21.10.04

Veijaritarinoita myöhäiskeskiajalta

Kirja: Umberto Eco: Baudolino (alkuteos Bompiani 2000, suomentanut WSOY 2002)
****

Baudolinolla kirjallisissa piireissä erityisesti Ruusun nimestä tunnettu Umberto Eco suorittaa triumfantin paluun myöhäiskeskiajan Eurooppaan. Ruusun nimestä poiketen poissa ovat murhamysteerit ja arvoitukset; melankolian on korvannut seikkailuhenki murhamysteerin koukeroiden korvautuessa mitä fantastisempien valheiden verkoilla.

Temaattisesti Baudolino jatkaa erityisesti Edellisen päivän saaren ja Foucaultin heilurin kiteyttämällä linjalla keskittyen pohtimaan ihmisen ymmärtämyksen – ja kertomusten – suhdetta todellisuuteen sekä todellisuuden ja tarinoiden suhdetta historiankirjoitukseen.

Baudolino koostuu toisiinsa löyhästi liittyvistä pienistä seikkailuista ja tarinoista, joita yhdistää löyhä kehyskertomus, ja jotka jaksottuvat vain uskottavuutensa perusteella: kirja alkaa nimihenkilönsä Baudolinon uskottavammilla seikkailuilla edeten tarina tarinalta hankalammin uskottavaksi – ennen muuttumistaan puhtaaksi fantasiaksi ja teoksen kertojahahmona toimivan Baudolinon valheiksi.

Baudolinon myöhäiskeskiaikaan sijoittuva kehystarina kertoo köyhässä talonpoikaisperheeseessä kasvaneen Baudolinon matkasta ryysyistä rikkauksiin, keskittyen tämän matkaan kohti idän ihmeellisiä maita, jotka käyvät kertomus kertomukselta fantastisemmiksi ja fantastisemmiksi. Econ tarinankerronnallisia taitoja kuvaa hyvin se, miten aste asteelta uskomattomammiksi ja uskomattomammiksi menevät tarinat onnistuvat vaikuttamaan kirjan viitekehyksissä uskottavilta; kirjallisuuden kaanonin traditio ensimmäisen persoonan kertojan rehellisyydestä estää lukijaa epäilemästä Baudolinon valheita ennenkuin valheiden määrä on kasautunut musertavaksi.

Eco on parhaimmillaan mestarillinen tarinankertoja kyeten sisällyttämään tarinoihinsa tarkkoja huomioita ihmisistä, näiden käytöksestä ja subjektiivisen todellisuuden luomisesta. Lukija ei joudu pettymään Baudolinonkaan kohdalla: vaikkei Baudolino nousekaan juonensa tai hahmojensa puolesta aivan Foucaultin heilurin tasolle, on teos huomattavasti Ruusun nimeä kunnianhimoisempi ja Edellisen päivän saarta helpommin lähestyttävissä. Lukijoiden iloksi Baudolino sisältää myös huomattavasti vähemän Ecolle tuttua intellektuaalista masturbaatiota kuin vaikkapa Foucaultin heiluri tai nimenomaan älyllisen leikittelyn naurettavuuksiin viemisestä surullisenkuuluisa Edellisen päivän saari.

Baudolinoa ei kehtaa olla suosittelematta kenellekään, edes niille, jotka eivät ole Econ aiemmista teoksista pitäneet: Baudolino on todella helposti lähestyttävä teos, joka kykenee paitsi nappaamaan lukijan otteeseensa ja pitämään tämän koukussaan äärimmäisen viihteellisellä ja mainiolla kerronnallaan, myös herättämään lukijan kun varkain ajattelemaan ja kyseenalaistamaan kirjallisuuden sekä historiankirjoituksen konventioita ja totuuksia.