14.9.04

Ajan hermolla hortoilua

Kirja: William Gibson: Pattern Recognition (Penguin, 2003)
**

Luin Gibsonin Neurovelhon ehkä 14-vuotiaana, ja se oli todella cool. Nostalgian voimalla kesti pitkään, ennen kun huomasin, että mies vaikutti kovasti yhden hitin ihmeeltä. Myöhemmissä romaaneissa ei paljoa uusia ideoita nähty. Ehdottomaksi pohjanoteeraukseksi muodostui Gibsonin uusimman, Pattern Recognitionin edeltäjä, All Tomorrow's Parties. Se oli ohut läystäke johon oli liimattu yksi scifi-idea ja pari tyypillistä Gibson-hahmoa, eikä juuri muuta.

Kaikesta huolimatta Gibsonin kirjoista haluaisi pitää. Hänessä on jotain, mikä pistää toivomaan, että ulos tulisi vielä joskus jotain Neurovelhon kaltaista. Moni sanoi, että Pattern Recognition olisi tuo kauan odotettu toinen mestariteos.

250 ensimmäistä sivua illuusio pitää. Cayce Pollard, Gibsonin viimeisin päähenkilö on bränditeollisuuden palveluksessa oleva kolmikymppinen nainen, jonka isä katosi syyskuun yhdentenätoista. Hän selvittää netissä leviävien oudon kiehtovien videopätkien arvoitusta. Teknisesti Gibson on pätevä ja siisti, niin että jokainen kirjassa mainittu käsite tai henkilö tulee myöhemmin käytettyä, resoluutiota on lopussa joka rintamalla, hahmot on hyvin piirretty ja nostalgia estää koko hoidon kliinisyyttä käymästä hermoille.

Loppumetreillä kirjasta putoaa täysin pohja alta. Hälytyskellot alkoivat soida Caycen päätyessä Moskovaan, josta sai sellaisen kuvan että Gibsonin pääasiallisena tietolähteenä on ollut Lonely Planet Moscown ensimmäiset 50 sivua. (Venäjä on muotia tai ainakin oli kun kirja tuli ulos pari vuotta sitten. Tai ainakin 90-luvun puolivälissä kun sinne muutettiin lännestä sankoin joukoin. 2003 muuttovirta oli jo kääntynyt toiseen suuntaan.)

Varsinainen katastrofi tulee kuitenkin vasta, kun estradille astuu ylväs sankarioligarkki. Ymmärrettävästi Gibson keskittyy oligarkin asemaan mesenaattina ja inhimillisten vankiloiden perustajana. Oligarkeille ominainen murhaaminen ja holtiton ryöstely jää kohteliaasti vähemmälle huomiolle.

Lopussa tajuaa sen, minkä olisi pitänyt olla ilmeistä jo alusta asti: Pattern Recognition yrittää olla kirja jossa aikamme ilmiöitä käsitellään oivaltavasti, mutta oivallus jää Time-lehden Anatoly Chubaisista tekemien suihinottoartikkeleiden tasolle. Tästäkään kirjasta ei ollut Neurovelhon lupausten lunastajaksi. Alkaa mietityttää, miltä tuo cyberpunkkirjallisuuden klassikko vaikuttaisi jos sen lukisi nyt.