29.9.04

Viktoriaaninen verenimijäklassikko

Kirja: Bram Stoker: Dracula
****

Dracula-kirjasta on tehty filmatisointeja niin paljon, että viimeisimpien merkittävimmät kiinnekohdat ovat aiemmissa adaptaatioissa, eivätkä suinkaan alkuperäisessä opuksessa. Alkulähteelle palaaminen tuntuukin kummalliselta, sillä siitä puuttuu paljon elementtejä, joihin on tottunut törmäämään filmatisoinneissa. Itse kirja seisoo kuitenkin yhä omilla jaloillaan ja on helppo ymmärtää miksi tästä vetävästä tarinasta on tullut niin tärkeä osa länsimaista romanttisen kauhun mytologiaa.

Nykylukijalle, joka jo tuntee tarinan läpikotaisin, herkullisinta kirjassa on ajankuva. Amsterdamilainen Van Helsing on aivan erityisen loistava henkilöhahmo, joka on myöhemmin usein typistetty nykylääketieteen paradigmaan. Alkuteoksessa hän kuitenkin jutustelee telepatiasta ja muusta yliluonnolisesta tieteen viitekehyksessä. Mahtava on myös näkemys, jonka mukaan kunniallinen herrasmies ei voi sairastua. Herra Harker tulee varmasti toipumaan täysin aivokuumeestaan, Van Helsing vakuuttaa tämän vaimolle kirjan puolivälissä, sillä hänen kaltaisensa rohkea ja moraalinen mies ei moisesta hetkahda.

Mina Murray/Harker on myös mielenkiintoinen hahmo. Hänestä tehdyt luennat ovat vaihdelleet hurjasti Alan Mooren määrätietoisesta johtajanaisesta (The League of Extraordinary Gentlemen -sarjakuva) Winona "Take me away from all this death" Riderin heikkoon uhriin (Coppolan elokuvasovitus). Kirjassa hänet esitetään määrätietoisena ja kyvykkäänä, joskin herkkänä. Mieshahmojen pitkät vuodatukset hänen pätevyydestään päiväkirjoissaan ovat mairittelevia, mutta isällisen ylenkatsovia.

Kirjan heikoin osa on sen loppu. Sata sivua jatkuneen ajojahdin jälkeen loppu tulee melkein kuin sivulauseessa. Se selittää, miksi kaikki elokuvat tuntuvat päättyvän eri tavalla.

Elokuvapuolella on myös kirjan teemoista tehty useita erilaisia luentoja. Hollywoodin suosima, ja siten yleisin, on Draculan esittäminen (kiellettynä) seksuaalisuutena. Ilmeisyydessäänkin tämä on ihan mielenkintoinen lähestymistapa. Erityisesti viime vuosikymmenien vampyyrikirjallisuuteen verrattuna on myös hilpeää huomata kuinka heteroita Draculassa ollaan. Kreiville kelpaavat vain nuoret naiset ja vaikka nuori herra Harker kiinnostaakin, niin häneen lankeavat vain kreivin kolme vaimoa.

Muita elokuvissa nähtyjä tulkintoja ovat Dracula ruttona (molemmat saksalaiset Nosferatut), Dracula idästä saapuvana uhkana, joka vie rahat ja naiset (Guy Maddinin Dracula - Pages from a Virgin's Diary) ja luokkayhteiskuntaluenta (Paul Morrisseyn löyhä marxilainen adaptaatio Blood for Dracula). Aineksia näihin tulkintoihin saa kirjasta etsiä tarkemmalla syynillä.

27.9.04

Tosikirja maailmansodasta

Kirja: Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja (hollantilainen alkuteos Het achterhuis 1946, käännös 1995 Tammi)
***

Kaikki tietävät, että Anne Frankin päiväkirja on hieno kirja ja teeskentelevät lukeneensa sen. Aihe onkin sykähdyttävä: nuori tyttö piilottelee natseilta valloitetussa Amsterdamissa, ja lopuksi vielä kuolee keskitysleirillä. Erityisen koskettavaksi jutun tekee se, ettei päiväkirja ole mitään halpaa eksploitaatiota, vaan aivan todellisen ihmisen todellisia ajatuksia. Jopa todellisempaa kuin tosi-tv, vaikka yhteydet Big Brotheriin tuntuvatkin lukiessa ilmeisiltä.

Kirja alkaa Annen syntymäpäivillä Saksan valloittamassa Hollannissa, vain hiukan ennen kuin Frankin perhe päättää lähteä piilottelemaan vastarinnan tarjoamaan piilopaikkaan konttoritalon “salaisessa siivessä”. Tapahtumapaikka on lähes koko kirjan ajan tuo pieni muutaman huoneen kortteeri, johon lappaa lisää väkeä kirjan edetessä. Tämä on kuitenkin vain tarinan tausta, sillä tavallisten päiväkirjojen tapaan pääpaino on Annen tuntemuksilla ja suhteilla muihin ihmisiin. Eräänlaisena draaman kaarena Annen murrosikä osuu juuri näihin maan alla vietettyihin vuosiin.

Vaikka päiväkirja kertoo kauheista asioista, on se silti ajoittain sekä hauska että rohkea. Anne Frank kuvailee perhettään ja tuttaviaan ajoittain hämmästyttävän pistävästi ja ironisesti ottaen huomioon, että hän on kirjoittanut tekstin 13-15-vuotiaana. Erityisen hauskana lainauksena mieleen jäi erään rouvashenkilön ulkonäköä kuvaava saksalainen sanonta “von hinten Lyzeum, von vorne Museum”: takaa lyseo, edestä museo.

Välillä kirjan tapahtumat ovat kuin jotain synkkää farssia, kun pienissä salahuoneissa väistellään salaista poliisia tai käydään tutkimassa keskellä yötä alakertaan tehtyjä murtovarkauksia. Joskus pitää olla äänettä ja valotta monta tuntia tai koko sakin käyttää samaa ämpäriä vessanaan. Anne Frank yrittää myös peittää ihastustaan vanhemmiltaan, vaikka käy jatkuvasti naapuriperheen pojan kanssa “opiskelemassa”.

Koska päiväkirja on murrosikäisen Annen ainoa luotettu, kirjoittaa hän siihen ajoittain myös seksiin liittyviä tunnustuksia. Hän on aiemmin halunnut suudella ja hyväillä jotakuta naispuolista ystäväänsä ja piileskelyvuosinaan alkaa tuntea himoa samoihin tiloihin muuttaneeseen nörttipoikaan. Päiväkirjasta on tiettävästi ennen julkaisuaan poistettu ainakin joitain masturbaatiokohtauksia eli päätössanojen “joitakin harvoja kohtia, jotka kiinnostaisivat lukijaa hyvin vähän”. Tämä on sääli, sillä juuri Annen seksuaalinen kehitys on kirjan halki kulkevista juonista ehkä henkilökohtaisin ja epäpoliittisin, ja tämän kontrastin kautta kiinnostavin.

Teoksen kaunokirjallinen taso on hyvin vaihtelevaa, mikä johtuu paitsi toimitustyön tarkoituksellisesta puutteesta, myös siitä, että Anne kasvaa kirjan mittaan kaksi vuotta ja myös kehittyy kirjoittajana. Kirjaa tuskin jaksaisi lukea kovin suurella kiinnostuksella, jos se ei sijoittuisi niin hätkähdyttävään kontekstiin. Myös ajatus siitä, että koko ajan lukee oikean ihmisen oikeita kokemuksia alleviivaa kirjan voimakkuutta.

Kirjan kiinnostavuus onkin selvästi sukua sille tirkistelymielihyvälle, jota tosi-tv-ohjelmat ovat viime vuosina syytäneet. Toimitustyötä lukuunottamatta kertoja ei kuitenkaan ole kameralle puhuva tuomitsija, vaan asiat itse kokenut osallistuja. Kirja olisi varmasti kiinnostavaa viihdettä missä tahansa ympäristössä, mutta sen rankka viitekehys (itse piileskelyä lukuunottamatta Annelle ei kuitenkaan tapahdu mitään erityisen kammottavaa) kohottaa sen kenties keinotekoisesti maailmankirjallisuudeksi. Palestiinaan sijoittuva webbikamera tai blogi voisivat olla tänäpäivänä vastaavalla tavalla koskettavia kuin tämä teos 1946.

Lukukokemuksena Anne Frankin päiväkirja tarjoaa syvällisen ja poikkeuksellisen henkilökohtaisen näkemyksen natsihallinnon tuottamiin kauhuihin, sekä nuoren tytön ajatusmaailmaan. Kirjana se ei ole mikään mestariteos, mutta aiheensa vuoksi siihen kannattaa silti ehdottomasti tutustua.

25.9.04

Dystopiaa vahingossa

Sarjakuva: Masamune Shirow: Ghost in the Shell 2, numerot 1-4 (Englanninkielisen käännöksen julkaissut Dark Horse Comics, 1-4 2003)
***

Masamune Shirown sarjakuvista Appleseed ja Ghost in the Shell tehdyt käännökset olivat Katsuhiro Otomon Akiran ohella suurimpia varhaisia mangahittejä länsimaissa. Ghost in the Shellistä tehtiin anime-elokuva, joka myös nousi nopeasti klassikon asemaan, siitä huolimatta että monen mielestä se oli hyvin vaikeaselkoinen. Ensimmäinen Ghost in the Shell oli vahva, itsenäinen kokonaisuus, ja jatko-osa, varsinkin näin kymmenisen vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen onkin yllättävää.

Ghost in the Shell 2 on edeltäjänsä tavoin teknologiafetisistin sarjakuvaa. Parhaiten se näkyy sinne tänne ripotelluissa pienissä alahuomautuksissa, jotka käsittelevät lähinnä sarjakuvassa esiintyviä laitteita, sci-fi -ideoita tai taiteellisia ratkaisuja. Eräässä huomautetaan, että vaikka sukellusveneessä pitäisi olla ilmakupliennaamioimissysteemit, ne eivät näyttäisi tyylikkäiltä, joten taiteilija on katsonut aiheelliseksi jättää ne pois.

Tarinan päähenkilö on Motoko Aramaki, Ghost in the Shell ykkösestä tuttu entinen poliisikyborgi joka sulautui yhteen tekoälyn kanssa. Aramakilta nousee esille kaksi luonteenpiirrettä, ammattimainen tehokkuus ja täydellinen yksityisyyden kunnioituksen puute. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että hän hakkeroi sisään muiden kyborgien aivoihin ja kidnappaa näiden ruumiita omiin tarkoitusperiinsä. Pahikset tekevät samaa.

Tämän toiminnan yksityiskohtiin kiinnitetään paljon huomiota, etiikkaan ei ollenkaan, mutta se saattaa olla tahallista. Pelkkä volyymi luo vaikutelman, että tämä on sitten arkipäivää mikäli menee linkittämään tietoisuutensa tietoverkkoon. Toisaalta naivistinen tunnelma voi johtua myös siitä, että ollaan enemmän kiinnostuneita teknologiasta.

Visuaalisesti Ghost in the Shell 2 vaatii totuttelua. Shirow yhdistelee tietokonegrafiikkaa käsin piirrettyyn materiaaliin surutta ja turhia kainostelematta, yleensä niin että hänen vähäpukeinen kyborgipinuppinsa keikistelee kummallisessa CGI-maisemassa, joka edustaa tietoverkkoa. Reaalimaailma on yleensä piirretty käsin, ja CGI:llä on upotettu mukaan joko sukellusveneitä ja muita härveleitä tai verkkokalvolle heijastettuja näyttöpäätteitä.

Ratkaisu tukee naivistista vaikutelmaa, varsinkin parissa ekassa numerossa, kun juuri muuta ei nähdä. Myöhemmin visuaalista syvyyttäkin tulee lisää, kun sarjakuvan toistaiseksi ainoa ekskursio köyhien keskuuteen on piirretty Ghost in the Shell ykkösestä tuttuun mustavalkoiseen, krumeluurittomaan tyyliin. Yhteensä Ghost in the Shell 2:a on yksitoista numeroa.

23.9.04

Luminatsit ja paha kukka

Kirja: Ritva Toivola: Turmankukka (Tammi, 1998)
***

Virkistävää lukea nuorille suunnattu hyvän ja pahan taistelusta kertova fantasiakirja, jossa militarismi on ongelma, ei ratkaisu. Turmankukka sijoittuu Anubis-planeetan rauhanomaiseen ja eristyneeseen Lumen kaupunkiin, jossa paikallinen uusnatsiporukka mustavyöt hakkaa pakolaisia, perustaa armeijan ja on johtaa koko alueen perikatoon.

Kirjan päähenkilöt Anisa ja Mirik ovat kaksi maahanmuuttajaa, joilla molemmilla on vanhoja voimia, joiden avulla he yhdessä pystyvät pelastamaan Lumen kaupungin ja koko Anubiksen sortumasta pahuuden ikeen alle. Harmillisesti kummallakaan, tai oikeastaan yhdelläkään kirjan hahmolla, ei ole minkäänlaista persoonallisuutta. Eikä kulttuurieroja ole ilmeisesti olemassakaan sen enempää Anubiksen ja Suomen kuin Lumen kaupungin ja minkään muun valtakunnan välillä.

Kirjan sisältö ei koostu fantasiaromaaneille tyypillisistä taistelusta tai vaaratilanteista, eikä nuortenromaaneille yleisistä ihmissuhdekiemuroista ja hahmonsyvennyksestä, vaan lähes pelkästään planeetan ihmeiden tarkastelusta. Näitä piisaa jääliskojen laulusta mammutteihin ja kahdesta kuusta lumikaupungin jääveistoskilpailuun. Jos johonkin erikoisuuteen viitataan jossain kohdassa, se tulee myöhemmin esiintymään kirjassa. Sinänsä nämä yksityiskohdat ovat miellyttävää luettavaa, mutta jättävät tympeän jälkimaun, kun hahmoissa ei ole minkäänlaista syvyyttä. Tai edes pintaa.

Arvomaailmaltaan Turmankukka on selvästi mietitty kohdalleen, ja siitä pisteet kotiin. Ainoana kummallisuutena pelon ilmapiiriä ja protofasismia ympärilleen hönkivä Turmankukka ei ole millään tavalla planeetan ihmisasukkaiden aikaansaannosta, vaan jokin avaruudesta tullut ulkopuolinen pahuuden sanansaattaja. Sotilasdiktatuurit ovat ainakin täälläpäin nousseet ihmisten keskuudessa ilman avaruuslumouksia, mutta vaikuttaa siltä, että Anubiksella ihmisen luonto ei itsekseen taivu moiseen.

Kaikenkaikkiaan kirja on kelvollista kotimaista fantasiaa, mutta siinä ehdottomasti kiinnostavimpia ovat maailma ja fasismin vastustaminen, eivät esimerkiksi juoni tai hahmot.

22.9.04

Harharetkellä taiteiden maailmassa

Kirja: Gregory Norminton, Arts and Wonders (2004, Sceptre)
***

Nerokkaalla novellikokoelmallaan the Ship of Fools (2002) julkisuuteen ponnahtaneelta Gregory Normintonilta kesti vaivaiset kaksi vuotta työstää julkaisukuntoon esikoisromaaninsa, tiiliskiven paksuinen Arts and Wonders.

Arts and Wonders kertoo 1500-luvun Firenzeen syntyvän, kitukasvuiseksi kääpiöksi jäävän Tomasso Grillin tarinan tämän harhaillessa kohtalon johdattelemana halki Euroopan taidepiirien tutustumassa mitä ihastuttavimpiin ja hämmentävimpiin luonnonoikkuihin ja taideteoksiin.

Tomasso Grillin tarina noudattaa tuttua veijaritarinoiden kaavaa lahjakkaan, taiteilijaksi aspiroivan nuorenmiehen kulkiessa mestarilta toiselle sekaantuen milloin minkäkinlaisiin nopean rahan hankintayrityksiin ennenkuin löytää todellisen kutsumuksensa: väärentämisen. Paitsi tunnettujen mestareiden töitä, myös elämäntarinaansa aina uudelleen väärentäen Grilli onnistuu hivuttautumaan aina vain korkeammalle, kohoten lopulta mitättömän herttuakunnan vielä mitättömämmän ruhtinaan hovitaiteilijaksi ja uskotuksi mieheksi – vain pudotakseen (genren vaatimuksesta) korkeuksista pohjamutiin.

Arts and Wonders on tekstiltään kaunista ja soljuvaa. Normintonin kirjoitustyyli tuntuu liki uskomattoman notkealta, kauniilta ja viimeistellyltä – missä piileekin teoksen pahin ongelma: kaiken kauneutensa alla teksti tuntuu aivan liian kliiniseltä, loppuun pohditulta ja särmättömältä.

Sama pätee kirjan henkilöhahmoissa, jotka ovat kiinnostavia ja originelleja – ja joilla Norminton ei uskalla tehdä juuri mitään. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hahmot astuvat estradille yksi kerrallaan vain poistuakseen jokusen kymmenen sivun kuluttua fanfaareitta. Kirjan juonikaan ei välty ongelmalta: koska tarina noudattaa genren konventioita liki orjallisesti, dramaattisimmatkaan juonenkäänteet eivät tule lukijalle yllätyksenä. Tuntuu siltä, kuin Norminton olisi pyrkinyt kirjoittamaan kirjan ennemminkin tyylilajin opinnäytteeksi kuin romaaniksi.

Valituksista huolimatta Arts and Wonders nousee positiiviseksi lukukokemukseksi Normintonin kyetessä kannattelemaan ennalta-arvattavaa juonta ja alikäytettyjä henkilöhahmoja puhtaasti tekstinsä voimalla; kliinisyydestään ja särmättömyydestään huolimatta tekstin sujuvuus nostaa teoksen lukukokemuksena plussan puolelle. Erityismaininnan Norminton ansaitsee kyvystään käyttää taidehistoriallista tietämystään tekstin tukena ongelmitta ja töksähtelyittä.

21.9.04

Kirjailija eläytyy

Kirja: Anna Funder: Stasiland (Granta Books 2003)
**

Mikä siinä on, ettei anneta materiaalin seistä omilla jaloillaan? Stasiland on kirja, joka kerää tavallisten ihmisten kokemuksia entisen Itä-Saksan salaisen poliisin STASI:n kanssa elämisestä. Kirjassa kerrotaan kammottavia tarinoita ihmisistä, jotka eivät voi saada työtä koska ovat STASI:n mustalla listalla, eivätkä apua, koska DDR:ssä ei ole työttömyyttä. Ihmisistä, joita on kidutettu vankilassa ja ihmisistä, joiden asunnon edessä on aina parkissa musta auto, koska 15-vuotiaana he tulivat liimanneeksi talon seinään protestijulisteen.

Tällainen materiaali puhuu puolestaan. Funderilla on hyvä silmä ihmisistä kirjoittaessaan, ja hän osaa viljellä joukkoon kuvaavia yksityiskohtia ja teräviä havaintoja. Erityisesti STASI-miesten haastatteluista löytyy paikoitellen jopa melkoista mustaa huumoria, kuten miehellä, joka ottaessaan STASI:sta lopputilin 80-luvun alussa varasti seinälaatan, ja joka joutuu vieläkin oikeudessa vastaamaan teostaan, vaikka DDR:n pitäisi olla pelkkä ikävä muisto.

Tässä katkelma sivulta 32:
"Miriam says the prisoners were brutal to each other too. She says the criminal prisoners received privileges for abusing the politicals. She says that for eighteen months she was addressed by number and never by name. She says there was a hoard-and-barter system, in fact a whole economy, in sanitary napkins."

Hyvin menee. Tämä on kiinnostavaa. Nenäliinat ovat mahtava yksityiskohta; telkkarin vankilasarjoissa kaupataan sentään tupakkaa. Mutta katkelma jatkuukin näin:

"I can't stay focused on the awfulness of it all, and my mind wanders, disobediently, to sitcoms..."

Tätä jatkuu. Tätä on kolmannes koko kirjasta. Joskus kokonaisia lukuja. Ketä kiinnostaa? Kuka kaipaa kirjaan nimeltä Stasiland kirjailijan omaa elämäntuskaa, kun kirjan nimellisenä aiheena on jotain niin paljon kiinnostavampaa? Jossain tämän kirjan uumenissa on hieno, inhimillisen reportaasin klassikko joka yrittää puskea ulos, mutta ei onnistu.

20.9.04

Maa susta, Sirius musta

Kirja: Voltaire: Mikromegas (Basam Books, 2002)
**

1700-lukua ei pääsääntöisesti muisteta hyvän tieteiskirjallisuuden valtakautena, eikä ihme. Kun 1980-luvunkin scifi vaikuttaa auttamattoman jälkijättöiseltä ja 1990-luvun scifi jo ilmestyessään vanhentuneelta, on ymmärrettävää, että Voltairen kirjoittama valistushenkinen “filosofinen kertomus” ei ole lukukokemuksena mitenkään mieltäylentävä.

Isolla fontilla painettu vihkonen alkaa suomentajan esipuheella, jossa kerrotaan Voltairesta ja selitellään – lähes pyydetään anteeksi – tarinan köykäisyyttä ja tausta-ajatusten yksisilmäisyyttä. Tämä antaa itse kertomukselle hyvin kummallisen kontekstin. Kummallisen, mutta toimivan: tätä painotuotetta ei ole tarkoitettu kiinnostavaksi lukukokemukseksi vaan hassuksi lukaisuksi.

Voltairen humoristinen tarina kertoo Mikromegasista, joka kuuluu siriuslaisten kansaan. Siriuslaiset liikkuvat niin henkisesti kuin fyysisestikin Maan ihmisiä suuremmissa luokissa – hän on yli neljäkymmentä kilometriä pitkä ja jo nuorena ylitti Blaise Pascalin matemaattisissa suorituksissaan. Siriuslaisille ei yritetäkään luoda mitään eheää kulttuuria, vaan Voltaire käyttää niitä vain maljana, johon kaataa liioittelevia vertauksiaan, näennäisnokkelaa kuittailua aikansa ilmiöistä ja henkilökohtaista katkeruutta milloin mistäkin kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta. Mainittakoon, että Mikromegas opiskeli Siriuksessa jesuiittakoulussa.

Kuten arvata saattaa, Mikromegas ei vietä kaikkea aikaansa Siriuksella, vaan pöllähtää ennen pitkää Maahan tekemään hullunkurisia havaintoja ihmisistä. Tätä ennen hän piipahtaa kuitenkin Saturnuksella tutustumassa paikalliseen asukkaaseen, jonka ottaa mukaansa Maahan. Mikromegasin sekalaiset seikkailut kestävät niin pitkään, että varsinaiseen asiaan pääseminen tuntuu kestävän kohtuuttoman kauan, eikä siinä pysytä kovin pitkää.

Kirja huipentuu siihen, kun eri koulukuntia edustavat eurooppalaiset filosofit selittävät avaruuden matkamiehille ihmisten sielusta ja ajattelun synnystä. Kovin paljon Voltaire ei aiheestaan saa irti, mutta kuriositeettina kirja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Se on taitettu helppolukuiseksi ja kokonsa puolesta se mahtuu erinomaisesti povitaskuun. Oivaa bussilukemista.

Periskooppi pinserissä

Perkeleen periskooppi on lisätty Pinserin blogilistaan. Toisin sanoen, aina kun Periskooppi päivittyy, Pinseri tiedottaa siitä. Liitä Perkeleen periskooppi omaan blogiseurantaasi täällä.

18.9.04

Onnellista misantropiaa

Kirja: Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon (ranskankielinen alkuteos Platform 2001 suomennos WSOY, 2002)
*****

Miksi länsimainen mies himoaa aasialaista naista ja länsimainen nainen mustaa miestä?

Seksiturismia, länsimaisen ihmisen kriisiä ja virkamiehen elämän tyhjyyttä. Odotin moraalia, ihmiskohtaloita ja tuskalla revittelyä. Kirjassa otetaan kaikki irti seuramatkailun riemuista, mutta se ei paheksu, paljasta eikä edes herkuttele kärsimyksellä. Tämän genren kirjoille täysin poikkeuksellisesti siinä on onnellisia ihmisiä, ainakin jonkin aikaa.

Houellebecq rakentaa kirjaansa kuin akateemista väitöstä. Siinä on selkeä sanoma, jota tuetaan fiktiolla. Argumentaatio etenee tarinan myötä ja lopussa tulee sen väistämätön tiivistelmä. Teksti on vetävää, mutta paikoitellen sitä on liikaa. Snip snip. Puiseva Oikeus nautintoon ei onneksi ole, siitä pitää huolen lempeän misantrooppinen ote.

Kirjaa lukiessa alkaa tehdä mieli lähteä huoriin.

15.9.04

Eurooppa yhdistyy, me emme

Kirja: Karo Hämäläinen: Kuudes askel (Tammi, 2004)
****

Karo Hämäläisen ensimmäinen aikuistenromaani esittelee neljä samankaltaista ja silti täysin erilaista 26-vuotiasta miestä eri puolilla Eurooppaa. Jyrki, Jyri, Jürgen ja Jorge kamppailevat 02-03 –vuodenvaihteessa sisäisten ja ulkoisten demonien kanssa ja kaikki kokevat jonkinlaisen ilmestyksen klassisen draamankaaren mukaisesti. Hahmot liittyvät toisiinsa lähinnä teemallisesti, vaikka välillä jotkut melkein kohtaavatkin.

Päähenkilöt koittavat kaikki jollain tavalla ymmärtää maailmaa, jota on laajuudessaan mahdotonta hahmottaa minkäänlaisena kokonaisuutena. Yleistykset, tilastot, kohderyhmät ja verkostoitumisteoriat osoittautuvat kaikki yhtä heikoiksi tavoiksi määrittää ihmisyksilöitä ja –yhteisöitä. Samalla korostetaan näiden asioiden saamaa painoarvoa aineettomaan pääomaan painottavassa nykymaailmassa.

Hahmot ovat elämänläheisiä ja samaistuttavia. Tarjolla on itäsuomalaista vastarannankiiskeyttä, helsinkiläistä quarter life –kriisiä, espanjalaista työmasennusta ja saksalaista kyynisyyttä. Kirja on suunnattu lähinnä nuorille kaupunkilaisaikuisille, mutta heihin se uppoaakin kuin häkä.

Intertekstuaalisuus ulottuu paitsi klassikkoteoksiin ja suomi-poppiin, myös ja ennen kaikkea tuotemerkkeihin, jotka kirja esittää jonkinlaisena globalisaation ajan jaetuksi tekstiksi, ainoaksi yleiseurooppalaiseksi identiteettimääreeksi.

Hämäläisen kirja tuntuu kuin Douglas Couplandilta 2000-luvun eurooppalaisille. Älykäs ja hauska, trendikäs ja trendivastainen, kriittinen ja puhutteleva. Lisää tätä!

14.9.04

Ajan hermolla hortoilua

Kirja: William Gibson: Pattern Recognition (Penguin, 2003)
**

Luin Gibsonin Neurovelhon ehkä 14-vuotiaana, ja se oli todella cool. Nostalgian voimalla kesti pitkään, ennen kun huomasin, että mies vaikutti kovasti yhden hitin ihmeeltä. Myöhemmissä romaaneissa ei paljoa uusia ideoita nähty. Ehdottomaksi pohjanoteeraukseksi muodostui Gibsonin uusimman, Pattern Recognitionin edeltäjä, All Tomorrow's Parties. Se oli ohut läystäke johon oli liimattu yksi scifi-idea ja pari tyypillistä Gibson-hahmoa, eikä juuri muuta.

Kaikesta huolimatta Gibsonin kirjoista haluaisi pitää. Hänessä on jotain, mikä pistää toivomaan, että ulos tulisi vielä joskus jotain Neurovelhon kaltaista. Moni sanoi, että Pattern Recognition olisi tuo kauan odotettu toinen mestariteos.

250 ensimmäistä sivua illuusio pitää. Cayce Pollard, Gibsonin viimeisin päähenkilö on bränditeollisuuden palveluksessa oleva kolmikymppinen nainen, jonka isä katosi syyskuun yhdentenätoista. Hän selvittää netissä leviävien oudon kiehtovien videopätkien arvoitusta. Teknisesti Gibson on pätevä ja siisti, niin että jokainen kirjassa mainittu käsite tai henkilö tulee myöhemmin käytettyä, resoluutiota on lopussa joka rintamalla, hahmot on hyvin piirretty ja nostalgia estää koko hoidon kliinisyyttä käymästä hermoille.

Loppumetreillä kirjasta putoaa täysin pohja alta. Hälytyskellot alkoivat soida Caycen päätyessä Moskovaan, josta sai sellaisen kuvan että Gibsonin pääasiallisena tietolähteenä on ollut Lonely Planet Moscown ensimmäiset 50 sivua. (Venäjä on muotia tai ainakin oli kun kirja tuli ulos pari vuotta sitten. Tai ainakin 90-luvun puolivälissä kun sinne muutettiin lännestä sankoin joukoin. 2003 muuttovirta oli jo kääntynyt toiseen suuntaan.)

Varsinainen katastrofi tulee kuitenkin vasta, kun estradille astuu ylväs sankarioligarkki. Ymmärrettävästi Gibson keskittyy oligarkin asemaan mesenaattina ja inhimillisten vankiloiden perustajana. Oligarkeille ominainen murhaaminen ja holtiton ryöstely jää kohteliaasti vähemmälle huomiolle.

Lopussa tajuaa sen, minkä olisi pitänyt olla ilmeistä jo alusta asti: Pattern Recognition yrittää olla kirja jossa aikamme ilmiöitä käsitellään oivaltavasti, mutta oivallus jää Time-lehden Anatoly Chubaisista tekemien suihinottoartikkeleiden tasolle. Tästäkään kirjasta ei ollut Neurovelhon lupausten lunastajaksi. Alkaa mietityttää, miltä tuo cyberpunkkirjallisuuden klassikko vaikuttaisi jos sen lukisi nyt.

12.9.04

Näennäisälyllistä tusinadekkarointia

Kirja: Dan Brown, Da Vinci –koodi
(alkuteos The Da Vinci Code Doubleday 2003, suomentanut WSOY 2004)
**

Miellyttävästä perusjuonestaan (josta kirja ansaitsee toisen tähtensä) huolimatta Da Vinci –koodi liikkuu sulavasti tuskallisuuden ja tahattoman huvittavuuden välimaastossa. Kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten teos on voinut nousta vuoden puhutuimmaksi dekkariksi.

Pitkällisenkään sulattelun jälkeenkään en ole varma, mikä on Da Vinci -koodin vaivaannuttavin puoli: Dan Brownin kirjallisen ulosannin naurettava heikkous, henkilöhahmojen liki parodinen paperinohkaisuus, lukijan älyä loukkaavat arvoitukset vai Brownin sumeilematon yritys kävellä Umberto Econ jalanjälkiä – vailla murto-osaakaan Econ kirjallisesta taidosta.

Aloitettuani kirjan lukemisen jouduin liki välittömästi keskeyttämään sen: en kyennyt uskomaan, että Brownin teksti voisi olla näin huonolaatuista, ja päädyin syyttämään suomentajaa. Seuraavana päivänä, tutustuessani kirjan alkuperäisversioon, jouduin tunnustamaan suomentajan edes jossain määrin syyttömäksi; tekstin kömpelyys oli kuin olikin mitä enimmissä määrin lähtöisin suoraan Brownilta.

Tekstin kömpelyyttä häiritsevämpää on romaanin täyttäminen – ja tällä tarkoitan kirjaimellisesti täyttämistä – mukaan pakotetulla nippelitiedolla, jonka esittely katkaisee romaanin muutenkin onnahtelevan tarinankulun tökerösti. Siinä, missä parempi kirjailija (kuten vaikkapa Brownin jäljittelemä Eco) kykenee käyttämään taidehistoriallista tietämystään tekstin eduksi, Brownin käsissä nippelitieto muuttuu – Helsingin Sanomien arvostelun erinomaiseen määritelmään viitaten – arvottomaksi Trivial Pursuit –tietoudeksi, jonka ainoa tehtävä on korostaa kirjoittajansa oppineisuutta protagonistien pitäessä toisilleen pitkiä, turhan nippelitiedon täyttämiä monologeja sivu toisensa perään.

Tekstin tökkivyyttä korostavat kirjan surkeat arvoitukset; on hankala kyetä suhtautumaan protagonisteihin äärimmäisen älykkäinä ja päättelykykyisinä henkilöinä – jollaisiksi nämä esitellään – kun naurettavan selkeää arvoitusta pohdiskellaan sivu toisensa jälkeen ennenkuin päähenkilöt onnistuvat viimein päättelemään vastauksen ja alkavat hihkumaan, miten lastentarhatasoisen ongelman laatijan on täytynyt olla nero. Tuskallisimmilleen kirja pääsee aivan loppuvaiheessaan, kun arvoitusten ratkaisuja esitellään havainnollistavien kuvien kera.

Da Vinci –koodia on hankala suositella kenellekään. Jos tunnette suurta halua tutustua Brownin tuotantoon, suosittelen aloittamaan kirjasta Angels & Demons, joka on laadultaan jopa Da Vinci –koodia heikompi, mutta täydellisen anteeksipyytelemättömän ylilyödyn juonensa ansiosta huomattavasti viihteellisempää luettavaa.

10.9.04

Pahat kommarit

Kirja: George Orwell: Animal Farm (Harcourt, Brace & Company, 1946)
***

Animal Farm, suomeksi Eläinten vallankumous, on saavuttanut jonkinlaisen klassikon aseman, mikä ei enää nykyään tunnu perustellulta. Kirjan peruslähtökohtana on hauska Neuvostoliitto-allegoria, jossa eläimet ottavat haltuunsa maatilan hallinnon. Ja siinä se sitten onkin.

Neuvostoliiton vaiheita seurataan tsaarin ajalta kirjan kirjoittamisajankohtaan 50-luvulle sympaattisten eläinhahmojen kautta, mutta erityisen syvälliseltä kirjan tarjoama tulkinta ei vaikuta: kauniit sosialistiset ajatukset tuhoutuivat Stalinin fasistisessa oligarkiassa. Toteamus, joka kirjan ilmestyessä on saattanut olla hyvinkin tuore ja uskallettu, tuntuu nykylukijasta kliseiseltä ja ilmeiseltä.

Moni on kasvanut kirjasta tehdyn animaatiofilmatisaation kanssa, eivätkä ilmeiset vertaukset lapsena ole kiinnostaneet samalla tavalla kuin hauska ja omaperäinen tarina. Lapsille kirja sopiikin oivallisesti ja tarjonnee jonkinlaista johdantoa yhteiskuntakriittiseen ajatteluun. Sadun muoto sopii tällaiselle allegorialle oivallisesti. Kaikesta huolimatta CIA:n rahoittama brittielokuva julistettiin ilmestyessään vuonna 1954 lapsilta kielletyksi.

Lyhyen kirjan lukee aikuinenkin mielikseen ja välillä pikkunokkelat vertaukset jaksavat hymyilyttää. Vertaus työläisiä sortavien kapitalistien ja eläimiä sortavien ihmisten välillä toimii edelleen ja kristillisen Taivas-käsityksen vertaaminen valehtelevan korpin Sugar Candy Mountainiin on jopa yllättävän kriittinen. Viime kädessä teos vaikuttaa kuitenkin kylmän sodan jälkeisenä aikana naiivilta ja osoittelevalta.

8.9.04

Vasemmalla kädellä

Kirja: Stewart Home: 69 tapaa käyttää kuollutta prinsessaa (alkuteos 69 Things to do with a Dead Princess 2002, suomeksi julkaissut Like 2004)
**

Netistä löytyvien roskapornotarinoiden säännöllisenä kuluttajana olen yllättynyt havaitessani lukevani mieluummin Homen juttuja kirjallisuudesta kuin hänen panokohtauksiaan. Molempia on paljon kirjassa 69 tapaa käyttää kuollutta prinsessaa. Panokohtauksia lukiessa alkaa miettiä, mikä on niiden tarkoitus. Niillä on pornon elkeet, mutta ne eivät ole järin kiihottavia. Porno joka ei kiihota edellyttää muita arvoja ollakseen kiinnostavaa.

Ehkä Home haluaa kirjoittaa hyvinkin älyllisesti kirjallisuudesta ja harrastaa taidekirjallisuudelle ominaista kerronnallista kikkailua rinta rinnan trash-pornon kanssa. Käsitetasolla siinä on tolkkua, kirja on rakenteeltaan akateeminen. Sen teesit sanotaan suoraan tekstissä ja asioita valotetaan esimerkin kautta. Varsinainen idea on jossain kirjallisuuden käsittelyn ja pornon välissä. Niiden tehtävä ei olekaan itseisarvollinen, vaan kirjan ideaa valottava.

Ei pornon silti tarvitse olla tylsää. Jos haluaa olla ilkeä, voisi sanoa, että tässä yksinkertaista proosaharjoitusta propataan pystyyn Homelle tutulla pornotarinoinnilla ja kirjallisuuskommentaarilla.

6.9.04

Tämäkö Suomen Harry Potter?

Kirja: Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet (Tammi, 2000)
*

Päädyin lastenkirjastossa kirjastotädin suosituksesta lainaamaan Tomi Kontion "Keväällä isä sai siivet". Tartuin siihen innoissani, olihan se Finlandia Junior -voittaja, jota oli hehkutettu Suomen Harry Potterina. Nyt kirjan luettuani en voi kuin ihmetellä.

Tuntuu siltä, että Kontio olisi lapsille alentuvasti jutteleva vanha setä, joka haluaa vähän tyhmentää tekstiään, että kaikki pysyisivät mukana. Lähes sadistisessa juonessa kaksospojat joutuvat kidutettavaksi yliluonnollisia kokeneiden lasten kouluun. Lukija ei toivo niinkään päähenkilöiden pääsevän pakoon kuin kirjan loppuvan nopeasti.

Toisin kuin useimmissa lastenkirjoissa, sivuhahmot tai edes pahikset eivät ole kiinnostavia, vaan kaikki ovat toinen toistaan yksiulotteisempia ja epäsympaattisempia. Päävastustajana toimiva koulun rehtori on lihava ja vielä rumakin, ilmeisesti ilkeyden korostamiseksi.

Vähän väliä kertoja myös loukkaa (lapsi)lukijoitaan puhuttelemalla näitä, kuin nämä olisivat ääliöitä: "Ajattelepa itse. Mitä sinä sanoisit, jos isäsi, yhtäkkiä jonain aamuna, alkaisi käyttäytyä kuin järkensä menettänyt, väittäisi maailmaa litteäksi ja kiljuisi eläimellisellä äänellä? Hyppisitkö sinä riemusta hänen ympärillään, että jippii, vihdoinkin faija leikkii ja unohtaa sanomalehden ja aamukahvin? [...] Tuskinpa. Minä luulen, että sinua pelottaisi. Minua ainakin pelotti."

Jo kolmannella sivulla selitetään pitkällisesti, että yhdellä sanalla voi olla monta merkitystä. "...mutta sitä sinä et ehkä tiedä, että "kokko" tarkoittaa myös erästä toista asiaa." En ehkä olisikaan kymmenvuotiaana tiennyt, joten kiitos kun toit alemmuuteni esiin näin hienovaraisesti.

Sanottakoon Potter-kirjoista mitä tahansa, mutta jos tämä on Suomen vastine niille, niin ei hyvin mene.

3.9.04

Harmaita alueita maailman laidalla

Sarjakuva: Jonathan Vankin & Giuseppe Gamuncoli: Vertigo Pop! Bangkok (DC/Vertigo, 2003 - neljän numeron minisarja)
****

Hyvä amerikkalainen, suuren kustantamon sarjakuva poliittisesti aktiivisista ihmisistä. Tätä ei näe usein. Mukana myös moniuloitteista lapsiprostituution ja seksiturismin käsittelyä ja runsaasti moraalista harmaata aluetta.

Onkin sopivaa, että sarjakuvan keskeisenä teemana on amerikkalaisen, monokulttuurin keskeltä ponnistavan maailmankuvan ja Bangkokin realiteettien törmäys. Maailmakuva kuuluu Tuesdaylle, poliittisesti aktiiviselle kaksvitoselle, joka lukee Chomskyä ja Zinniä ja monistaa antiglobalisaatiomielenosoitusten flaijereita. Hän on näyttelijäpoikaystävänsä kanssa lomalla Bangkokissa, missä he ajautuvat moraalisesti epäselvään amerikkalaisten, huoriinsa rakastuneiden seksituristien, transvestiitti-kickboxereiden ja pyhien valkoisten norsujen kansoittamaan maailmaan.

Moraalisen harmaan alueen henkilöitymäksi nousee Julien, jonka hahmoon koko sarjakuva tiivistyy. Hän ottaa turpiinsa poliisilta pelastaakseen huoran, mutta ei salaile eikä edes häpeä sitä, että on Thaimaassa voidakseen panna kolmetoistavuotiaita. Vertigo Pop! Bangkok toimii kokonaan tällaisten ristiriitojen varassa.

Gamuncolin piirrosjälki on rauhallista, värit hillittyjä ja elekieli ilmeikästä. Bangkok näyttää aasialaiselta kaupungilta. Ei eksotiikalla retostelua tai postikortteilua.

Lopussa jenkki nöyrtyy. Se on hauskaa.

1.9.04

Minä buddha hoono soomi

Kirja: Dhammapada – Totuuden tie (Like, 2002)
**

“Parempi kuin tuhat merkityksetöntä (Vedojen suulliseen perinteeseen) koottua sanaa on yksi merkityksekäs sana, jonka kuullessaan tulee onnelliseksi.”

Dhammapada on yksi tärkeimmistä buddhalaisista sananlaskukokoelmista. Kirja koostuu yli neljästäsadasta parin lauseen mittaisesta viisaudesta, jotka on jaettu aihepiireittäin lukuihin. Kokonaisuus opettaa millaista on hyvä elämä ja mitä siitä seuraa.

Ensimmäisen kerran Dhammapada julkaistiin suomessa käännöksenä saksannoksesta, toisella kerralla alkuperäisestä paalista - ja nyt kolmannella kerrolla käännöksen pohjana on toiminut englanninnos. Esipuheessa kirjan kääntäjä myöntää, ettei osaa paalia - mutta tuntee ihmisiä jotka osaavat. Nämä kaverit ovat välillä auttaneet käännöstyössä.

Tämän seurauksena kirjaa on välillä hyvin hankalaa lukea. Kirja on pullollaan intialaisia sanoja, jotka on kirjoitettu englanninkieliseen äänneasuun eikä suomalaiseen, vaikka suomalaisen lausunta olisi usein lähempänä alkuperäistä. Kuvaavaa on, että kirjaa varten on aakkostoon lisätty useita kirjaimia joiden ääntämiselle olisi ollut suorat vastineet suomalaisissa aakkosissa.

Totuuden tie on pullollaan huonosti käännettyjä vertauksia, kuvakieltä ja viittauksia. Ei paljon lohduta tietää, että periaatteeton ihminen on kuin maluva-kasvi. Tai että halunsa voittama ihminen on kuin apina joka etsii viidakossa hedelmiä. Kääntäjä myös yrittää kummallisesti paeta kääntäjän pääasiallista tehtävää eli kääntämistä: “Tee itsellesi lamppu (tai: saari).”

Tällaisenaankin Dhammapada tarjoaa kuitenkin hengellisyydestä kiinnostuneille ajateltavaa ja erityisesti näppäriä lainauksia.

“(Keho) on kaupunki, luista rakennettu, lihalla ja verellä laastittu, (kaupunki) jossa piileskelevät rappeutuminen ja kuolema, omahyväisyys ja teeskentely.”