30.10.04

Klisheistä perusfantasiaa

Kirja: Paul Kearney: the Mark of Ran (2004, Bantam Press)
*1/2

Aina joskus tulee antaneeksi uudelle (tai ainakin aiemmin tutustumattomalle) fantasia- tai tieteiskirjailijalle mahdollisuuden. Vaikka pettymyksen mahdollisuus on tokikin suuri kaiken kirjallisuuden piirissä satunnaiseen kirjailijaan tutustuessa, fantasian ja scifin kentillä pettymyksiin on tullut törmättyä huomattavasti positiivisia yllätyksiä useammin.

Tällä kertaa mahdollisuuden sai kirjan vuodessa viimeisimmät kymmenen vuotta suoltanut Paul Kearney, jonka uutuus the Mark of Ran vaikutti nopealla vilkaisulla pirteältä ja piristävältä poikkeukselta tusinafantasian joukossa. Nopea silmäys voi kuitenkin olla äärimmäisen pettävä: en muista vuosiin törmänneeni the Mark of Rania pahempaan pettymykseen fantasiagenren piirissä (poislukien kenties Paolinin surkea, yhtäläisen klisheinen Eragon).

The Mark of Ranin huonous ei perustu suoraan tekstin tasoon: teksti on mukavan eläväistä ja ajoittain suhteellisen viihdyttävästi kirjoitettua, vaikka sortuukin ajoittain kalkkunafantasian mestarin, R.A. Salvatoren viitoittamille kornin superlatiivirikkaille poluille.

Surkuhupaisaksi the Mark of Ranin tekevät naurettavan korni, peruscampbelliaanisen sankarin matkan klisheisimpään muotoon sortuva tarina, ja huvittavan typerät hahmot, joiden ylle kirjailija kaataa tragedian toisensa perään yrittäessään epätoivoisesti työstää näistä traagisen eeppisiä olosuhteiden uhreja.

Kearneyn luottamus kirjallisiin kykyihinsä – tai lukevan yleisön arvostelukykyyn – ei liene kovinkaan korkea - mitenkään muuten ei liene mahdollista selittää, miten Kearney on kasannut näin suunnattomissa määrin kuluneimpia mahdollisia klisheitä kirjansa pohjaksi. Pienenä esimerkkinä kirjaa ei ole kulunut kymmentäkään sivua, ennenkuin uljaalle protagonistille paljastuu, että tämä onkin kadonneen kansan uljas messias, tämän klassinen mentor-hahmo kuolee, ja protagonistimme joutuu vastentahtoisesti vaihtamaan pastoraalisen maalaismaiseman jylhiin mutta traagisiin seikkailuihin. Kirjan kerronta ei tästä parane, vaan pysyy tasaisen klisheisenä loppuun asti.

En tokikaan väitä, että klisheiset ja kuluneet juonenkäänteet olisivat suora merkki huonosta kirjasta, päinvastoin. Kearney ei kuitenkaan ole tyytynyt käyttämään perusjuonenkäänteitä ja klisheitä, vaan rakentamaan kirjansa puhtaasti niiden varaan: the Mark or Ranista on turha etsiä ainoatakaan originellia – tai edes vähän käytettyä – ajatusta.

Hahmot ovat minkä tahansa perusfantasiaromaanin ydin, tämän on Kearneykin sisäistänyt: Kearney ei kaihda klisheisimpiäkään keinoja tehdä sankareistaan traagisempia ja kärsineempiä, ja ensimmäisten sadan sivun jälkeen lukijan on vaikea olla purskahtelematta nauruun ylväiden protagonistien upotessa aina vain syvemmälle tragedian pohjamutiin.

The Mark of Ran saattaa olla palkitsevaa luettavaa huonosta fantasiasta ironisesti nauttivalle tai täysin arvostelukyvyttömälle lukijalle. Muille suosittelen kirjan – ja Kearneyn – kiertämistä kaukaa.

21.10.04

Veijaritarinoita myöhäiskeskiajalta

Kirja: Umberto Eco: Baudolino (alkuteos Bompiani 2000, suomentanut WSOY 2002)
****

Baudolinolla kirjallisissa piireissä erityisesti Ruusun nimestä tunnettu Umberto Eco suorittaa triumfantin paluun myöhäiskeskiajan Eurooppaan. Ruusun nimestä poiketen poissa ovat murhamysteerit ja arvoitukset; melankolian on korvannut seikkailuhenki murhamysteerin koukeroiden korvautuessa mitä fantastisempien valheiden verkoilla.

Temaattisesti Baudolino jatkaa erityisesti Edellisen päivän saaren ja Foucaultin heilurin kiteyttämällä linjalla keskittyen pohtimaan ihmisen ymmärtämyksen – ja kertomusten – suhdetta todellisuuteen sekä todellisuuden ja tarinoiden suhdetta historiankirjoitukseen.

Baudolino koostuu toisiinsa löyhästi liittyvistä pienistä seikkailuista ja tarinoista, joita yhdistää löyhä kehyskertomus, ja jotka jaksottuvat vain uskottavuutensa perusteella: kirja alkaa nimihenkilönsä Baudolinon uskottavammilla seikkailuilla edeten tarina tarinalta hankalammin uskottavaksi – ennen muuttumistaan puhtaaksi fantasiaksi ja teoksen kertojahahmona toimivan Baudolinon valheiksi.

Baudolinon myöhäiskeskiaikaan sijoittuva kehystarina kertoo köyhässä talonpoikaisperheeseessä kasvaneen Baudolinon matkasta ryysyistä rikkauksiin, keskittyen tämän matkaan kohti idän ihmeellisiä maita, jotka käyvät kertomus kertomukselta fantastisemmiksi ja fantastisemmiksi. Econ tarinankerronnallisia taitoja kuvaa hyvin se, miten aste asteelta uskomattomammiksi ja uskomattomammiksi menevät tarinat onnistuvat vaikuttamaan kirjan viitekehyksissä uskottavilta; kirjallisuuden kaanonin traditio ensimmäisen persoonan kertojan rehellisyydestä estää lukijaa epäilemästä Baudolinon valheita ennenkuin valheiden määrä on kasautunut musertavaksi.

Eco on parhaimmillaan mestarillinen tarinankertoja kyeten sisällyttämään tarinoihinsa tarkkoja huomioita ihmisistä, näiden käytöksestä ja subjektiivisen todellisuuden luomisesta. Lukija ei joudu pettymään Baudolinonkaan kohdalla: vaikkei Baudolino nousekaan juonensa tai hahmojensa puolesta aivan Foucaultin heilurin tasolle, on teos huomattavasti Ruusun nimeä kunnianhimoisempi ja Edellisen päivän saarta helpommin lähestyttävissä. Lukijoiden iloksi Baudolino sisältää myös huomattavasti vähemän Ecolle tuttua intellektuaalista masturbaatiota kuin vaikkapa Foucaultin heiluri tai nimenomaan älyllisen leikittelyn naurettavuuksiin viemisestä surullisenkuuluisa Edellisen päivän saari.

Baudolinoa ei kehtaa olla suosittelematta kenellekään, edes niille, jotka eivät ole Econ aiemmista teoksista pitäneet: Baudolino on todella helposti lähestyttävä teos, joka kykenee paitsi nappaamaan lukijan otteeseensa ja pitämään tämän koukussaan äärimmäisen viihteellisellä ja mainiolla kerronnallaan, myös herättämään lukijan kun varkain ajattelemaan ja kyseenalaistamaan kirjallisuuden sekä historiankirjoituksen konventioita ja totuuksia.

15.10.04

Yhteisöllinen elokuva

Elokuva: Sami Haavisto: Rites of Blood (Suomi, Blood Ceremony Films, 2004)
**

Rites of Blood on amatöörivoimin tehty vampyyrielokuva, jonka tekijät ovat poikkeuksellisen hyvin tiedostaneet mitä yleisö haluaa ja mihin rahkeet riittävät. Jos on suomalainen ja missään yhteydessä goottihevariskeneen, niin kavereiden kanssa katsottuna ja pullo kädessä tästä irtoaa enemmänkin hupia. Jos nämä ehdot eivät täyty, on Rites of Blood kamalaa katsottavaa, mutta eipä tätä kai korkeakulttuuriksi ole tarkoitettukaan.

Elokuva on ohjaaja Sami Haaviston toinen; esikoinen Desire of the Innocent Blood tehtiin myös Blood Ceremony Filmsin nimen alla ja tuli tunnetuksi erityisesti käsitämättömän pitkästä lesbovampyyrikohtauksestaan. Tällä kertaa meno on vetreämpää. Elokuva on väreissä ja juonta riittää, vaikkei siinä aina hirveästi olisikaan tolkkua.

Elokuva alkaa keskiajalta jostain sellaisesta osasta Eurooppaa jossa puhutaan englantia karsealla suomiaksentilla. Satanistit ovat uhrauspuuhissa ja noidanmetsästäjät lähtevät pistämään lopun moiselle toiminnalle.

Plussaa Rites of Blood saa siitä, että kaikki ne asiat, mitä eksploitaatioelokuvat esittävät yleensä vihjaillen ja luvaten, väläytellen vähän siellä ja vähän täällä olivatkin tällä kertaa keskellä valkokangasta heti elokuvan alusta asti. Ei mennyt varttiakaan ennen kun yläosattomien satanistinaisten laumat pelmahtivat tanssahtelemaan rituaaliuhrauksen taustalle. Elokuvan ehdottomaksi huippukohdaksi nousi kohtaus, jossa nunna rukoilee massiivisen krusifiksin edessä kunnes Jeesus laskeutuukin ristiltään ja astelee nunnan eteen. Nunna vetäisee kaapunsa päältään, ja laskeutuu alasti, pelkkä nunnapäähine päässään ottamaan Jesseltä suihin. Lähikuvassa Jeesuksen naama alkaa vuotaa verta.

Tämä on juuri sitä meininkiä, mitä tämän tyyppisiltä elokuvilta haetaan, mutta jota valitettavan harvoin näkee.

Elokuvan ehkä merkillisimmät kohtaukset olivat toisessa puoliskossa, jossa oltiin päästy nyky-Suomeen. Siinä PVC-vampyyripimu ja hänen poikaystävänsä käyvät deitillä goottivaatekauppa Morticiassa ja päätyvät kuuntelemaan metallibändiä Corneriin. Elokuvan yleisö ja hahmot lähentyivät toisiaan hälyttävää vauhtia. Muutenkin Rites of Bloodin huomionarvoisin ominaisuus oli tämä yhteisöllinen tunne elokuvasta, joka on tehty talkoovoimin oman väen iloksi.

Oma yhteisöllisyyden kokemukseni lähti käyntiin elokuvan aikana kun katsomisapuna ollut litran votkapullo lähti kiertämään kavereille ja puolitutuille. Oli selvää, että Rites of Blood on elokuva jota mennään katsomaan hauskanpito mielessä, mutta elokuvanautinto päättyi tragediaan votkan loppuessa jo elokuvan puoliväliin mennessä.

12.10.04

Verinen taivas

Kirja: Ian Stewart & Jack Cohen: Heaven (2004, Warner Books)
**

Ian Stewartin ja Jack Cohenin kynäilemä Heaven pyrkii olemaan scifi-satiiri uskonnollisen hurmoksen mukanaantuomasta tuhosta ja rakkauden ja suvaitsevaisuuden sanoman muuttumisesta vihaksi ja suvaitsemattomuudeksi.

Heaven kertoo tarinansa kolmesta perspektiivistä. Näkökulmista ensimmäisen tarjoaa sympaattinen, avaruutta konsensuksen voimalla kulkevalla avaruuslaivalla kiertelevä neandertaaliperhe. Toisen näkökulman tarjoaa Samuel XIV, kosmisen yhteyden nöyrä palvelija, jonka uusi tehtävä uskostaan harhautuneiden ja kerettiläisten uudelleenkouluttajana sysää tämän törmäyskurssille oman uskonsa kanssa.

Kenties humaaneimman näkökulman tarjoavat kuitenkin polyyppimerimiehet, joiden rauhaa ja korallivaimoja kosmisen yhteyden pakkokäännytyslaivasto saapuu uhkaamaan. Superälykkäiden korallivaimojen aloittaessa sissisodan kosmista yhteyttä vastaan polyyppiparat saavat toimia sotureina, aseina ja uhreina suurempien voimien uhratessa heitä massoittain taistelussa polyyppien sieluista ja tulevaisuudesta.

Heaven on enimmiltä osiltaan viihteellistä ja nopeasti soljuvaa kevyttä scifiä, ja onkin sääli, että kirjoittajien rahkeet eivät aivan kanna tavoitteeseen asti: lennokkaasti kulkeva tarina ajautuu kerta toisensa jälkeen sivupoluille, joista kirjoittajat kykenevät palauttamaan sen uralleen vain toistuvien, kerran toisensa jälkeen hatusta tempaistumman oloisten deus ex machinoiden avulla.

Cohen ja Stewart eivät suotta vaivaudu vihjailemaan tai implikoimaan hienovaraisesti, vaan pieninkin asia taotaan lukijalle selväksi raskaimmalla mahdollisella moukarilla. Lukijalle onkin heti alusta asti äärimmäisen selvää, mitä mieltä kirjailijat mistäkin ovat. Esimerkiksi vääristynyt, halki galaksin pakkolevittäytyvä uskonto kuvataan universumin konkreettisena – ei vertauskuvallisena – syöpänä, ja kosmisen yhteyden maallinen taivas tulvii verta ja sisäelimiä.

Ikäväkseen epähienovaraisuus korostuu entisestään dialogissa hahmojen selittäessä toisilleen toistuvasti kirjoittajiensa kantoja ja ajatuksia yltyen varsin nopeasti saarnaamiseksi. Hahmojen kehitys jää aivan yhtä epähienovaraiseksi kuin muukin kerronta; päähenkilöistä vain yksi kehittyy – tai edes muokkaantuu – millään tavoin galaksia mullistavien tapahtumien pyörteessä, ja tämänkin kehitysaskeleet tuntuvat lähinnä pakotetuilta siirtymiltä toimintamallista toiseen.

Kaikista ongelmistaan huolimatta Heaven voi olla viihteellinen lukukokemus. Miellyttävästi soljuva, köykäisen – mutta ajoittain osuvan – humoristinen teksti yhdistettynä häpeilemättömään alleviivaamiseen tekee tekstistä äärimmäisen nopeasti sulavaa ja suhteellisen viihdyttävää lukemista vaikkapa matkalle tai krapula-aamun ratoksi.

9.10.04

Surulliset hevoset

Elokuva: Pirjo Honkasalo: Melancholian 3 huonetta (Suomi, 2004)
****

Harva dokumentti todella pakottaa ajattelemaan. Michael Moore voi selittää hauskasti ja dramaattisesti siitä miten asiat ovat, jolloin katsoja nyökkäilee, joo joo, niinhän se on. Kun valkokankaalle kuolee amerikkalaisia sotilaita, kertojan ääni kertoo, että sota on niinku paha juttu.

Pirjo Honkasalon dokumentissa Melancholian 3 huonetta on täysin toinen meininki. Tsetsenian sotaa käsittelevä elokuva jakautuu nimensä mukaisesti kolmeen pätkään, joissa ensimmäisessä näytetään kuinka katulapsista koulutetaan armeijaa pietarilaisessa kadettikoulussa, toisessa näytetään kuinka sodanjälkeisessä Grosnyssa lapset kärsivät, kolmannessa taas vilautellaan elämää naapurissa olevassa Ingushiassa.

Kertoja Pirkko Saisio puhuu kunkin osion aikana muutaman lauseen, mikä on häkellyttävän vähän dokumentille. Eivätkä elokuvassa kuvatut ihmisetkään paljoa pukahda, vaan elokuva toimii pitkälti fyysisyydellä ja vahvalla kuvakielellä. Katsoja saa todella miettiä mistä on kyse ja mikä yhdistyy mihinkin, kun katsoo minuuttikaupalla kadettien lumisotaa, mustavalkoisena näytettyä rauniota tai paikallaan seisovia hevosia.

Vähitellen palaset loksahtelevat yhteen ja luovat todella synkkää kuvaa yhteiskunnallisen pahoinvoinnin kierteestä. Joku on syntynyt katulapseksi, kun venäläiset sotilaat raiskasivat hänen äitinsä. Toinen on ollut katulapsi, mutta otettu koulutukseen, ja valmistuu pian venäläiseksi sotilaaksi. Kolmas taas on tullut 12-vuotiaana venäläisten sotilaiden raiskaamaksi ja siitä raskaaksi. Tämä on ehkä elokuvan voimakkain kiertokulku, mutta vastaavia, hienovaraisempia, on vaikka millä mitalla.

Melancholian 3 huonetta käsittelee kiinnostavasti paitsi Tsetsenian sotaa, myös dokumenttielokuvan luonnetta. Näin tulkinnanvarainen ja taiteellinen teos ei tunnu dokumentilta, jota on totuttu pitämään yksipuolisia faktoja ja niistä valmiiksi tehtyjä johtopäätöksiä tarjoavana ilmaisumuotona. Sota ei tietenkään ole hyvä asia, mutta Honkasalon elokuva todella pakottaa kysymään missä tilanteen syyt todella piilevät, eikä suostu tarjoamaan vastaukseksi mitään helppoja latteuksia.

Nimensä mukaisesti Melancholian 3 huonetta onkin enemmän dokumenttielokuva tunnetiloista kuin poliittisista tapahtumista. Se on erinomainen dokumentti surusta, joka muistuttaa rakenteeltaan enemmän runoa kuin propagandaa.

7.10.04

Takaisin tiimalasikantaan

Roolipeli: Topi Pitkänen: re:kursiivi (pelattu 14. 7. - 8. 9. 2004; 7 pelikertaa ja epilogi)
****

Roolipelin arvosteluun liittyy koko joukko sellaisia ongelmia, joita ei elokuvan tai kirjan kanssa joudu pohtimaan. Roolipeliä ei voi seurata passiivisen yleisön ominaisuudessa, vaan jokainen osanottaja osallistuu peliin ja sen luovaan prosessiin. Niinpä kriitikkoa voi pitää osatekijänä, mikä menee vasten perinteisiä näkemyksiä kriittisestä etäisyydestä. Roolipelikritiikki on aina subjektiivista.

Myös kritiikin funktio muuttuu. Roolipelikritiikin jäljiltä ei voi innostua ja mennä pelaamaan. Kritiikki kuitenkin täyttää tarkoituksensa sekä kertoessaan, minkälaisia asioita tehdääan ja arvioidessaan, miten ne ovat onnistuneet. Topi Pitkäsen re:kursiivi on monella lailla epätavallinen minikampanja. Sitä on vaikea tiivistää muutamaan kuvailevaan sanaan, mutta viimekädessä kyseessä on peli rekursiosta.

Rekursio tarkoittaa itseensä viittaamista ja siitä seuraavaa loputonta kiertoa. Kun kaksi peiliä laittaa vastakkain, syntyy rekursio, kuten myös silloin kun ajattelee itseään ajattelemassa itseään ajattelemassa itseään jne. Esoteerisen aiheen huomioiden olikin yllättävää että pelin pohjana toimi 90-luvun Advanced Dungeons & Dragonsille julkaistuista kampanjamaailmoista kummallisin mutta myös tyylikkäin, Planescape. Re:kursiivissa Planescapen perustunnelma oli käännetty ympäri; alkuperäisessä oli keskeisenä teemana maailmankaikkeuden monumentaalinen ihmeellisyys ja ihmisen pienuus, kun taas re:kursiivissa oli jopa diegeettisesti määritelty tilanne niin, että koko universumi on hahmojen hiekkalaatikkona. Tai ehkä osuvammin romuralliratana.

Rekursio vaatii kaksi peiliä, tv:n ja kameran, siis vertaisia tahoja toimiakseen. Ehkä siksi olikin välttämätöntä rakentaa peli niin, että pelaajien hahmot ja pelinjohtajan maailma ovat tasavertaisia. Se on roolipeleissä hyvin poikkeuksellinen asiantila, jota entisestään korosti pelaajan mahdollisuus keksiä pelimaailmaan lisää sisältöä lähes rajoittamattomasti. Tämä saattoi johtaa esimerkiksi siihen, että hahmojen hakataan ensin ja kysytään sitten -politiikan johdosta he tulivat epähuomiossa tappaneksi Seitsemän sinettiä, mailmankaikkeutta koossapitävät voimat ja näin melkein aiheuttivat maailmanlopun - yhden monista tässä pelissä.

Pitkäsen tapa käyttää Dungeons & Dragons -mytologiaa ja pelityökaluja oli erittäin funktionaalinen. Kaupallisten järjestelmien mukaan tehdyissä peleissä on usein sellainen fiilis, että julkaistun materiaalin auktoriteetti menee pelinjohtajan ohi, mutta tässä pelissä ei ollut moisesta tietoakaan. D&D oli alistettu välineeksi, joka tarpeen mukaan venyy ja paukkuu.

Pitkäsen re:kursiivia voi pitää iskuna vasten kasvoja perinteiselle, realistiselle ja eläytyvälle pelaamiselle. Suhtautuminen ideoiden ja elementtien lainaamiseen on sama kuin valokuvamontaaseissa tai Tarantinon elokuvissa; viittausta pukkaa ulos joka tuutista ja joka lähteestä, Douglas Hofstadterin Gödel, Escher, Bachista Star Warsin ja Bob Marleyn kautta David Lynchin Duneen ja sen legendaarisesta alkuspiikistä tehtyyn Astral Projectionin tranceversioon. Re:kursiivi on leikkaa ja liimaa -sukupolven peli, jossa pelaaminen vaatii poikkeuksellisen paljon pelaajan kyvyltä pitää metapelillinen taso ja pelin sisäinen fiktio erillään.

Ideapingis näkyi jopa pelin musiikkivalinnoissa, joissa toistui usein Pitkäsen joko peliä varten tai muuten vain pelaajilta saama musiikki. Tämä oli omiaan korostamaan pelin omintakeista tunnelmaa entisestään. Oli outoa kuulla omaksi kokemaansa musiikkia re:kursiiville ominaisen kryptisen turbosurrealismin keskellä. Tämä toimi erityisen hyvin kuudennen pelikerran loppukohtauksessa, jossa riipivän, kafkamaisen oikeudenkäynnin jälkeen hahmot päätyvät teurastamaan kaikki kahdeksan Helvetin herraa eeppisessä taistelussa, jonka taustalla soi pelin alussa sattumalta sisään kannettu Turmiön kätilöiden levy Hoitovirhe. Oikeudenkäynnin mystis-eeppisen psykodraaman jälkeen se oli ihmeen puhdistavaa. Yksi re:kursiivin kantavista voimista oli humpparoolipelaamisen ja konseptuaalisen iloittelun jatkuva kanssaeläminen.

Erityisen poikkeukselliseksi Pitkäsen roolipelisuunnittelun ja vetämisen tekee sen hämmentävä monitulkintaisuus. Pelinjohtajan ilmaisu on monesti niin selittämätöntä ja nopealiikkeistä, että pelissä riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Jokaiselta pelikerralta lähdettiin niin, että autossa pähkäiltiin pitkään että mitä helvettiä. Se on tervetullut tuulahdus energiaa helposti kaavoihin kangistuvan roolipelikulttuurin sisällä.

5.10.04

Kuka lahtaa lahtareita

Kirja: Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (WSOY, 2001)
*****

Väinö Linnan klassinen eepos on paras ja luultavasti myös pisin lukemani kirja. Täällä Pohjantähden alla tarjoaa aikaan 1800-luvun lopusta 1900-luvun puoliväliin sellaista näkökulmaa, jota koulun historiantunnilla ei juuri käytetty.

On ehkä hälyttävääkin miten paljon yksi romaanitrilogia lisää omaa yleistietoa Suomen historiasta, mutta näin kuitenkin kävi. Uskon, että monikaan ei kouluhistorian nojalla tiedä, että oikeistopresidenttejä on kansaliikkeiden kautta erotettu, kun heitä on pidetty liian kommunistimielisinä. Suomettarelaisuus, sortovuodet, itsenäisyys, kansalaissota, Lapuan liike, teollistuminen, toinen maailmansota, nuorisokulttuurin kehittyminen, tässä se on kaikki.

Teos on elämänmakuinen ja asioita kuvataan etupäässä Koskelan torppariperheen näkökulmasta. Ihmisiä kuolee ympäriltä korostetun satunnaisesti sairauksiin, teloituksiin, vanhuuteen ja sotiin: kyseessä ei ole kirjailijan jumalaista oikeutta jakava mahti, vaan kuolo korjaa niin hyvät, pahat kuin rumatkin. Arki jatkuu silti niin Pentinkulman kylässä kuin koko Suomessa. Ihmiskuvaus on loistavaa ja jokaisen herkullisen sivun ahmii nopeasti, oli kyse sitten Koskelan Akselin kiivaista metsätöistä tai rovasti Salpakarin pojan avioliittokriiseistä.

Hiukan kerronta menettää otettaan kolmannen osan puolivälissä, kun kylän hahmot keskittyvät lähes pelkästään politiikkaan. Se on sinänsä kiinnostavaa, mutta tuntuu että arkiset asiat jäävät täysin vaille huomiota – kuten varmasti oikeasti monilta jäivätkin. Kirja vaikuttaa helposti varsin vasemmistolaiselta, mikä johtuu siitä, että asioista esitetään poikkeuksellisesti useampikin puoli.

Tarina sisältää herkullisia viittauksia klassisiin kansallisromanttisiin tai Suomen historiaa kerronnallistaviin teksteihin ja tuntuu, että Koskelan torpassa käydään läpi kasvu Seitsemästä veljestä Saarijärven Paavon “raivaajaesi-isään” ja lopulta Eino Leinonkin ohi kohti nykyaikaa. Täällä Pohjantähden alla on erinomainen sukuromaani, erinomainen historiallinen romaani ja erinomainen lukukokemus.

2.10.04

Kärsimyksestä kauneuteen

Elokuva: Kim Ki-Duk: Samaritan Girl (Etelä-Korea, 2004)
****

Etelä-Korean Kaurismäeksikin joskus tituleerattu Kim Ki-Duk on tullut tunnetuksi väjäämättömän brutaaleista ihmiskohtaloistaan ja sankareista, jotka eivät koskaan tee helppoja valintoja. Ohjaajan armoton linja alkoi pehmetä vasta tätä edellisen elokuvan Viisi vuodenaikaa kohdalla. Tuossa elokuvassa oli tallella ohjaajan visuaalinen innovaatio ja muodon hallinta, mutta sävy oli muuttunut mietiskelevämmäksi.

Tutun kaavan mukaisesti myös Samaritan Girl on kärsimysnäytelmä, mutta tällä kertaa keskiössä ei olekaan tuska vaan viattomuus. Lähtökohta on hurmaavalla tavalla vinoutunut; kaksi koulutyttöa haluavat Eurooppaan ja päättävät maksaa lystin huoraamalla. Toinen nai asiakkaiden kanssa ja toinen toimii sutenöörinä. Asiat alkavat suistua raiteilta kun ensimmäinen tytöistä alkaa kiintyä ylenpalttisesti asiakkaihinsa ja hahmottelemaan itseääan vanhasta tarinasta tuntemansa asiakkailleen lohtua jakavan huorapyhimyksen kautta.

Samaritan Girl nojaa vahvasti tähtiensä Gwak Ji-Minin ja Seo Min-Jeongin upeisiin olemuksiin. Molempien tyttöjen puhtoiset, pehmeänvalkeat lapsenkasvot juurtavat koko elokuvan sellaiseen viattomuuteen, jota edes huoraaminen ei saa tahrittua. Onkin vähän sääli, että elokuvan näyttelijäntyö jää välillä ohueksi, mistä voinee syyttää enemmän ohjausta kuin näyttelijöitä. Tyttöjen kerubikasvojen annetaan vetää omalla painollaan, ja enkelimäisestä hymystä yritetään välillä ottaa enemmän irti kuin itseasiassa lähtisikään.

Elokuva loistaa erityisesti rakenteensa puolesta. Lähtöasetelmassakin voisi olla ainesta kokonaiseksi elokuvaksi, mutta siitä päästään nopeasti eteenpäin. Elokuvan merkillisestä lähtökohdasta saadaan kehiteltyä juttua irti enemmän kuin luulisi, eikä ideoiden kanssa säästellä. Ohjaajalle tyypilliseen tapaan lopun katastrofin näkee jo kaukaa, mutta tällä kertaa se onkin vain haikea.

Muodollisesti virheetön Samaritan Girl on Kim Ki-dukin paras elokuva sitten Islen, jolla ohjaaja teki läpimurtonsa lännessä. Nyt näkyy uusi, seesteisempi Kim ki-Duk. Nuoren miehen viha on purettu sellaisiin elokuviin kuten Address Unknown ja Bad Guy, ja on aika siirtyä tarkastelemaan maailmaa monimuotoisempana paikkana.