30.8.04

Sosialistista fantasiaa

Kirja: China Miéville, Iron Council (2004, Del Ray)
****

Synkkään, viktoriaaniseen fantasiamaailmaan sijoittuva Perdido Street Station (2000) nosti brittiläisen China Miévillen modernin fantasiakirjallisuuden kärkeen, ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt, samaan fantasiamaailmaan sijoittunut the Scar osoitti, ettei Miéville ollut yhden hitin ihme. Hengästyttävän upea Iron Council todistaa, että Miéville on noussut pysyväksi kiintotähdeksi fantasiakirjallisuuden taivaalle.

Iron Council jatkaa tyylillisesti Miévillen aiempien teosten linjalla; Miéville osaa kuvailla mitä surullisempia ja järkyttävimpiä ihmiskohtaloita anteeksipyytelemättömän suorasukaisesti mutta äärimmäisen kauniilla ja rikkaalla kielikuvastolla.

Tolkienistisen fantasian perinteestä irtisanoutuvan Miévillen teokset pohjaavat voimakkaasti sosiaalisiin teemoihin. Perdido Street Station kertoi pitkälti vallasta ja yksilön vastuusta kiittämättömässä yhteiskunnassa, the Scarin keskittyessä kuvaamaan hyväksikäyttöä ja kuulumattomuuden tunnetta. Iron Council ei tee tässä poikkeusta vaan jatkaa samalla linjalla keskittyen kertomaan ideologioiden vääristymisestä henkilökohtaisten motiivien paineessa.

Kuten Miévillen aiemmatkin fantasiakirjat, myös Iron Council lähtee liikkeelle New Crobuzonista, viktoriaanisesta ja äärimmäisen kapitalistisesta ihmisten ja ei-ihmisten kansoittamasta kaupunkivaltiosta. New Crobuzon on poikkeuksellisen virkistävä poikkeus fantasiakaupunkien joukossa. Miévillen kyky yhdistää viktoriaanista tunnelmaa aidosti innovatiivisiin fantasiaelementteihin ja kuvata näillä nykypäivän ongelmia hakee vertaistaan; Miévillen kaupunkikuvaus on kauttaaltaan täynnä klaustrofobisen tukahduttavaa kuvastoa, jossa valtio uudelleenmuokkauttaa rikollisia koneiksi ja hirviöiksi palvelemaan teollisuuden tarpeita, ja äärioikeistolaiset ihmisryhmät suorittavat valtion hiljaisella hyväksynnällä rasistisia hyökkäyksiä ei-ihmisiä vastaan.

Jo aiemmissa osissa tukahduttavan ahdistavaksi kuvattu New Crobuzon on muuttunut; aiemmin kaupunki on ongelmineen ollut selkeä yhdistelmä Lontoota ja Iso-Britannian poliittista maastoa, mutta nyt kohde on muuttunut, eikä muutos ole hienovarainen: Iron Council kertoo epätoivoisesta kaupunkivaltiosta, joka on taloudellisista ja sisäpoliittisista syistä julistanut sodan kaukaista, kulttuuriltaan vierasta ”noitavaltiota” kohtaan. Kun sota kääntyykin odotettua vaikeammaksi, eikä pelkkä propaganda enää riitä kansalaisten pitämiseen ruodussa, poliittinen johto alkaa polkea kansalaisten oikeuksia rankalla kädellä.

Miévillen kunniaksi on sanottava, että suorasta osoittelevuudestaan huolimatta Iron Council pysyy loppuun asti kiehtovana ja huumaavana kokemuksena. Osoittelu ei vaikuta osoittelulta tarinan ja kerronnan ollessa riittävän voimakasta luomaan kuvaa uskottavasta maailmasta, jossa kaikki tapahtuu syystä.

Miéville on muutamassa vuodessa kehittynyt kirjailijana suunnattomasti; Iron Councilissa Miéville osaa vaihdella sujuvasti hektisen, paniikkisen ahdistavan perustyylinsä ja rauhallisemman, pohdiskelevamman tekstin välillä. Jo Perdido Street Stationin aikaan Miévilleä kuvattiin nykyajan Victor Hugoksi, eikä Iron Council himmennä kuvaa, päinvastoin: Miévillen kuvaus kaupungin vähäosaisten, työläisten ja opiskelijoiden epätoivoisesta vallankumousyritysestä on selkeästi – ja selkeän tarkoituksellisesti – huomattavasti velkaa Hugon Kurjille.

Iron Councilia on hankala olla suosittelematta kenellekään Miévillen omintakeisesta tyylistä pitävälle. Pienenä varoituksena sanottakoon, että vaikka Iron Council onkin itsenäinen kirja eikä ole sidottu Miévillen aiempiin fantasiakirjoihin, Miévilleen tutustumattomien kannattaa tästä huolimatta aloittaa kahta kirjaa aiempaa, Perdido Street Stationista; Miéville ei käytä Iron Councilissa paljoakaan aikaa maailmansa peruskonseptien selittämiseen, mikä saattaa tehdä kirjasta tarpeettoman hankalan ensikertalaiselle.

26.8.04

Pakila-fläsäreitä mystisellä saarella

Larppi: Jaakko Broström, Emi Maeda, Maria Pitkänen & Ville Takanen - Viimeinen ranta (pelattu 21. 8. 2004)
**

Pakilapeleiksi kutsutaan live-roolipelejä, joissa hahmot ovat vangittuina yleensä yliluonnollisten voimien toimesta ja yrittävät päästä pois. Nimi tulee siitä, että Pakilan nuorisotalolla järjestettiin aikoinaan niitä erityisen paljon. Perinteisesti pakilapeleissä ei ole mitään todellisia pakoreittejä, joten hahmojen yritykset paeta on tuomittu epäonnistumaan kunnes pelinjohto päättää toisin, yleensä pelin lopussa.

Viimeinen ranta oli fantasialarppi, jossa hahmot olivat kuka mistäkin syystä päätyneet mystiselle saarelle, jolla asui outoja paikallisia ja jolta ei ollut poispääsyä. Majatalofantasian traditioiden mukaisesti paikalla oli eri kansojen edustajia, jotka sitten saattoivat kyräillä keskeään. Paikoitellen tämä johti inflaatioon; oma hahmoni oli vannoutunut noidanmetsästäjä, ja kun ensimmäinen noita sattui kohdalle, lähti verenpaine vielä nousuun. Kahdeksannen kohdalla alkoi olla jo aika blasé olo.

Käytännön järjestelyjen puolesta Viimeinen ranta toimi hyvin. Olisi voinut toivoa, että sama vaiva, mitä nähtiin vaikkapa oman erikoisruokavalioni huomioimiseen olisi nähty myös pelisisältöä suunniteltaessa. Ruokaa riitti, vaikeiden ihmisten toiveet täytettiin, pelipaikalla yöpyminen toimi, tiedotus ja webbisivut olivat kunnossa. Organisaation puolella ei juuri nähty niitä lastentauteja, jotka riivasivat peliä itseään.

Pelin parasta antia olivat toimintakohtaukset. Larpeissa käy usein niin, että kun pelaajat eivät ole hahmojensa veroisia taktikkoja, toiminnasta tulee sähellystä. Niin kävi nytkin, mutta tavallisesta poiketen tuloksena olikin toimintakomediaa, ja edelleen melkoista melodraamaa kun hyväksi kultistiksi naamioitunut paha kultisti on tuhoamassa pyhää valtikkaa, oma hahmoni seisoo vieressä epätietoisena siitä, mitä pitäisi tehdä, väkijoukot rynnivät ja huutavat sotilaille, jotka pitävät heitä loitolla ja viime hetkellä paikalle juoksee porukkamme akateemikko, huutaen: "Älä katkaise sauvaa! Älä katkaise sauvaa!"

Siitä huolimatta, että omalta osaltani hahmokirjoitus kärsi huolimattomista leikkaa ja liimaa -ratkaisuista ja epäjohdonmukaisuuksista muiden hahmojen taustojen kanssa voidaan velhopoppoostamme vastuussa olleen Jaakko Broströmin ansioksi lukea tällaisissa peleissä harvinainen hahmojen välinen luottamus. Hahmollani oli pelissä muutamia ystäviä joihin tämä luotti täydellisesti ja perustellusti, ja se osoittautui hedelmälliseksi. Ainainen selkäänpuukotus kyllästyttää.

Viimeinen ranta oli taas yksi niistä peleistä, joista tulee heti huonompia kun loppupalaverissa selviää mistä oli todella kyse.

25.8.04

Lönnrotin virheet uudestaan

Kirja: Johanna Sinisalo: Sankarit (Tammi, 2003)
***

Ensimmäisessä romaanissaan Johanna Sinisalo pisti uusiksi suomalaisen kirjallisuuden, nyt kohteena on Kalevala. Sankareissa kansalliseepoksen heerokset korvataan parturilehdistä tutuilla malleilla, muusikoilla ja urheilijoilla, ajoittain oivaltavasti, toisinaan taas ilmeisesti. Kalevalan tapahtumia seuratessa tehdään lämminhenkisen särmätöntä huumoria mattinykäsistä.

Kirja pyrkii esittämään jonkinlaisia selkeitä tarinoita, mutta samalla seuraa Kalevalan rakennetta orjallisesti, mikä on teoksen suurimpia puutteita. Kalevalan tarinoilla ei aina ole suoraa tekemistä toistensa kanssa ja niiden lukujärjestyksen keinotekoisuus vain korostuu Sankareissa.

Sinisalo tunnetaan muun muassa scifi-novellistina ja tämä tausta puskee kummallisesti läpi. Kirjailijan itsensä mukaan Sankarit ei ole tieteiskirjallisuutta, mutta kuitenkin siinä esitelty Sammon vastine on tylsää ja tympeää Zombie-nimistä superkännykkäteknologiaa, jonka ympärille rakentuu kirjan heikoin osuus.

Parhaimmillaan Sankareissa on nerokkuutta ja näkemystä, huonoimmillaan se on ilmeinen ja tylsä. Kirja on silti hyvä lukukokemus, erityisesti niille, jotka pitivät Sinisalon esikoisesta Ennen päivänlaskua ei voi.

Periskooppi pystyyn

Perkeleen periskooppi on kulttuuriarvosteluihin keskittyvä uusi verkkopäiväkirja. Kirjoittajina toimii kulttuurin ammattilaisia ympäri Suomea ja vähän muutakin Eurooppaa.