23.12.04

Tahdon riemuvoitto

Sarjakuva: Dave Sim: the Last Day (Aardvark Vanaheim, 2004)
***

Ainoastaan Dave Simin Cerebuksessa parisataa sivua pitkä tutkielma päähenkilön viimeisestä elinpäivästä, jonka kuluessa hän ei tapaa ketään ja lähinnä valittelee vanhuuden vaivoista tuntuu kevennykseltä. The Last Day on kuudestoista viimeinen Cerebus-kokoomateos. Alkuperäisestä Conan-parodiasta on pitkä aika ja kuluneen 30 vuoden ja 6000 sivun aikana Cerebus on ehtinyt olla kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.

Aloitin itse mammutin lukemisen seitsemän vuotta sitten, jolloin sitä oli ilmestynyt jo reilusti yli puolen välin. Nyt kun koko hoito on julkaistu, vie se lähemmäs puoli metriä tilaa kirjahyllyssäni. Cerebus on tekijälleen tahdon riemuvoitto, elämäntyö jonka kukaan ei uskonut onnistuvan, mutta se on voitto myös lukijalle, joka on kyennyt kahlaamaan Simin ajoittain nerokkaan ja ajoittain täysin kajahtaneen opuksen alusta loppuun.

Viidestoista kirja, Latter Days, loppui 140 sivua pitkään Toora-kommentaariin. Edeltäjiensä valossa The Last Day onkin yllättävän hillitty pakkaus, alle 300 sivua pitkä teos jossa tiivistyy koko Cerebus-jatkumon tematiikka, mikä onkin soveliasta viimeiselle kirjalle. Raamatun uudelleenkirjoitusta arkaaisella fontillakin on vain 40 sivua. Valitettavasti tämä tiivistyminen tarkoittaa sitä, että Simin poliittiset ja sosiaalipoliittiset mielipiteet pääsevät rellestämään enemmän kuin koskaan ennen.

Dave Sim on yksi anglo-amerikkalaisen sarjakuvamaailman vihatuimpia ihmisiä, eikä syitä tarvitse etsiä pitkään. Hän on sitä mieltä, että nainen on ajatuksia lukeva musta aukko, joka imee sisäänsä miehisen luovuuden, ja on myös jakanut tätä mielipidettä auliisti ympäristölleen. Paikoitellen Simiin kohdistunut viha on kehittynyt mittasuhteiltaan täysin tolkuttomaksi. Cerebuksen lopun lähestyessä useampikin kommentaattori oli sitä mieltä, että kun elämäntyö on saatu päätökseen niin onkin hyvä hetki itsemurhalle.

Poliittisesti hän on luonnollisesti äärioikeistolainen. Jonkinlaisena pohjanoteerauksena voitaneen tällä kertaa pitää kohtaa, jossa YK:sta parodioitu turvallisuusneuvosto estää Cerebusta näkemästä poikaansa. Syypää on halvalla ranskalaisaksentilla puhuva delegaatio, joka käyttää veto-oikeuttaan vaikka muut ovat pojan näkemisen kannalla. Huvittavaa on se, että Sim syyttää vasemmistoliberaalifeministejä turvallisuusneuvoston olemassaolosta. Sama rasittava tapa roiskia mielipiteitä ympäriinsä ilman minkäänlaista perehtymistä asiaan on vaivannut Simin politiikkaa aina, mutta nyt se on ärsyttävämpää kuin yleensä.

Viimeisimmissä muutamassa kirjassa Simin muutenkin omalaatuisten mielipiteiden joukkoon on liittynyt uskonnollisuus. Hän lähtee heti kättelyssä rakentamaan vankalle moraaliselle pohjalle ilmoittaessaan, että SARS-epidemiasta on turha hermoilla koska se riehuu lähinnä aasialaisten pakanoiden keskuudessa, ja kuka niistä nyt jaksaa välittää. Samanlainen asenne hänellä on myös ateistiin äitiinsä, jonka jalkaa ollaan amputoimassa kuolion takia.

Silti kaiken tämän keskellä, juuri kun lukijalla on alkanut sappi kiehua hälyttävästi, Sim lyö pöytään kauniin, herkän ajatuksen. Moista ihmettä katsoo suorastaan hölmistyneenä, vaikka näin on käynyt kerta toisensa jälkeen ja luulisi, että 6000 sivussa ehtisi oppimaan. Tällä kertaa kysessä on Simin Raamatun luomiskertomuksen uusintaversio, jossa vedetään yhteyksiä fuusion, fission ja lasten syntymän välille. Maalailtuaan ajatuksia raskaista atomeista sieluina ja henkinä jotka on ikuisiksi ajoiksi tuomittu yhtymään ja eroamaan ja pakkautumaan planeettoihin ja aurinkoihin Sim lopettaa tarinansa ottamalla neutriinon lopulliseksi vapautumisen merkiksi.

Neutriino liikkuu maallisen materian läpi kuin tyhjää vaan eikä paljoa välitä tähtienkään painovoimakentistä. Atomi-sielu syöksyy aurinkoon ja ulos tulee aikanaan vapautunut neutriino, matkalla universumin laidoilla sijaitsevaan taivaalliseen rauhaan.

Oman absurdin lisänsä keitokseen tuo se että Simin lukijakunta koostuu pääasiassa vasemmistoliberaaleista, juuri niistä samoista ihmisistä, joita hän itse halveksuu. Cerebus on 6000 sivua paksu kokeilevan sarjakuvakerronnan, dekompression ja taiteellisen tinkimättömyyden mestarinäyte. Näyttäisi siltä, ettei sovinistisilla, uskonnollisilla ääliöillä riitä intoa tällaisen lukemiseen. Sim tuntuu itsekin olevan tietoinen tästä; hän viittaa jatkuvasti lukijoihinsa "feministeinä" ja "liberaaleina".

Sosiaalipornon ystäville mainittakoon, että tämän kirjan kommentaareissa Sim käsittelee vihdoin suhdettaan pitkäaikaiseen apulaiseensa, Gerhardiin joka on piirtänyt taustoja Cerebukseen jo 20 vuotta. Itse olen pitkään ihmetellyt, että onko maailmassa kaksi Dave Simin mielipiteillä varustettua miestä, mutta ei sentään. Gerhard on Simin mukaan myös feministi.

Kaikesta tästä huolimatta itse Cerebuksen viimeisen päivän kuvaus on mahtavaa luettavaa. Simin dekompression ja toiston hallinta on täydellistä niin, ettei sarjakuvasta koskaan tule varsinaisesti tylsää vaikka toisto on seniiliyden kuvauksessa keskeisessä asemassa. Viimeinen päivä on loppujen lopuksi juuri niin masentava ja voimallinen kuin saattoi toivoakin.