16.11.04

Todellisia fiktioita

Kirjavertailu
André Brink: Hiljaisuuden tuolla puolen (Secker & Warburg, 2002, suomennos WSOY, 2003)
Pirkko Saisio: Punainen erokirja (WSOY, 2003)

Viime aikoina lukemaani kirjallisuutta tuntuu vaivaavan jonkinlainen uskonpuute suoran kerronnan mahdolllisuuksiin, tai sitten olen sattumalta valinnut toistakymmentä kirjaa, sekä Suomesta että maailmalta, joissa on rikottu tai tarkoituksellisen katkonainen narratiivinen rakenne. Henkilökohtaisesti pidän kovin rikotusta rakenteesta, mutta se ei sovellu kaikkiin teemoihin ja on lisäksi vaativa laji, joka ei kaikilta kirjailijoilta yksinkertaisesti suju. Joissain lukemistani kirjoista kronologialla leikittely toimi ja joissain ei, parhaimmillaan se herätti uusia ajatuksia, huonoimmillaan ainoastaan ärsytti. Jäinkin pohtimaan, mikä rakenteessa itse asiassa viehättää ja miksi, milloin se toimii ja milloin taasen ei.

Lukukokemusteni ’sarjassa’ ensimmäinen oli André Brinkin Hiljaisuuden tuolla puolen, jossa aikatasot kiertävät kuin spiraalina keskeisen traumaattisen tapahtuman ympärillä. Päähenkilön koston kierre kietoo siis sekä henkilöt että lukijan yhä tiukemmin itseensä.

Lähdin aikanaan lukemaan teosta sen historiallisen viitteen tähden: kirjailija kirjoittaa fiktiota oikeista tapahtumista, joista vain tiedetään erittäin vähän. Kirjailijaääni ei tiedä edes päähenkilön koko nimeä, mutta kyseessä on joskus oikeasti elänyt nainen. Brink ikään kuin täyttää aukkoja, joita historia on tulvillaan, mutta fiktiivisyyden avoin tiedostaminen – jopa tekijäminän tiedostaminen kirjailijasta erilliseksi konstruktioksi – tekee projektista kauniin. Jopa lopun 'keskeneräisyys', eräänlainen katharsiksen puute, vain korostaa fiktion 'aitoa' historiallisuutta – vain fiktiossa tapahtumilla on selkeä alku ja loppu, oli kerronnan suunta ja rakenne millainen tahansa. Brinkin fiktiivinen historia miellytti minua ammattihistorioitsijana – Brink (toisin kuin useimmat harrastelijahistorioitsijat) ei missään vaiheessa väitä kirjoittavansa totuutta.

Toden ja fiktion raja on usein häilyvä jopa aidossa akateemisessa historiankirjoituksessa, jossa fiktion merkityksestä ja historian fiktiivisyydestä on viimeisen parin vuosikymmenen aikana keskusteltu paljon ja hartaasti. Michel Foucault on ilmaissut asian seuraavasti:

"[I]t is evident that in order to have [- a transformative experience -] through a book like The History of Madness, it is necessary that what it asserts is somehow 'true', in terms of historically verifiable truth. But what is essential is not found in series of historically verifiable proofs; it lies rather in the experience which the book permits us to have. And an experience is neither true nor false: it is always a fiction, something constructed, which exists only after it has been made, not before; it isn't something that is 'true', but it has been a reality."

Brinkin tapauksessa historiallisen henkilön kokemuksesta on jäljellä niin vähän – vain pari pientä mainintaa – että ainoastaan fiktio tekee hänen kohtalostaan ymmärrettävän ja merkityksiä luovan kokonaisuuden.

Kyky erottaa tekijä teoksesta tuntuu olevan vaikeaa juuri teoksissa, jotka pohjaavat tavalla tai toisella tekijänsä historiaan, ja äärimmäisen hankalaa, kun tekijän henkilöhistoria vaikuttaa suoraan kirjan tekijäminältä, kuten Pirkko Saision Punaisessa erokirjassa. Haastatteluissa Saisio on saanut kerta toisensa jälkeen inttää, ettei kirja ole hänen omaelämäkertansa, vaan kirjan minä on fiktiivinen hahmo, vaikka fiktion ympärillä onkin kriitikoidenkin selvästi muistama maamme lähihistoria (taistolaisuus).

Tuntuu käsittämättömältä, että fiktion perusteella ryhdyttiin viime syksynä esimerkiksi vaatimaan taistolaisten 'rehellisempää' itseanalyysiä, ja väitettiin Saision olleen 'liian kiltti' 'taistolaisfanaatikkoja' kohtaan. Tällaisten väitteiden edustajilla fiktio ja fakta ovat menneet pahasti sekaisin. Lisäksi taiteen tutkimuksessa auteuristinen (teoksen tekijänsä henkilöhistoriaan samastava) luentatapa on jo kauan ollut vanhanaikaisen maineessa jopa ns. 'avainromaanien' kohdalla. Auteurismin varjolla teoksen taiteelliset ansiot on helppo sivuuttaa skandaalinkäryisen jälkiviisastelun nostaessa tulkitsijan teoksen ohitse parrasvaloihin.

Itse asiassa Saision kirjan kertojaminä on itse tapahtumien keskellä tavalla, joka tekee kyseenalaiseksi paitsi poliittisen hurmoksen, myös minkä tahansa ääriliikkeen – eikä ainoastaan 1970-luvun Suomessa. Teoksessaan Saisio ei kysy 'kuinka saatoinkaan olla taistolainen?' vaan 'kuinka kukaan voi olla lesbo ja kommunisti, kun homoseksuaalisuus on kapitalistista degeneraatiota?' Saision kertojaminän havainto kertoo jotain olennaista José Muñosin disidentifikaatioiksi kutsumista käytänteistä: kulttuurissamme joudumme valitsemaan identiteettiimme keskenään yhteen sopimattomia osia, ja luovimaan niiden karikoissa. Kyse ei ole ideologisesta sokeudesta vaan sen näkemisestä, mikä eri paloissa on parasta, tai ainakin 'pienemmän pahan' valitsemisesta tarjolla olevasta joukosta (yhteen)sopimattomia malleja. Muñosille disidentifikaation osina olivat oman machismo-latinokulttuurin, homoseksuaalisen identiteetin, ja ns. white trashin hyvin homofobisen ja rasistisen punk-kulttuurin törmäys.

Ihmiset voivat ajautua mukaan liikkeisiin naiivisti, vailla sen laajempaa käsitystä potentiaalisesta itsepetoksesta, joka missä tahansa ideologiassa on vaarallisen lähellä, mutta disidentifikaatio on aina jossain määrin tiedostettua. Punaisen erokirjan kertojaminä näkeekin disidentifikaationsa kautta myös oman toimintansa uudessa valossa, kykenee havaitsemaan, kuinka hän itsekin on omalta osaltaan ollut vastuussa hurmoksen ruokkimisesta.

Rakenteensa avulla punainen erokirja keriytyy auki kuin Ariadnen lanka, johdattamaan lukijaa kokemaan jotain nuoruuden innostuksesta, vaikutealttiudesta, ja lopulta kasvamisesta johonkin uuteen. Fragmentaarisuus antaa kertojalle mahdollisuuden kommentoida sanottua. Tulevan ja menneen minän yht'aikainen läsnäolo antaa toivoa selviytymisestä, viisastumisesta, oppimisesta, mutta se myös viittaa kertojan unohduksiin ja omissioihin, muistiin painuneen ja esiin valikoituneen kuvan tietoiseen rakentamiseen jonkinlaiseksi kertomukseksi.

Kuten Brink, Saisio tarjoaa lukijalle rankkoja kokemuksia, joiden käsittelyyn eivät riitä helpot ratkaisut rakenteellisesti tai juonellisesti.