30.11.04

Kupletin juoni

Live-roolipeli: Harviainen, Sepponen, Suvanto: Mehiläiset saapuvat
http://personal.inet.fi/cool/sepponen/mehilaiset/
****

Live-roolipeli Mehiläiset saapuvat pelautettiin Helsingissä 6.11. parillekymmenelle pelaajalle. Pelin järjestivät Julius Sepponen ja Markku Jenti - tai siltä ainakin ennen pelin alkua näytti.

Mehiläisten
alkuasemat olivat modernia trilleridekkaria ja Agatha Christietä: Rattopoika löytyy murhattuna kaatopaikalta. Poliisijohto käskee lopettaa tutkimukset, mutta kaksi omapäistä poliisia jättää kuitenkin oikeuden ja totuuden nimissä tottelematta saamiaan suoria käskyjä. Sylttytehtaana on popularistisen kansanedustajanaisen edustusasunto, jossa tämä valikoitujen ystäviensä ja rakastajiensa kanssa viettää pienimuotoista iltamaa. Etsivillä on noin neljä tuntia aikaa ruotia totuus esiin korruptoituneesta eliitistä - joko hyvällä tai tarvittaessa nyrkein (mutta vain ensimmäisenä keinona).

Aluksi peli vaikuttikin seurailevan murhamysteerilarpin juonenkulkuja. Pelasin itse toista kapinallisista sinivuokoista, ja peli kului rikkaita&irstaita kuulustellen. Mitään selkeää rikosjuonikuviota en (pelaajana) huomannut, mutta pelinjohto oli kertonut minulle etukäteen, ettei pelin juonen eteneminen vaatinut minulta mitään oikeita salapoliisinkykyjä - siispä hahmoni pääsisi joka tapauksessa johonkin lopputulokseen. Toisin sanoen murhaajan paljastaminen ei ollut olennaisinta pelissä, vaan juonen kliimaksi pelin loppuhuipennuksessa.

Olin kyllä epäillyt jonkinlaista jujua. Salapoliisiromaanien genreenhän kuuluvat erottamattomasti agatha-variaatiot (murhaaja onkin kertoja, murhaajia ovat kaikki epäillyt, kukaan ei ollutkaan murhaaja, yksi uhreista olikin murhaaja, kukaan ei pidäkään mansikkakakusta jne). Jep, jujupa hyvinkin - mutta aivan toisenlainen kuin oli luullut.

Mehiläiset saapuvat ei ollut edes salapoliisilarppi.

Pelin juoni oli vain näennäinen. Kaikki oli vain hämäystä. Mehiläiset saapuvat oli läpikotaisin ratakiskotettu - pelin tekijät olivat säätäneet larpin kulun jo etukäteen - ja se saattoi päättyä vain yhteen tilanteeseen: poliisietsivä päätyy tutkimuksissaan johonkin tulokseen, syyttää christieläisessä hengessa samaan huoneeseen kokoontuneista epäillyistä yhtä - ja aivan äkisti hänen poliisikollegansa ottaa epäillyt hengiltä. Peli päättyy pelaajien ja hahmojen hämmennykseen.

Pelin jälkeen pidetyssä purkutilaisuudessa, jossa pelaajat kertoivat toisilleen hahmojensa salaisuudet ja juonet, kävi ilmi, ettei hahmoista kukaan ollut ollut murhan kanssa tekemisissä. Uhriparka oli pelin maailmassa kuollut pelkkään sydänkohtaukseen, ja tosimaailmassa kaiken takana olikin J. Tuomas Harviainen.

Pirullinen huijaus. Ketään "Markku Jentiä" ei ollut olemassakaan, mutta Sepposen lisäksi pelinjohtajia oli kaksi. J. Tuomas Harviainen ja Jere Suvanto olivat soluttautuneet pelaajakunnan joukkoon muka tavallisiksi hahmoiksi. Näissä rooleissaan he olivat kaiken aikaa voineet ohjailla pelin tapahtumia ilman, että heidän olisi larpeissa tavalliseen tapaan täytynyt suoraan pakottaa pelaajia toimimaan juonen vaatimusten mukaan.

Harviaisen ajatuksena oli nimenomaan tehdä täysin ratakiskotettu peli, mutta siten, että sen pelaajien illuusio vapaasta tahdosta säilyisi. Tämä toimikin mainiosti. Kukaan peliin osallistuneista ei etukäteen tuntenut "Markku Jentiä", vaikka tämän kanssa olikin voinut kommunikoida sähköpostitse. Kun Markku sitten pelipäivänä "sattui olemaan kipeänä", kellään ei ollut mitään syytä epäillä pojan olemassaoloa.

Mehiläisissä näkyi larppien uusi, realismin sivuuttava trendi. Alkuaikoina larpintekijät pyrkivät jäljittelemään oikeaa maailmaa siten, että he kirjoittivat peliensä hahmot mahdollisimman yksityiskohtaisiksi: "Lempivärisi on punainen, synnyit vuonna 1234." Tällaisesta uuvuttavasta tunnollisuudesta ollaan näinä vuosina siirtymässä kohti viitteellisempää kirjoitustapaa, jossa hahmot kirjoitetaan vain olennaisimmiltaan osin. Pelaajien on omaksuttava paitsi hahmonsa, myös tietty pelityyli: esimerkiksi Mehiläisten ei ollut tarkoituskaan olla mikään valokuvantarkka, realistinen otos vuoden 2004 Suomesta. Pelin hahmoissa ei kerrottu yksityiskohtia niiden arkielämästä. Kaikki kerrottu liittyi pelin tilanteeseen.

Laajempana suuntauksena olemme Suomessa menossa kohti uutta romantiikkaa, pois alkuaikojen ajattelemattomasta dogmaattisuudesta. Larpit lähenevät "yhteistä leikkiä" ennemminkin kuin "peliä". Minä pidän tästä kehityssuunnasta.

Ihailen myös sitä, kuinka kiihkottomasti pelin käsikirjoituksessa rikottiin ja rakennettiin uudelleen sukupuolirooleja. Mehiläisten miehet olivat katseen kohteita. Rikkaat ja mahtavat eukot pitivät nuoria rakastajia objekteinaan, väkivaltainen paha kyttä oli nainen ja toppuutteleva hyvä kyttä oli mies.

Nokkela, vaikuttava ja toimiva peli. Tosin kun kaikki paukut oli kasattu suureen pelimaailman ulkopuoliseen huijausjuoneen, pelin muut teemat jäivät raaemmiksi. Pelin alkuasetelmaa - omavaltainen eliitti ja omavaltaiset kytät - olisi voinut käyttää tiukempaankin yhteiskunnalliseen analyysiin. Vaan toisaalta, eipä nelituntiseen peliin pidä liikaa kasatakaan. Antoisa, ajattelemaan saava pelikokemus.

26.11.04

Katsopas vaari tuota vauvaa

Kirja: Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen (Otava, 2001)
**

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa parin vuoden takaisessa omaelämäkerrallisessa kirjassaan rohkeasti ja avoimesti lapsettomuushoidostaan ja raskaudestaan. Lukiessa tuntuu kuitenkin koko ajan siltä, että Härkönen kirjoittaa tällä tavalla vain siksi, että lehdissä voitaisiin ilmoittaa, että kylläpä Härkönen nyt kirjoittaakin rohkeasti ja avoimesti.

Koko Heikosti positiivisen rakenne on hyvin kummallinen. Tai ei kummallinen, vaan huono. Iso osa tekstistä kuvailee kirjan minähahmon, Anna-Leena Härkösen, vauvakuumetta. Tarjolla on kaikenlaisia hoitoja ja itsetunto-ongelmia ja puolittaisia ihmissuhdekriisejä ja olenko minä nyt nainen ollenkaan? Tämä on kirjan parasta sisältöä.

Kirjailija tai kustannustoimittaja on kuitenkin huomannut, että eihän tästä tullutkaan romaania, tuli pitkä novelli. Ei hätää, laitetaan päähenkilö suunnittelemaan tv-draamaa lapsettomista naisista, siitähän saadaan näppärästi lisää tasoja ja rupeaa tää kirjailijuuskin peilaamaan sitä lapsettomuutta, niinku. Eikö vieläkään riitä? Pannaanko päähenkilön mummo kuolemaan? No ilman muuta! Siitähän saadaan tätä elämän kiertokulkua.

Rivien välistä paljastuu koko kirjan tekoprosessi. Oletettavasti tämä on tahatonta, mutta oudosti se kuitenkin tekee lukukokemuksesta jännittävämmän. ”Jotain tämä kirja vielä kaipaisi, kun tää lapsettomuus ei oo kauhean konkreettista. Pitäis olla jotain selkeää draamaa, niin kuin joku vastustaja.” ”No eihän se lapsettomuus mistään vastustajasta johdu!” ”No laita johtumaan, sähän se kirjailija olet.” Niinpä Härkönen sairaalaan mennessään joutuu taistelemaan pahaa sairaanhoitajaa vastaan, joka ei halua hoitaa häntä. Myöhemmin paljastuu, että tämä johtuu siitä, kun Härkönen on julkkis. Lopulta käännekohta löytyy, kun mukava lääkäri järjestää tulevalle äidille paremman hoitsun.

Entistä kummallisempaa tällainen apuviivojen näkyminen on, kun muistaa Härkösen olevan ansioitunut niin proosan kuin draamankin alueella. Jo esikoinen Häräntappoase tarjosi paljon enemmän syvyyttä ja tyyliä kuin tämä selvästi välityöksi jäänyt kirja.

Rakenteellisesta kömpelyydestään huolimatta Heikosti positiivinen kuvaa ajoittain, no, rohkeasti ja avoimesti lapsenodotusta. Nämä osuudet ovat kirjan ehdottomia helmiä ja aidosti kiinnostavia varsinkin aiheeseen perehtymättömälle lukijalle. Jännittävän lisän tarjoaa myös päähenkilön kokemus siitä, miten lapsensaanti ei ole ihanaa auvoa vaan ahdistavaa ja raadollista. Tunteista kerrotaan mukaansatempaavasti ja tarttuvasti, ja niitä olisi toivonut enemmänkin halvan vauvateemailun sijaan.

Parempaakin raskauskirjallisuutta varmasti on ja sellaista lukisikin erittäin mielellään ottaen huomioon kuinka valaiseva kokemus huonokin voi olla.

Helmikuussa ensi-iltaan tuleva Onnen varjot on Anna-Leena Härkösen käsikirjoittama elokuva, joka käsittelee rakastamisen vaikeutta ja lapsen saamista. Ennakkotietojen mukaan se ei kuitenkaan ole minkäänlainen filmatisaatio Heikosti positiivisesta. Hyvä näin.

22.11.04

Viimeiset ajat ovat käsillä

Sarjakuva: Dave Sim: Latter Days (2003, Aardvark-Vanaheim Inc.)
**

Cerebus on alusta asti ollut sarjakuvaa, jonka kanssa lukukokemus vaihtelee teknisesti nerokkaasta, vetävästä kerronnasta brutaaliin tuskaan. Tähän asti jälkimmäisen huippuna on minulle ollut neljännen Cerebus-puhelinluettelon, Church & State 2:n loppu jossa Cerebus päätyi kuuhun kuuntelemaan kymmeniä sivuja kestävää monologia joka muistaakseni koski jotain kosmisia puuihmisiä. Alkujaan Cerebus oli Conan-parodiaa, jossa miekkaa heiluttava maasika seikkaili erilaisten genrekarikatyyrien keskuudessa, mutta ensimmäisen puhelinluettelon paksuisen kokoelman jälkeen homma muuttui vakavaksi.

Latter Days, viidestoista ja toiseksi viimeinen Cerebus-kokoelma pieksee raskaan väännön saralla kaikki edeltäjänsä mennen tullen. Ehkä Sim päätti, että nyt kun hänen 30-vuoden elämäntyönsä, 6000-sivuinen saaga on lähestymässä loppuaan, ei hänen tarvitse välittää yleisöstään sitäkään vähää mitä aikaisemmin. Sim itse vertaa mielellään eepostaan venäläiseen romaaniin, mutta lukukomeuksena se muistuttaa enemmän Raamattua.

Cerebuksella ja Raamatulla on yhteistä myös se, että jos aikoo närkästyä jokaisesta ääliömäisyydestä tai moraalisesti arveluttavasta heitosta, ei lukemisesta tule mitään. Tässä vaiheessa uraansa Sim on jo karkoittanut kaikki ne lukijat jotka ovat lähteäkseen kummallisilla lausunnoillaan naisista, homoista ja politiikasta, joten ottamalla uskonnon käsittelyynsä hänellä ei ole enää mitään menetettävää.

Kokoelman ensimmäiset kaksi kolmannesta käsittelevät Cerebuksen nousua uskonnolliseksi auktoriteetiksi ja oman maailmankolkkansa valtiaaksi. Siinä missä samantyyppistä tematiikkaa käsiteltiin varhaisissa Cerebus-kokoelmissa High Society ja Church & State 1 & 2 poliittisesta näkökulmasta, on vinkkeli nyt messiaaninen. Puolet ajasta komediaa ja puolet fasismia, joka tuo mieleen Frank Millerin Dark Knight Returnsin.

Tämän Cerebus-kokoelman kanssa on vaihteeksi tyytyväinen, että mukana on Simin omat kommentit jokaisesta luvusta, sillä muuten olisi todella vaikea sanoa, milloin Sim on vakavissaan ja milloin ei. Usein se tietysti tarkoittaa sitä, että paljastuu että hän on vakavissaan silloin kun toivoisi hänen olevan satiirinen. Fasismin kanssa oli sentään tarkoitus olla kriittinen, mikä oli mukavaa vaihtelua siihen maailmankuvallisen hirveyden määrään mitä tätä lukiessa saa normaalisti sietää.

Sarjakuvakerronnallisesti ja -taiteellisesti Sim on pettämätön. Jälki pysyy mestarillisena läpeensä, ja varsinkin fyysisen komedian kanssa taas muistaa, mitä varten alkoi aikanaan lukemaan läpi tätä hirviötä. Kuvakerronnan tinkimätön linja kertoo pitkästä itsenäisestä urasta, jonka kuluessa ei ole tarvinnut paljoa kustannustoimittajia kumarrella.

Latter Daysin varsinainen kauhuosuus iskee vasta viimeisellä kolmanneksella. 140 sivua Simin Toora-kommentaareja pienellä präntillä ja minimaalisella kuvituksella. Kommenttiensa kommenteissa Sim kertoo, että alunperin tarkoitus oli tehdä pilaa Raamatusta, mutta lukiessaan sitä Sim tuli uskoon.

Ei kuitenkaan mihin tahansa uskoon, vaan ihan omaan uskoonsa. Simin Toora-tulkinnasta sanottakoon ainakin se, että se ei turhia perinteitä kumartele. Hänen mukaansa Mooseksen kirjojen tekstistä selvästi näkyy, että Jumalia onkin kaksi, mies ja nainen. Mies on oikea Jumala ja nainen on hänen luomansa Jahve, ja tietenkin tarinan pahis. Luettuaan että Jahve tuleekin kirjaimista YHWH ja ettei vokaaleja voi muuta kuin arvailla päätti Sim soveltaa taiteellista vapauttaan ja käyttää hänestä nimeä Yoohwhoo.

Mutta ei huolta! Niiden meistä riemuksi, joiden mielestä 140 Toora-kommentaaria kuulostaa raskaalta, Sim kevensi materiaalia pienillä väliosuuksilla, joissa esiintyy Woody Allen. Ne pilkkaavat psykoanalyysiä sepitettyjen Woody Allen -päiväkirjamerkintöjen muodossa.

Tässä vaiheessa Cerebusta kaikki paitsi jääräpäisimmät ovat jo luovuttaneet, joten loppukaneetiksi sanottakoon vaikka että kommentaarit saa tahkottua läpi lukemalla sitkeästi kymmenen sivua päivässä. Kahdessa viikossa se on ohi, ja sitten on edessä enää viimeinen eli kuudestoista Cerebus-kirja. Loppu on lähellä eikä nyt voi enää antaa periksi.

19.11.04

Show Must

Esitysvertailu
Miss Drag Queen 2005
17.11.2004 Dtm, Helsinki
Rammstein Tour 2004/2005
18.11.2004 Globen, Tukholma

Suomen Miss Drag Queen valittiin ensi vuodelle ravintola Dtm:ssä keskiviikkona. Show oli kokonaisuudessaan hyvin samantapainen kuin aiempina vuosina. Reilu kymmenen eritasoista kilpailijaa tavoitteli kruunua ja titteliä, ainoastaan missigenressä hyviksi juontajiksi laskettavien Ritun ja Mega-Paulan johtaessa seremoniaa. Tuttuun tapaan tuomaroinnin hoiti raadillinen trash-julkkiksia, mutta aiemmista vuosista poiketen kukaan heistä ei ollut voittajaa julkistettaessa aivan kaatokännissä. Kokonaisuudessaan siis varsin viihdyttävä tapahtuma campin ja kalkkunan ystäville.

Silti on pakko hämmästellä joidenkin kilpailijoiden valmistautumista. Useammat kilpailijat tuntuivat kuvitteleman, että dragin ytimessä on naiseksi pukeutuminen ja hittibiisin miimaaminen. Nämä ovat toki tärkeitä elementtejä dragissä, mutta ne ovat vain pintaa. Oikeasti dragin ytimessä on show. Ei ole sattumaa, että Suomen kovin drag-ryhmä on nimeltään Showhat.

Esityksen on oltava viihdyttävä. Kuningattaren on näytettävä naiselta (rintaproteesi, teipattu penis, meikki), liikuttava kuin nainen (eleet, ilmeet ja erityisesti korkokengissä kävely), laulettava kuin nainen (tai siis liikutettava huuliaan oikeassa tahdissa) ja pukeuduttava kuin nainen. Mutta erityisesti hänen on oltava vauhdikkaan viihdyttävä.

Nyt voittanut Johan onnistui kaikilla näillä osa-alueilla. Hän kantoi tangonsa veteraanin elkein, enkä ihmettele vaikka esitystä olisi harjoiteltu pidempäänkin viimevuotisen karvaan tappion jälkeen. Mikäli esiintyjä ei ole Johanin kaltainen luontaisen karismaattinen viihdyttäjä, niin yleensä on helpompi lisätä show'n vetävyyttä vaihtamalla biisiä ja vaatteita lavalla lennossa. Se on automaattisesti hauskaa - ja suorastaan välttämätöntä biisiä pidemmissä drag-esityksissä. Tällä tavalla esityksellä voi myös kommentoida lainaamiaan artisteja. Esimerkiksi voi osoittaa, että Steven Tyler ja Liza Minelli tehdään samalla meikillä ja melkein samoilla vaatteilla.

Parhaisiin tuloksiin yleensä pääsee, jos muistaa, että drag on luonteeltaan poliittista. Suomessa Drag King -kulttuuri on lapsenkengissä, mutta ulkomailla se on usein nimenomaan sukupuolipoliittista huumoria. Ja vaikka ei Showhatin tapaan päivän poliittisia kysymyksiä kommentoisikaan, niin Drag Queen -esityksiin sisältyy aina joko naiseuden ylistys, karnevalisaatio tai naurunalaiseksi tekeminen.

Tänä vuonna voittaja oli selkeästi muita kilpailijoita parempi. Ensimmäinen perintöprinsessa, Sylvester Lindarw, oli panostanut pukeutumiseen, taustanauhaan ja vaatteiden vaihtoon, mutta miimaus ei ollut kohdallaan ja esiintyminen ei ollut täysin luontevaa. Toinen perintöprinsessa, Evangeline, aloitti Yön kuningattaren aarialla, vaihtoi Nightwishiin ja päätti Idols-Hannan Tulin voittamaan -biisiin. Voitto jäi saamatta, sillä vaikka puvut olivat varsin näyttäviä ja esityksen draaman kaari tyydyttävä, niin on syytä vielä oppia, että oopperaulaulajatankit eivät sipsuttele. Illan taiteellisesti kunnianhimoisin esitys, jonka Psyko Kana aloitti burkaan pukeutuneena ja päätti kolmen vaihdon jälkeen mikroshortseissa, ei ikävä kyllä saanut edes kunniamainintaa.

Seuraavana iltana löysin itseni toisenlaisesta esityksestä.

Rammstein, Itä-Saksan lahja maailmalle, on parasta mitä show-rintamalla on tarjolla. He tekevät toki loistavaa musiikkia, mutta se ei vielä riittäisi. Heidän musiikkivideonsa, haastattelunsa, vaatteensa, lavadesign ja kaikki mahtavat tempaukset tuntuvat aina sekä spontaaneilta, että tarkkaan mietityiltä. Rammstein on siitä harvinainen eläin, että siinä yhdistyy tyyli, maku ja taso.

Seurasin heidän Tukholmankeikkaansa piippuhyllypaikalta, mutta vaikka lava näytti suunnilleen kännykän kuvaruudun kokoiselta, oli meno mahtava. Barokkia fasistiseen scifiin yhdistävät vaatteet, synnynnäisen viihdyttäjän elkeet, lukemattomat efektit, uho ja tietenkin napakka musisointi johdattivat Svea-mamman lapset nopeasti konsensukseen: hurmos.

Rammstein ei paljoa yleisölle puhu. Bändi uskoo puhtaaseen iskuporakonekommunikaatioon. Viimeisin levy on selvästi popimpi kuin aiemmat, mutta livenä bändi painaa samalla karuudella kuin aimminkin. Keikan intiimein biisi on Los. Intiimi tarkoittaa Rammsteinin tapauksessa sitä, että rumpusetti siirretään taustakorokkeelta lavan etuosaan. On järjetöntä kuinka hyvin se toimii käytännössä. Kun solisti Till Lindemann kuiskaa biisin keskellä "Schtockholm" on loppuunmyyty Globen pakahtua huutoonsa. Keikan muita kohokohtia olivat Du Hast – Du riechst so gut – Sehnsucht -hittikimara, jonka huippukohdassa on levytyksen rummut korvaava tarkasti ajoitettu räjähdyssoolo, sekä kyyneleet silmiin nostavan kaunis Ich Will.

Edellisen kerran näin Rammsteinin livenä muutama vuosi sitten Helsingin jäähallissa. Siihen keikkaan verrattuna tavaramerkiksi muodostunutta pyrotekniikkaa on vähemmän ja räjähdyksiä on enemmän. Tämän bändin kohdalla "vähemmän" on toki edelleenkiin suunnilleen Jerry Bruckheimerin leffan verran. Liekkien vähentäminen on ollut oikea ratkaisu. Nyt tuli tuntuu enemmän efektiltä eikä siitä tule diskopallon tapaista klisettä. Kun lavalle syttyy suvantokohdassa tunnelmallisesti kahdeksan nuotiota on vaikutus toimivampi kun edellisestä tulensyksennästä on kulunut kaksi biisiä.

Bändin silmääiskevä hyökkäysmaskuliinisuus on tuotu esille täysin vastaanpanemattomasti. Rammstein on Robbie Williamsin tapaan niitä harvoja show'ta, joka vetoaa niin miehiin ja naisiin, homoihin ja heteroihin. Maailman paras poikabändi on leikitellyt paljon homokuvaston kanssa. Pukeutuminen, musiikkivideot ja levyjen oheisvihkosten valokuvat muuttuvat kuitenkin vain rekvisiitaksi keikoilla, joilla laulaja Till Lindemann ja kosketinsoittaja Christian "Flake" Lorenz tutkivat sadomasokistista suhdetta lavateatterissaan. Aiemmilla kiertueilla Till on raiskannut Flaken ”Büch Dichin” aikana. Tällä kiertueella joutuu hintelä kosketinsoittaja pataan, jonka solisti luonnollisti flambeeraa.

Nimenomaan Lindemann ja Lorenz nostavat Rammsteinin muiden rytinäbändien yläpuolelle. Lindemann on jumalattoman suuren treenatun kroppansa ansiosta miehisyyden yhden ääripään lihallistuma. Hänen ajoittain murtuva äänensä kertoo kuitenkin sisäisestä herkkyydestä samalla tavalla kuin kitaroiden ja rumpujen alta luikerteleva Flaken kosketinsoitin. Heidän rinnallaan muu bändi jää vähän sivuun. Jopa veistoksellinen Richard Z. Kruspe-Bernstein, jolla on aina (aina!) mielettömän hyvät housut.

On tietenkin täysin kohtuutonta asettaa Rammstein ja amatööri-dragi minkäänlaiseen vertailuasemaan. Niissä on kuitenkin paljon samaa, vaikka täysin eri tasoilla ja areenoilla liikutaankin. Molemmat viihdyttävät tekemällä jostain salaisesta ja vaietusta, mutta himotusta, elämää suuremman pintansa. Pintaa syvemmällä on kuitenkin suunnaton merkitysten joukko. Sinne osoittavat vain klovnin kyyneleet.

16.11.04

Todellisia fiktioita

Kirjavertailu
André Brink: Hiljaisuuden tuolla puolen (Secker & Warburg, 2002, suomennos WSOY, 2003)
Pirkko Saisio: Punainen erokirja (WSOY, 2003)

Viime aikoina lukemaani kirjallisuutta tuntuu vaivaavan jonkinlainen uskonpuute suoran kerronnan mahdolllisuuksiin, tai sitten olen sattumalta valinnut toistakymmentä kirjaa, sekä Suomesta että maailmalta, joissa on rikottu tai tarkoituksellisen katkonainen narratiivinen rakenne. Henkilökohtaisesti pidän kovin rikotusta rakenteesta, mutta se ei sovellu kaikkiin teemoihin ja on lisäksi vaativa laji, joka ei kaikilta kirjailijoilta yksinkertaisesti suju. Joissain lukemistani kirjoista kronologialla leikittely toimi ja joissain ei, parhaimmillaan se herätti uusia ajatuksia, huonoimmillaan ainoastaan ärsytti. Jäinkin pohtimaan, mikä rakenteessa itse asiassa viehättää ja miksi, milloin se toimii ja milloin taasen ei.

Lukukokemusteni ’sarjassa’ ensimmäinen oli André Brinkin Hiljaisuuden tuolla puolen, jossa aikatasot kiertävät kuin spiraalina keskeisen traumaattisen tapahtuman ympärillä. Päähenkilön koston kierre kietoo siis sekä henkilöt että lukijan yhä tiukemmin itseensä.

Lähdin aikanaan lukemaan teosta sen historiallisen viitteen tähden: kirjailija kirjoittaa fiktiota oikeista tapahtumista, joista vain tiedetään erittäin vähän. Kirjailijaääni ei tiedä edes päähenkilön koko nimeä, mutta kyseessä on joskus oikeasti elänyt nainen. Brink ikään kuin täyttää aukkoja, joita historia on tulvillaan, mutta fiktiivisyyden avoin tiedostaminen – jopa tekijäminän tiedostaminen kirjailijasta erilliseksi konstruktioksi – tekee projektista kauniin. Jopa lopun 'keskeneräisyys', eräänlainen katharsiksen puute, vain korostaa fiktion 'aitoa' historiallisuutta – vain fiktiossa tapahtumilla on selkeä alku ja loppu, oli kerronnan suunta ja rakenne millainen tahansa. Brinkin fiktiivinen historia miellytti minua ammattihistorioitsijana – Brink (toisin kuin useimmat harrastelijahistorioitsijat) ei missään vaiheessa väitä kirjoittavansa totuutta.

Toden ja fiktion raja on usein häilyvä jopa aidossa akateemisessa historiankirjoituksessa, jossa fiktion merkityksestä ja historian fiktiivisyydestä on viimeisen parin vuosikymmenen aikana keskusteltu paljon ja hartaasti. Michel Foucault on ilmaissut asian seuraavasti:

"[I]t is evident that in order to have [- a transformative experience -] through a book like The History of Madness, it is necessary that what it asserts is somehow 'true', in terms of historically verifiable truth. But what is essential is not found in series of historically verifiable proofs; it lies rather in the experience which the book permits us to have. And an experience is neither true nor false: it is always a fiction, something constructed, which exists only after it has been made, not before; it isn't something that is 'true', but it has been a reality."

Brinkin tapauksessa historiallisen henkilön kokemuksesta on jäljellä niin vähän – vain pari pientä mainintaa – että ainoastaan fiktio tekee hänen kohtalostaan ymmärrettävän ja merkityksiä luovan kokonaisuuden.

Kyky erottaa tekijä teoksesta tuntuu olevan vaikeaa juuri teoksissa, jotka pohjaavat tavalla tai toisella tekijänsä historiaan, ja äärimmäisen hankalaa, kun tekijän henkilöhistoria vaikuttaa suoraan kirjan tekijäminältä, kuten Pirkko Saision Punaisessa erokirjassa. Haastatteluissa Saisio on saanut kerta toisensa jälkeen inttää, ettei kirja ole hänen omaelämäkertansa, vaan kirjan minä on fiktiivinen hahmo, vaikka fiktion ympärillä onkin kriitikoidenkin selvästi muistama maamme lähihistoria (taistolaisuus).

Tuntuu käsittämättömältä, että fiktion perusteella ryhdyttiin viime syksynä esimerkiksi vaatimaan taistolaisten 'rehellisempää' itseanalyysiä, ja väitettiin Saision olleen 'liian kiltti' 'taistolaisfanaatikkoja' kohtaan. Tällaisten väitteiden edustajilla fiktio ja fakta ovat menneet pahasti sekaisin. Lisäksi taiteen tutkimuksessa auteuristinen (teoksen tekijänsä henkilöhistoriaan samastava) luentatapa on jo kauan ollut vanhanaikaisen maineessa jopa ns. 'avainromaanien' kohdalla. Auteurismin varjolla teoksen taiteelliset ansiot on helppo sivuuttaa skandaalinkäryisen jälkiviisastelun nostaessa tulkitsijan teoksen ohitse parrasvaloihin.

Itse asiassa Saision kirjan kertojaminä on itse tapahtumien keskellä tavalla, joka tekee kyseenalaiseksi paitsi poliittisen hurmoksen, myös minkä tahansa ääriliikkeen – eikä ainoastaan 1970-luvun Suomessa. Teoksessaan Saisio ei kysy 'kuinka saatoinkaan olla taistolainen?' vaan 'kuinka kukaan voi olla lesbo ja kommunisti, kun homoseksuaalisuus on kapitalistista degeneraatiota?' Saision kertojaminän havainto kertoo jotain olennaista José Muñosin disidentifikaatioiksi kutsumista käytänteistä: kulttuurissamme joudumme valitsemaan identiteettiimme keskenään yhteen sopimattomia osia, ja luovimaan niiden karikoissa. Kyse ei ole ideologisesta sokeudesta vaan sen näkemisestä, mikä eri paloissa on parasta, tai ainakin 'pienemmän pahan' valitsemisesta tarjolla olevasta joukosta (yhteen)sopimattomia malleja. Muñosille disidentifikaation osina olivat oman machismo-latinokulttuurin, homoseksuaalisen identiteetin, ja ns. white trashin hyvin homofobisen ja rasistisen punk-kulttuurin törmäys.

Ihmiset voivat ajautua mukaan liikkeisiin naiivisti, vailla sen laajempaa käsitystä potentiaalisesta itsepetoksesta, joka missä tahansa ideologiassa on vaarallisen lähellä, mutta disidentifikaatio on aina jossain määrin tiedostettua. Punaisen erokirjan kertojaminä näkeekin disidentifikaationsa kautta myös oman toimintansa uudessa valossa, kykenee havaitsemaan, kuinka hän itsekin on omalta osaltaan ollut vastuussa hurmoksen ruokkimisesta.

Rakenteensa avulla punainen erokirja keriytyy auki kuin Ariadnen lanka, johdattamaan lukijaa kokemaan jotain nuoruuden innostuksesta, vaikutealttiudesta, ja lopulta kasvamisesta johonkin uuteen. Fragmentaarisuus antaa kertojalle mahdollisuuden kommentoida sanottua. Tulevan ja menneen minän yht'aikainen läsnäolo antaa toivoa selviytymisestä, viisastumisesta, oppimisesta, mutta se myös viittaa kertojan unohduksiin ja omissioihin, muistiin painuneen ja esiin valikoituneen kuvan tietoiseen rakentamiseen jonkinlaiseksi kertomukseksi.

Kuten Brink, Saisio tarjoaa lukijalle rankkoja kokemuksia, joiden käsittelyyn eivät riitä helpot ratkaisut rakenteellisesti tai juonellisesti.

12.11.04

Päätä ja häntää

Kirja: Sari Peltoniemi: Kummat (Tammi, 2003)
****

Sari Peltoniemi on kerännyt kannuksiaan niin punk-muusikkona kuin lastenkirjailijanakin. Hänen ensimmäinen nuortenromaaninsa Hirvi oli ehdolla Finlandia Junioriin, mutta sitä seurannut Kummat on jostain syystä jäänyt vähemmälle huomiolle. Kummat on kuitenkin erinomaista nykyfantasiaa, jossa arkitodellisuus saa yhdestä maagisesta elementistä jänniä vivahteita.

Tarinan keskiössä on joukko lukiolaisia, joille kasvaa häntä. Toisin kuin joissain juoniromaaneissa voitaisiin tehdä, tästä ei seuraa kartalla kosmisten mysteerien penkomista. Hännänkasvu häiritsee monia, mutta syyt sen taustalla eivät koskaan selviä. Se kuitenkin tekee kantajistaan ratkaisevasti erilaisia kuin ikätoverinsa ja pakottaa heistä jonkinlaisen ryhmän.

Peltoniemi käsittelee hännän tuoman aavistuksenomaisen etäännytyksen avulla erilaisuutta kypsästi ja monipuolisesti. Kaikki hännän saaneet ovat omalla tavallaan jo valmiiksi erilaisia ja kokevat olevansa tavalla tai toisella ulkopuolisia. Joku on tyhmä blondi, toinen tiedostava femakko, kolmas uskonnollisten vanhempien kasvattama, neljäs ulkomaalainen, joukon ainoaa poikaa pidetään homona ja päähenkilö Maarit on yksinäisyydessä viihtyvä scifi-nörtti. Ulkopuolisuuden monipuolisuus korostaa tunteen perusinhimillisyyttä, jokainen on teininä ulkopuolinen.

Kirjan edetessä Maarit kohtalotovereineen joutoo opettelemaan hyväksymään uuden minänsä, mikä ei tietenkään ole helppoa. Jotkut koittavat leikata hännän irti, toiset löytää siitä hyötyä. Kouluyhteisö ei katso hyvällä uutta jengiä ja vähiten ulkopuolisillekin alkaa paljastua häntien olemassaolo.

Toisena tasona löytyy hyväksikäyttö. Kaikki häntätytöt rakastuvat ainoaan häntäpoikaan Volttiin, joka puolestaan rakastaa tai sanoo rakastavansa heitä kaikkia. Kirjan edetessä hän kehittyy manageriksi, melkein sutenööriksi ja alkaa järjestää tytöille tanssikeikkoja. Samalla Voltti on kuitenkin se josta koko yhteisöllisyys lähtee, joka saa tytöt puhumaan toisilleen hännistään. Lopulta Voltin lyhytnäköinen manipulointi vaihtuu kuitenkin Maaritin lämpimään rehellisyyteen.

Kerrontaa pilkuttaa joukko mahdollisia selityksiä hännän alkuperälle. Ne kulkevat scifistisestä fantastisen kautta myyttiseen: hännät voivat olla peräisin kirouksesta tai periytyä avaruudesta tulleilta esi-isiltä. Selitysten irrallisuus ja vaihtelevuus korostavat tyylikkäästi sitä, että oleellista ei ole mistä ne tulevat, vaan mitä niillä tehdään. Lopulta tytöt alkavat itsenäistyä ja ystävyys tuo voimaa, muttei pakotteita, ja häntien paljastamistakin uskataan jo ajatella.

Tarinankuljetus tuntuu huomattavasti sujuvammalta ja pirteämmältä kuin Hirvessä, ihmiskuvaus taas on tarkkanäköistä ja ihmisläheistä, kuten Peltoniemen lapsille suunnatuissa Kukka Kaalinen -kirjoissakin. Kummat on sujuvasti kerrottu tarina erilaisuudesta ja oman itsen hyväksymisestä, hyvää lukemista niin nuorille kuin aikuisillekin.

8.11.04

Kevät jäi tulematta

Kirja: Norman Spinrad: Russian Spring (1991, Bantam Press)
***

Yksi scifi-kirjallisuuden perinteisistä aksioomista on se, että mitä enemmän kirjailija menee yksityiskohtiin, sitä kulahtaneemmalta kirja vaikuttaa kymmenen vuoden päästä. Siksi Orwellin Vuonna 1984 tai Bradburyn Fahrenheit 451 ovat kestäneet niin hyvin ajan hammasta; niissä on keskitytty tulevaisuuden ennustamisen sijasta itse asiaan.

Russian Springissä Norman Spinrad on ottanut täsmälleen vastakkaisen lähestymistavan, ja vieläpä poikkeuksellisen röyhkeällä tavalla. Kirja on julkaistu Neuvostoliiton hajoamisen pyörteissä ja sijoittuu lähitulevaisuuteen niin, että Neuvostoliiton nykytilalla on kirjassa suuri merkitys. Odottelemalla pari vuotta Spinrad olisi voinut saada osuvamman kuvan siitä, mitä tapahtuu, mutta se olisi ollut kirjan hengen vastaista. Kuten lähes kaikki scifi-kirjat, Russian Spring on ennen kaikkea kirja omasta ajastaan.

Merkillistä kyllä, vaikka Spinradin ennustuksista ainoastaan masentavimmat ovat toteutuneet edes jotenkuten, ei se haittaa kirjaa mitenkään. Scifin sijasta se tuntuu vaihtoehtotodellisuudelta. Kirjan sankari on Jerry Reed, amerikkalainen avaruusohjelmassa työskentelevä insinööri. Reedin unelma on päästä pois maan painovoimakentästä, mutta amerikkalaisessa, pahasti militarinoituneessa ohjelmassa keskitytään lähinnä kiertoradalle ammuttaviin lasereihin, ydinpommeihin ja muuhun hauskaan.

Unelmansa perässä Reed loikkaa Euroopan Unionin avaruusohjelmaan ja muuttaa Pariisiin. Amerikkalaisena häntä ei koskaan täysin hyväksytä uudessa Euroopassa eikä paluuta kotimaahan enää ole. Jatkuva poliittinen kähmintä, vieraalla maalla asuminen ja unelmansa seuraaminen ovat aiheita jotka Spinrad ymmärtää hyvin ja joista rakentuu kirjan inhimillinen sydän.

Pariisissa Reed tapaa Sonya Gagarinin, venäläisen toimisto-orjan. Sonya on kirjan toinen päähenkilö, vaikka emotionaalinen paino onkin järjestään Reedin puolella. Kirja kattaa useita vuosikymmeniä Reedin ja Gagarinin uraa ja perhe-elämää ja myöhemmin tärkeitä osia näyttelevät perheen lapset Bobby ja Franja.

Likinäköinen visiointi ei yleensä käy vaivaksi asti, mutta muutamassa kohdassa kyllä huomaa teoksen olevan aikansa tuote. Venäläiset henkilöt viittaavat sulavasti Marxiin, Leniniin ja Gorbatshoviin samassa lausessa, ja se tosiseikka ettei Gorbatshov ollut hallintokaudellaan alkuunkaan arvostettu Venäjlllä ohitetaan pienellä sivuhuomautuksella.

Olennaisempaa on kuitenkin se, kuinka maailmanpolitiikan vellominen vaikuttaa yksittäisten ihmisten kohtaloihin ja unelmiin ja kuinka he voivat vaikuttaa maailman menoon. Politiikka ruhjoo Reedin uraa perinpohjaisesti samaan aikaan kun Gagarin joutuu uhraamaan mahdollisuuden toisensa perään edetä neuvostojärjestelmässä amerikkalaisen aviomiehensä takia.

Tämä on ikuista maailmassa jossa nuoret ihmiset menevät naimisiin voidakseen pysyä maassa, Iranissa syntyneitä tutkijoita erotetaan summittaisesti amerikkalaisista tutkimuslaitoksista ja suurvaltaretoriikka jyllää. Perheen pojan Bobbyn tarinassa on kyse siitä, miltä tuntuu olla vihattu Jenkki Euroopassa ja miltä tuntuu lähteä Jenkkilään vain huomatakseen, että se on täynnä ksenofobisia yllytyshulluja, joilla ei ole mitään käsitystä maailman menosta.

Kirjan suuri heikkous on sen loppu. Karuista ihmiskohtaloistaan huolimatta Russian Spring on optimistinen teos. Neuvostoliitosta on kehkeytynyt vauras suurvalta avoimmuuden myötä ja siviilivetoinen avaruusohjelma saavuttaa uusia ihmeitä Euroopassa. Viimeisen sadan sivun kohdalla tämä optimismi menee jo liiallisuuksiin kun USA:n presidentiksi päätyy ihmeen kautta oikeamielinen vasemmistolainen pokerinpelaaja joka alkaa heti parantamaan maailmaa nokkelilla bluffauksillaan.

Heikkouksistaan huolimatta Russian Spring on kestänyt ajan hammasta hyvin, ja siitä voi kiittää niitä ajattomia inhimillisiä ksymyksiä, joita se viimekädessä käsittelee.

4.11.04

Huonosti kirjoittamisesta

Kirja: Claes Andersson: Luova mieli - Kirjoittamisen vimma ja vastus (Kirjapaja, 2002)
**

Erilaisia kirjoittamisoppaita on viime aikoina ilmestynyt kiihtyvällä tahdilla. Kaikkien perussanoma tuntuu kuitenkin olevan käsky kirjoittaa ahkerasti ja rohkeasti henkilökohtaisista asioista. Samaan voi tiivistää myös Claes Anderssonin oppaan Luova mieli, jonka alaotsikkona on Kirjoittamisen vimma ja vastus. Kuten nimistäkin voi arvata, mitään erityisen uutta ei Andersson tarjoa kirjoitusoppaiden tai puoliomaelämäkerrallisten "on se rankkaa kun on kirjailija" -reposteluiden maailmaan.

Kirja koostuu paristakymmenestä lyhyestä esseestä, joissa Andersson ruotii sellaisia aiheita, kuin kirjailijan kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta tai oman äänen, tyylin ja lajityypin löytämistä.

Tuntuu siltä, että kirjan toimittaminen on jäänyt puolitiehen. Psykiatrin koulutuksen saanut Andersson luennoi paljon kirjoittamisesta ja luovuudesta, ja eri esseet tuntuvat lähinnä laajennetuilta luennointimuistiinpanoilta. Tämä selittää myös rakenteellisen sekavuuden: jostain aiheesta voi olla paljonkin esseitä, yksi essee ei välttämättä rajoitu yhteen aiheeseen ja jotkut asiat sanotaan moneen kertaan eri aiheiden yhteydessä.

Koska kirja selvästi on Anderssonille jonkinlainen omia ajatuksia konkretisoimaan tehty välityö, sisältää se paljon anekdootteja ja lainauksia, joiden selitykset muodostavatkin osan kirjan parhaasta annista. Hienoja runoja ja tarinoita Andersson käyttää havainnollistaakseen sanomaansa ja tämä toimii hyvin luettuna ja varmasti miehen luennolla kuultuna vielä paremmin.

Kirjan kiinnostavin osuus on lopussa, kun Andersson kertoo miten kirjoittaa runoja. Hän selittää yksityiskohtaisesti miten erään hänen runonsa kukin lause on syntynyt, mutta jättää kuitenkin kokonaan pois kokonaisuuden sommittelun ja lauseiden suhteen toisiinsa.

Anderssonin jutustelunomainen kieli on miellyttävää lukea, mutta itse teos jättää tyhjäksi. Psykiatri ja kirjailija voisi varmasti sanoa paljon kiinnostavia asioita luovuudesta, mutta Andersson ei tunnu vaivautuvan. Kirjoittamisen vimmaa ja vapautta ei kirjasta löydy.