon ottaa kaikki ne kirjassa esiintyvät elementit jotka ovat omiaan pistämään ihmiset puhumaan. Kirja kertoo sota-aikana elävistä muusikoista, jotka päätyvät armeijan viihdytysjoukkoihin. Tarinassa on kyse lahjakkuudesta ja luovasta työstä sellaisissa oloissa, joissa kukaan ei halua kuulla muuta kuin Kodin kynttilöitä. Tarinan sankareita ovat Elis, Tytti ja Ture. Elis on viihdemusiikin konkari, Tytti nuori ihmelapsi ja Ture hurahtanut hanuristi.

Kahden auringon kerronta on usein jaksotuksensa puolesta karkeaa mutta sitä kompensoi Röyhkän mainio tapa yksilöllistää hahmojaan puhetavan ja ajatusprosessien kautta. Siirtymät sivuhahmoja taustoittaviin takaumiin ovat kerta toisensa jälkeen töksähtäviä, mutta toisaalta niistä muodostuva kohtaloiden kudelma on kiehtovaa luettavaa, joten ehkä tämän voi antaa anteeksi.

Ensimmäiset kaksi kolmannesta Kahdesta auringosta kirja tuntuu harjoitukselta, jossa Röyhkä vetää sota-aikaa oman mankelinsa läpi niin, että homman nimi on seksi musiikki ja okkultismi. Hauskaahan se on, ei siinä mitään, varsinkin kun historialliset romaanit ovat valitettavan usein siinä määrin kalkkiintuneita, että tuntuu oudolta lukea varsinaista historiankirjoitusta, missä kaikenlaiset räävittömyydet taas sitten kukoistavat.

Normaalisti mikään tarina ei vaadi sitä, että se on keskinkertainen alussa ja keskivaiheilla ja yhtäkkiä muuttuu hyväksi lopussa, mutta Kahdessa auringossa se toimii hyvin. Taitekohtana toimiva brutaali kohtaaminen on siinä määrin intensiivinen, että koko aikaisempi teos esittäytyy uudelleen pohjustuksena ja loppukirjan lukee aivan uudella asenteella. Kaksi kolmannesta viritellään ja viimeinen kolmannes palkitsee.

Röyhkän ote historiaan on hauska. Suomen armeijan virallisissa peleissä usein näkyneillä hakaristeillä revitellään oikein urakalla, samaten kuin saksalaisilla aseveljillä ja jopa keskitysleireillä. Tämä on sitä historiaa mitä koulussa usein kaunistellaan ja siksi on aina hyvä että joku yrittää, vaikka juuri hakaristien kohdalla se meneekin välillä raskaaksi alleviivaamiseksi.

Pisteet kotiin erityisesti ailahtelevista ihmiskohtaloista, jotka tuntuvat jälkikäteen kohtalolta mutta tapahtuessaan tahdon ja sattuman äpärälapsilta. Tavalliset ihmiset joutuvat historian rusikoimiksi. Ainoa joka selviää on symbolisesti erotettu muusta ihmiskunnasta ennen kun hänet päästetään takaisin muiden keskuuteen.