30.8.04

Sosialistista fantasiaa

Kirja: China Miéville, Iron Council (2004, Del Ray)
****

Synkkään, viktoriaaniseen fantasiamaailmaan sijoittuva Perdido Street Station (2000) nosti brittiläisen China Miévillen modernin fantasiakirjallisuuden kärkeen, ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt, samaan fantasiamaailmaan sijoittunut the Scar osoitti, ettei Miéville ollut yhden hitin ihme. Hengästyttävän upea Iron Council todistaa, että Miéville on noussut pysyväksi kiintotähdeksi fantasiakirjallisuuden taivaalle.

Iron Council jatkaa tyylillisesti Miévillen aiempien teosten linjalla; Miéville osaa kuvailla mitä surullisempia ja järkyttävimpiä ihmiskohtaloita anteeksipyytelemättömän suorasukaisesti mutta äärimmäisen kauniilla ja rikkaalla kielikuvastolla.

Tolkienistisen fantasian perinteestä irtisanoutuvan Miévillen teokset pohjaavat voimakkaasti sosiaalisiin teemoihin. Perdido Street Station kertoi pitkälti vallasta ja yksilön vastuusta kiittämättömässä yhteiskunnassa, the Scarin keskittyessä kuvaamaan hyväksikäyttöä ja kuulumattomuuden tunnetta. Iron Council ei tee tässä poikkeusta vaan jatkaa samalla linjalla keskittyen kertomaan ideologioiden vääristymisestä henkilökohtaisten motiivien paineessa.

Kuten Miévillen aiemmatkin fantasiakirjat, myös Iron Council lähtee liikkeelle New Crobuzonista, viktoriaanisesta ja äärimmäisen kapitalistisesta ihmisten ja ei-ihmisten kansoittamasta kaupunkivaltiosta. New Crobuzon on poikkeuksellisen virkistävä poikkeus fantasiakaupunkien joukossa. Miévillen kyky yhdistää viktoriaanista tunnelmaa aidosti innovatiivisiin fantasiaelementteihin ja kuvata näillä nykypäivän ongelmia hakee vertaistaan; Miévillen kaupunkikuvaus on kauttaaltaan täynnä klaustrofobisen tukahduttavaa kuvastoa, jossa valtio uudelleenmuokkauttaa rikollisia koneiksi ja hirviöiksi palvelemaan teollisuuden tarpeita, ja äärioikeistolaiset ihmisryhmät suorittavat valtion hiljaisella hyväksynnällä rasistisia hyökkäyksiä ei-ihmisiä vastaan.

Jo aiemmissa osissa tukahduttavan ahdistavaksi kuvattu New Crobuzon on muuttunut; aiemmin kaupunki on ongelmineen ollut selkeä yhdistelmä Lontoota ja Iso-Britannian poliittista maastoa, mutta nyt kohde on muuttunut, eikä muutos ole hienovarainen: Iron Council kertoo epätoivoisesta kaupunkivaltiosta, joka on taloudellisista ja sisäpoliittisista syistä julistanut sodan kaukaista, kulttuuriltaan vierasta ”noitavaltiota” kohtaan. Kun sota kääntyykin odotettua vaikeammaksi, eikä pelkkä propaganda enää riitä kansalaisten pitämiseen ruodussa, poliittinen johto alkaa polkea kansalaisten oikeuksia rankalla kädellä.

Miévillen kunniaksi on sanottava, että suorasta osoittelevuudestaan huolimatta Iron Council pysyy loppuun asti kiehtovana ja huumaavana kokemuksena. Osoittelu ei vaikuta osoittelulta tarinan ja kerronnan ollessa riittävän voimakasta luomaan kuvaa uskottavasta maailmasta, jossa kaikki tapahtuu syystä.

Miéville on muutamassa vuodessa kehittynyt kirjailijana suunnattomasti; Iron Councilissa Miéville osaa vaihdella sujuvasti hektisen, paniikkisen ahdistavan perustyylinsä ja rauhallisemman, pohdiskelevamman tekstin välillä. Jo Perdido Street Stationin aikaan Miévilleä kuvattiin nykyajan Victor Hugoksi, eikä Iron Council himmennä kuvaa, päinvastoin: Miévillen kuvaus kaupungin vähäosaisten, työläisten ja opiskelijoiden epätoivoisesta vallankumousyritysestä on selkeästi – ja selkeän tarkoituksellisesti – huomattavasti velkaa Hugon Kurjille.

Iron Councilia on hankala olla suosittelematta kenellekään Miévillen omintakeisesta tyylistä pitävälle. Pienenä varoituksena sanottakoon, että vaikka Iron Council onkin itsenäinen kirja eikä ole sidottu Miévillen aiempiin fantasiakirjoihin, Miévilleen tutustumattomien kannattaa tästä huolimatta aloittaa kahta kirjaa aiempaa, Perdido Street Stationista; Miéville ei käytä Iron Councilissa paljoakaan aikaa maailmansa peruskonseptien selittämiseen, mikä saattaa tehdä kirjasta tarpeettoman hankalan ensikertalaiselle.