28.3.06

Dracula uusiksi - ei ole tarvetta

Kirja: Elizabeth Kostova: The Historian (Little, Brown, London 2005)

Näin kesällä 2005 Sydneyssä kovakantisen kirjan, joka kiinnitti heti huomioni, olenhan historioitsija. Elizabeth Kostovan kirjan lähtökohtakin vaikutti mainiolta: teos on Draculan uudelleensovitus, jonka valkeassa kannessa omistuskirjoituksen tahraa sinettivaha tai veripisara. Vaahtosammuttimen kokoisena sain Stokerin klassikosta painajaisia sitä ensi kertaa lukiessani, joten näppini syyhysivät kovasti tämänkin opuksen perään. Jo painavasta kassistani ja luottorajan ulinasta johtuen jätin sen hyllyyn ja päätin odottaa pokkaria.

Oikeassapa olin, kun odotin, vaikka en ehkä tarpeeksi kauan. Vaikka Sydneyn talveen olisi voinutkin sopia vampyyritarina, tuskin olisin ehtinyt kahlata Kostovan magnum opusta ennen Suomen suveen palaamista, ja mikäli kirjasta haluaa minkäänlaisia kauhunväristyksiä, täytyy ulkona vähintäänkin sataa marraskuista räntää. Kostovan tarinankerronta ei nimittäin kanna kuuttasataa sivua.

Perusrakenteeltaan The Historian jäljittelee Draculan rakennetta: kertojan lisäksi lukija lukee hahmojen toisilleen kirjoittamia kirjeitä, ja näin tarinoita on useita ja ne lomittuvat keskenään. Siinä missä Stoker rakensi jännityksen lukijalle kertomalla paloissa asioita, joista päähenkilöt olivat autuaan tietämättömiä, Kostova ei edes yritä. On kuvaavaa, että heti kirjan alkuun osuu klaffivirhe: kaksi henkilöä keskustelee ensi kertaa ja yllättäen toinen tietääkin asioita, joita hän ei millään kirjan sisäisellä logiikalla voi tietää. Jäin pohtimaan, onko kustannustoimittaja vaatinut kutistamaan esikoiskirjailijan laveaa kerrontaa vai oliko hän vain muuten sokea.

Kostovan tarinan palaset ovat lisäksi yksipuoleisia sanan molemmissa merkityksissä: kohtaamme vain kirjeitä ja kaikki kohtaamamme kirjeet kuulostavat aivan samanlaisilta. Kirjeiden kertojat eivät siis olennaisesti eroa toisistaan esimerkiksi ilmaisun tasolla, eikä kirjeiden oletettu lukija vaikuta juurikaan sanottuun – vain kertojan äidin postikortit tuovat tähän vaihtelua. Lisäksi kerrottu on yksipuoleista, koska kaikki tarinat etenevät kronologisesti samaan suuntaan: lukija ei pääse lukemaan kirjeitä haluamassaan järjestyksessä eikä aikatasojakaan ole sekoitettu kuin näennäisesti. Aikatasot eivät keskustele keskenään, ja ainoa syy niiden esittämiseen lomittain tuntuu olevan jännityksen säilyttäminen mahdollisimman pitkään.

Kirjeitä lukiessa myös tarinan uskottavuus kärsii, sillä kirjeet eivät pidä yllä luonnettaan kirjeinä, vaan ne muuttuvat suoraksi tarinankerronnaksi. Varsinkin kirjan loppupuolella jää ihmettelemään, miksi kirjailija jaksaa edes teeskennellä kenenkään kirjoittaneen näin laveasti ja tällaisista asioista! Jos kirjeen kirjoittaja pelkää, ettei ehdi kirjoittaa kaikkea loppuun asti ennen kuin iso paha tulee ja lyö, hän tuskin viettää sivukaupalla kuvaillen Istanbulin katunäkymiä! Ja jos kirjeitä kirjan sisällä lukeva kertoja nuorena tyttönä saa kouraansa tällaisen paketin tekstiä, eikö hän kahlaisi niistä läpi olennaisen sen sijaan, että rientäisi matkaan lukematta kirjeitä loppuun – ja toimien juuri päin vastoin kuin kirjeissä ohjeistetaan!

Kun kirjeiden muoto hajoaa, hajoaa samalla kerronnan logiikka ja paljon sen viehätyksestä. Tarinan uskottavuus on mennyttä ja sivujen kääntely muuttuu työksi. Niitä pahuksen luostareita olisi voinut olla muutama vähemmän, varsinkin, kun siirtymät paikasta toiseen pohjautuvat lähinnä sattumaan – tutkijahahmojen henkensä kaupalla keräämillä tiedoilla kun ei lopulta tunnu olevan juonen kannalta juuri mitään merkitystä. Aikatasoja suoraan sekoittamalla tai kertojanääntä hyödyntämällä olisi päässyt samaan lopputulokseen ilman moista lukijan odotusten pettämistä.

Toisin kuin Stoker, joka pyrki lisäämään tarinan realismia liittämällä mukaan ”sanomalehtileikkeitä”, sähkeitä ja muita viittauksia ajan uusimpaan teknologiaan, Kostova toimii puhtaasti nostalgian pauloissa: luemme kertojan lapsuudessa ja vieläkin varhemmin tapahtuneita asioita tämän isän ja muiden hahmojen kirjeiden kautta. Näin kaikki menneisyydestä saamamme tieto on subjektiivista ja värittynyttä. Tähän jääkin kirjan suhde historiankirjoituksen metodiin tai käytäntöihin – tämä varsin heppoinen näkemys historian luonteesta itse asiassa kadottaa täysin historiankirjoituksen mielenkiintoisimman puolen: subjektiivisten kertomusten vertailun ja niiden vuoropuhelun tutkimuskirjallisuuden kanssa.

The Historianissa esiintyvien tutkijoiden työ on yhtä realistista kuin Indiana Jones -elokuvien arkeologia (ja myös ne Graalin suojelijat löytyvät opuksesta, joskin vesitettynä). Kukaan ei tee huolellista esityötä vaan arkistoon sännätään päätä pahkaa, mikä ei tietty ole ongelma, koska kunhan kirjasto on löytynyt, niin myös tarvittavat lähteet löytyvät aina heti ja samoin niille tulkitsija, oli tekstien kieli mikä hyvänsä.

Samoin turkkilaisprofessorin ”hoono enklanti” puolestaan oli sekä epäjohdonmukaista että lingvistisesti päin mäntyä: vieraassa kielessä tekemämme virheet ovat yleensä joko suoria käännöksiä oman äidinkielemme rakenteista ja idiomeista tai harvinaisten sanojen väärinymmärryksiä. Kostovan korkeasti koulutettu herrasmies sotkee yleisiä puhekielen sanoja tavalla, jonka on selkeästi tarkoitus olla hauska, mutta joka on lähinnä rasittava. Professorin puhe kun ei esimerkiksi kääntele sanajärjestyksiä turkin mukaiseksi tai sekoita kaikkia sanoja järjestelmällisesti samoin tavoin, vaan hän ajoittain puhuu ilman ensimmäistäkään virhettä.

Itse tarina on puolen välin jälkeen varsin ennalta arvattava. Draculan agenttijännäripatsastelu, jonka kuulemme ilmeisesti tahallaan henkiin jätetyn professoriparan suulla kerrottuna, tai päähenkilöiden ajoittain suorastaan danbrownmainen hitaus tajuta heille kerrottuja vihjeitä ovat rasittavia. Kirjan loppumättö ja viimeinen käänne ovat puolestaan perinteisestä kauhuelokuvasta napattuja. Kaikki pahat hahmot ovat ja pysyvät pahoina – ja jopa näyttävät pahiksilta parhaaseen melodraamatyyliin – ja hyvän edustajat tietty pysyvät myös lestissään. Selittämättömät mysteerit joko unohdetaan tai niihin annetaan mutkat suoriksi -selitys, joka saa epäilemään, oliko matkalla tulkinnut mukaan aivan omiaan.

Lopussa jää toivomaan, että olisi tämän sijaan lukenut esimerkiksi hyvän Balkanin keskiaikaa käsittelevän historiateoksen.

22.3.06

Kansallisteatteri löytää hyvän

Näytelmä: Leena Lander: Käsky (Kansallisteatteri)
*****

Kun näkee laitosteatterissa hyvän näytelmän, voi laskea itsensä onnekkaaksi. Kun sama toistuu Kansallisteatterissa, on kyseessä suuremman luokan ihme.

Poissa ovat leipääntyneet näyttelijät mielikuvituksettomasti toteutetuissa klassikoissa. Poissa on mitäänsanomaton hymistely näennäisaiheiden äärellä. Poissa on ammattitaidon hukkaamisesta syntyvä turhautuminen. Tilalla on jotain uutta, raikasta, älykästä ja koskettavaa: Käsky.

Leena Lander on dramatisoinut kirjansa purevaksi näytelmäksi, jossa kurjat elämät repivät toisiaan Suomen sisällissodan jälkimainingeissa. Jääkäri, naispunikki ja valkoinen kenttätuomari vaimoineen peilaavat itseään toisistaan ja käyvät läpi sekä tuoreita, että vanhoja traumoja.

Syvimmälle päästään Miina Maliniksi itsensä esittelevän naissoturin (Katariina Kaitue) pään sisälle. Tämän historiaa esitellään lapsuuden koettelemuksista Punakaartiin liittymiseen. Esiin nousee myös Malinin monipuolinen suhde miespääosaa esittävään jääkäriin (Harri Nousiainen) sekä näytelmän parhaan roolisuorituksen tekevän Jukka Puotilan esittämään kenttätuomariin.

Suomen sisällissodan naissotilaita ei ole aiemmin käsitelty näin monipuolisesti. Jotenkin kyllä on käsitelty, siitä osoituksena Käskyssäkin lainataan Ilmari Kiannon legendaarista, myös Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa esiteltyä mietettä: "Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä enemmän kuin uros, sillä metsästäjä tietää että naarassusi synnyttää pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus."

Näyttämötoteutus on kaunista kuultavaa ja katsottavaa. Lavastus, puvustus ja valaistus toimivat saumattomasti yhteen maalaten tilanteita harmaansävyillä, valkoisella ja punaisella. Samoin äänimaisema Beethoveneineen toimii mahtavasti. Erityisesti huomiota kiinnitti juuri Kati Lukan lavastus, joka pienin elein maisemoi kohtaukset saarelta mielisairaalaan, kaupungista teloituskomppanian eteen.

Käskyn ja muun kevätkauden kotimaisen ohjelmiston myötä vaikuttaa siltä, että Kansallisteatteri on palaamassa ihan oikeaksi teatteriksi. Periskooppi jatkaa tarkkailua häkeltyneenä.



Ohjaus: Juha Malmivaara, lavastus Kati Lukka, puvustus Tarja Simonen, rooleissa Katariina Kaitue, Maria Kuusiluoma, Antti Luusuaniemi, Harri Nousiainen, Jukka Puotila, Antti Pääkkönen, Heli Sirviö, Juha Varis, Topi Majaniemi/Olli Jantunen/Vertti Korhonen

Esityskausi 22.3.-27.5.2006

16.2.06

Fiktiota fiktiosta

Jasper Fforde: The Eyre Affair (Hodder 2001)
Jasper Fforde: Lost in a Good Book (2002)
Jasper Fforde: The Well of Lost Plots (2003)
Jasper Fforde: Something Rotten (2004)

Jasper Fforden The Eyre Affair, jota parempi puoliskoni kuvaili sanoilla “a jolly good romp with dodos”, oli sen verran hyvä kirja, että lukaisin saman tien myös kirjan jatko-osat. Vaihtoehtoiselle 1980-luvulle sijoittuvat tarinat kertovat kirjallisuusetsivä Thursday Nextistä, ja teokset vilisevät viittauksia englantilaisen kirjallisuuden klassikoihin.

Fforden maailmassa natsit valloittivat sittemmin tasavallaksi muuttuneen Englannin, jonka nykyinen presidentti on entinen music hall -tähti. Wales on sosialistinen tasavalta, juusto on tosi kallista, ja Krimin sota Venäjän imperiumia vastaan jatkuu yhä. Toisin kuin meillä, kirjailijat ovat suuria sankareita ja tiedemiehet ovat luoneet uudelleen sukupuuttoon kuolleita lajeja, kuten dodoja. Jotta maailma ei olisi liian stabiili, kronoagentit, Thursdayn isä mukaan lukien, huolehtivat aikalinjan säilymisestä, ajoittain hieman yllättävin seurauksin.

Ensimmäisessä kirjassa Thursday taistelee superkelmi Acheron Hadesta vastaan. Kirjan nimi viittaa Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyreen, joka kidnapataan Thursdayn sedän Mycroftin (juu, se Mycroft) keksimällä laitteella. Tämähän on tietty katastrofi kirjalle, joka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, mutta onneksi Thursday pelastaa päivän – ja muuttaa siinä sivussa Kotiopettajattaren romaanin meidän tuntemaamme muotoon. Ja selittää myös Janen kuulemat äänet, jotka saavat hänet palaamaan Rochesterin luo.

Sarjan seuraavat osat, Lost in a Good Book, The Well of Lost Plots ja Something Rotten, muodostavat tavallaan yhden jättimäisen juonen, josta ei sen enempää, jotta jännitys säilyisi. Ne kärsivät jatko-osasyndroomasta, eli ajatusten kierrättämisestä, eikä tiivistäminen olisi tehnyt kerronnalle pahaa. Ajoittaiset epäloogisuudet kuittaantuvat yleensä kätevällä vetoomuksella kronoagenttien toimintaan, mutta osa maailman piirteistä muuttuu myös liiankin teennäiseksi kikkailuksi ja maailman täydentyessä loogiset aukot muuttuvat myös häiritsevämmiksi. Jos ensimmäinen osa aiheuttaa vieroitusoireita, nämä sopivat ihan mainiosti niiden hoitoon, mutta eivät ne ensimmäisen tasolle yllä.

Esimerkiksi alkuperäinen käsikirjoitus, jonka muuttaminen muuttaa kaikkia myöhempiä painoksia, oli ensimmäisessä kirjassa tärkeässä roolissa, ja samoin kirjallisuuden hahmot olivat ainoastaan sellaisia, joiksi kirjailija oli heidät luonut.

Näistä ennakko-olettamuksista luovutaan jatko-osissa, jolloin kirjallisuuden henkilöistä tulee vain rooleja esittäviä näyttelijöitä, jotka voidaan koska tahansa korvata toisella. Ratkaisu on paitsi pahassa ristiriidassa ensimmäisen kirjan kanssa (jos näin olisi ollut, miksi Jane Eyreä ei olisi voinut korvata kopiolla?), myös tyylitön helppoheikkiratkaisu, joka vähentää koko maailman viehättävyyttä.

Jo ensimmäisen kirjan kohdalla päätös antaa kirjojen henkilöhahmojen tietää teoksen tulevat tapahtumat on selkeä heikkous, koska ratkaisu vähentää hahmojen uskottavuutta. Hahmojen muuttaminen roolinsa tietäviksi näyttelijöiksi ei auta asiaa.

Myös kolmen jatko-osan sisällä on havaittavissa vastaavia epäjohdonmukaisuuksia – miksi esimerkiksi Thursday joutuu tuomiolle Kafkassa – Kafkahan on käännöskirjallisuutta! Aukoista päätellen kirjat on suunniteltu lähinnä nopeaa lukemista silmällä pitäen, jolloin huomio kiinnittyy mysteerien selvittelyyn ja yksityiskohtien runsaus peittää alleen ajoittain hyvinkin hatarat rakenteet. Lisäksi esimerkiksi kronoagenteista ja muista SpecOpsin yksiköistä olisi voinut saada enemmän irti.

Fforden puolustukseksi on sanottava, että kirjat etenevät jouheasti ja niissä on paljon pientä sanailua (Goliath-yhtiön edustaja on nimeltään Jack Schitt (jack shit) ja banaanit nimettiin keksijänsä mukaan), joskin joidenkin vitsien ymmärtäminen vaatii jonkin verran kirjallisuuden tuntemista (Mycroftin vaimon nimi on Polly(anna) Flaubert, vaikka hän kyllä sanoo muutakin kuin ”anna keksi”) tai populaarikultturin (The Eyre Affairin Richard III:n esitys on pastissi Rocky Horror Showsta).

Kirjat ovat myös viehättäviä kokonaistaideteoksia: painoksissa on mukana esimerkiksi maailmassa esiintyvien yritysten mainoksia, ja niissä kiitetään kirjojen henkilöhahmoja. Lisäksi koska tässä maailmassa sanataide on meikäläisen audiovisuaalisen kulttuurin vastine, on Fforden nettisivuilla saatavilla kirjoihin lisämateriaalia, kuten poistettuja kohtauksia ja pelejä. Sivuilta selviävät myös vaihtoehtoisen Swindonin maamerkkien historia (kuten miksi kaupungissa on majakka tai mitä oikeastaan tapahtui pyhän Zvlkxin katedraalille).

Mukavaa ajanvietettä kuten itse opuksetkin.

1.2.06

Banaalia viisautta

Kirja: Paulo Coelho: Alkemisti (alkuteos 1988, suomennos Bazar Kustannus 2005 / Sanna Pernu)
**

Olen vakaasti sitä mieltä, että taiteen tulee käsitellä vaikeita kysymyksiä ja niillä tulee olla jotain sanottavaa lukijalle. Paulo Coelho on vetänyt tämän ajatuksen äärimmilleen ja tehtaillut kokonaisen sarjan kirjoja, joista jokaisessa on yksi opetus. Eikä sitten muuta.

Alkemistin opetus paljastuu myös kirjan takakannesta: "Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen." En itse ole täysin näin kohtalonuskoinen, mutta hyväksyn kyllä, että joku on, ja aihetta on toki käsitelty kiinnostavasti halki kirjallisuuden historian.

Coelho ei kuitenkaan käsittele. Hän saarnaa. Asia on näin, pulinat pois! Kirjan päähenkilö ajautuu kohtalonomaisesti tilanteesta toiseen, joissa kerta toisensa jälkeen hän saa oppia miten maailmankaikkeus auttaa joko häntä tai jotain hänen tapaamaansa henkilöä päämääräänsä, kunhan he itse auttavat itseään. Kukaan ei kiistä tätä väitettä, etäimmälle päästään sellaisissa henkilöissä, jotka ovat luopuneet halustaan päästä päämääräänsä ja ovat siksi tyytymättömiä elämäänsä.

Tarinan varrella on myös runsaasti salatieteellistä symboliikkaa, joka kiteytyy alkemistin hahmoon. Alkemisti osaa muuttaa lyijyn kullaksi, sillä hän on sinut maailmankaikkeuden hengen kanssa. Ja tietenkin päämääränsä tavoittava ihminen muuttuu samalla itse henkisesti kullaksi. Soppaa hämmennetään juutalaisilla, islamilaisilla ja kristillisillä ennustuksilla ja kohtalokäsityksillä.

Kirjan merkillisimmät osat tulevat esiin vasta itse proosaosuuden jälkeen. Ensin kirjailija kertoo miksi on kirjan kirjoittanut: "Opiskelin alkemiaa yksitoista vuotta." Tämä paljastus tulee koko roskan jälkeen sellaisella avohoidossa olevan bussipysäkkituttavan vakavuudella, että se laittaa arvioimaan uudelleen koko kirjan.

Tuntuu, että jokainen lukuisista jälkikirjoituksista on suunnattu estämään teoksen kritisointi. Ensin vedotaan henkilökohtaisuuteen, seuraavassa osassa kerrotaan ketkä kaikki julkkikset kirjasta ovat pitäneet ja missä maissa se on ollut bestseller. Muun muassa Will Smith ja Sveitsissä. Lisäksi Alkemistista on suunnitteilla Broadway-musikaali.

Lopuksi vielä tarjotaan kuusi sivua lainauksia, joissa eri ihmiset ja mediat kehuvat Alkemistia ja Coelhoa. Venäläisen Igoti Magazinen mukaan lukija muuttuu itsekin alkemistiksi, serbialaiskirjailija Milorad Pavicin mielestä kyseessä puolestaan on aikamme Pikku Prinssi.

Juuri kun lukija luulee voittaneensa teoksen, se iskee vielä kerran takaisin:

"Kun kirja julkaistiin Pohjoismaissa vuonna 1995, kirjallinen maailma jakaantui kahteen leiriin. Muutamat kriitikot kutsuivat kirjan sanomaa "banaaliksi viisaudeksi" ja "yksinkertaiseksi seikkailuksi", kun taas toiset vertasivat sitä "pieneen smaragdiin, joka valaisee ja näyttää ihmiskunnalle tietä sen pitkällä vaelluksella"."

Yksinkertaiseksi symbolistiseksi seikkailuksi Alkemisti on mukava, joskin mahtipontinen, pikkuteos. Todelliseksi elämänohjeeksi valaistumattomille siitä ei ole.

25.1.06

Minäkuvan dekonstruointia

Kirja: Umberto Eco: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (alkuteos Bompiani 2004, suomennos WSOY 2005 / Helinä Kangas)
****

Romaaneihin, jotka käsittelevät kirjailijan näennäisminän tutkimusretkeä omaan mieleensä, tulee suhtautua kuin joka sukujuhlasta tuttuun juopuneeseen enoon; kiertää hajuetäisyyden päästä, ja jos tämä on pakko huomioida, viitata tähän vaivautuneesti ja nopeasti puheenaihetta vaihtaen. Umberto Eco onkin tehnyt jotain historiallista: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki, Econ viimeisin – ja haastattelujen perusteella luultavimmin viimeiseksi jäävä – romaani on yllämainitun genren valiokappale, kaikin puolin kiinnostava ja mainio teos.

Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki kertoo kuusikymppisestä antikvariaatin pitäjä Giambattista ”Yambo” Bodonista, joka menettää sairaskohtauksen yhteydessä osan muististaan; ainoat Yambolle jäävät muistot ovat viittauksia tämän lukemiin teoksiin – pelkkiä sitaatteja vailla kontestia tai muistikuvia edes teosten lukemiseen liittyvistä tunteista. Rakentaessaan elämäänsä uudestaan kirjallisten muistojensa pohjalta Yambo hakeutuu isoisänsä talolle pyrkien uppoutumaan lapsuutensa muistikuviin vanhojen kirjojensa, sarjakuviensa ja äänilevyjensä avulla.

Kirjailijan selkeää ihanneminää vastaavan Yambon itsetutkiskelun kautta Eco käsittelee pitkälti samoja ajatuksia kuin ei-fiktiivisessä tuotannossaan. Tutkiessaan isoisänsä – ja mielensä – ullakoita Yambo dekonstruoi mieltään pieniksi palasiksi käyden läpi kulttuurin vaikutusta minänsä rakentumisessa sekä korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin suhdetta rakentamansa todellisuutensa pohjana; lopulta äärimmäisen kirjasivistyneen ja kulttuuritietoisen Yambon minäkuvan rakennuspalikoista tärkeimmiksi nousevat kulttuurihistorian suurten tekijöiden rinnalle Mikki Hiiri, Taika-Jim, Monte Criston kreivi ja lukuiset pulp-lehtien sankarit.

Kyseessä on puhtaasti 1900-luvulle sijoittuva teos, osuvan henkilökohtainen ja intiimi postmoderni tutkielma niistä rakennusaineista, joista yksi ihminen voi muotoutua. Samalla kirja on Econ kypsin ja tasapainoisin teos. Kirjan kerronta kulkee tasaisen rauhallisen lempeästi vailla turhia suvantoja, eikä Econ aiemmista teoksista tuttuja harhajuonteita löydy lainkaan. Kirjan teemat aina minäkuvan rakennusaineista unohtamisen lahjaan, muistin rajallisuudesta itsepetoksen taitoon sekä kyvystä historian uudelleenkirjoittamisesta elämään Mussolinin Italiassa soljuvat kauniisti ja sulavasti.

Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki on kiinnostava, kauniisti kirjoitettu ja kaikin puolin viehättävä teos, jota ei ole hankala suositella Econ aiempien teosten ystävien lisäksi – no, oikeastaan aivan kenelle tahansa.

28.10.05

Ei kaikki kiiltävä kultaa lie

Kirja: Mark Haddon: The Curious Incident of the Dog in the Night-time (Definitions/Random House, 2003)

Mark Haddonin Whitbread-palkittu kirja oli pitkään lukulistallani, ja täytyy sanoa, että olisi saanut hiljaa pudota unohdettujen kirjojen suohon. Kirjoitan nyt kuitenkin muita varoittaakseni ja valittaakseni lastenkirjallisuuspalkintoja jakavien aikuisten huonosta mausta.

En voi uskoa, että vuosi 2003 olisi ollut kirjallisesti niin heikko, että tällainen raapustus olisi ansainnut sekä Guardianin lastenkirjapalkinnon, Book Trustin nuortenkirjapalkinnon että Whitbreadin! Kirjan ainoa saavutus on sen lähtökohdassa kirjoittaa kirja ikään kuin miltei autistisen pojan maailmasta tämän itsensä kertomana. Kertoja-minä Christopher on viisitoistavuotias, ymmärtää matematiikkaa, mutta ei ihmisiä. Hän löytää naapurin koiran murhattuna ja päättää selvittää mysteerin. Päähenkilön erityislaatu tuo kerrontaan kiinnostavia piirteitä – esimerkiksi lukujen numerot ovat alkulukuja, ja asioita esitetään kaavioina – mutta niistä ei ole kantamaan koko teosta.

Haddon ei nimittäin ymmärrä autismia eikä savant-ilmiötä, eikä päähenkilö pysy taustaoletuksessa. Keskeisin syykin on ilmiselvä: kirjailija ei vältä kiusausta käyttää työvälinettään, kieltä, tavoilla, jotka sotivat päähenkilön hahmokuvausta vastaan. Lisäksi hän kieltäytyy uskomasta, ettei autistinen lapsi oikeasti kykenisi tuntemaan aivan samoin kuin muutkin ihmiset. Näistä syistä johtuen kirjassa on törkeitä epäjohdonmukaisuuksia: jopa parin sivun sisällä minämuotoinen kertoja sanoo yhtä, mutta toimii ja kirjoittaa täysin toisin. Jos henkilöhahmo ei ymmärrä metaforia, hän ei ymmärrä metaforia eikä käytä niitä, mutta Haddonilla näin on vain silloin kun kirjailija muistaa, ettei kertoja ymmärrä metaforia, eli siis kun asiasta tehdään punakynällä alleviivaten iso numero. Päähenkilö ei siis sanoisi, että asiasta tehdään numero, koska hän ei ymmärrä metaforia. Sama pätee suurten ihmisjoukkojen pelkäämiseen tai keltaisen värin pahuuteen tai rutiinien tarpeellisuuteen.

Autismin vaikeat piirteet siis unohdetaan aina, kun se kirjailijalle sopii. Autistinen kertoja, joka ei ymmärrä ihmisten tunnereaktioita tai ilmeitä ei kykenisi kuvaamaan kirjan muita henkilöitä päähenkilön tapaan. Epäloogisuudet ovat raivostuttavia, koska kirjan minämuotoinen kerronta hajoaa jokaisen kohdalla nololla tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä postmodernin kikkailun kanssa. Myös itse tarina on heppoinen – esimerkiksi murhan motiivi on varsin naurettava. Ei-normaaleihin käyttäytymistapoihin kohdistuvaa epäluuloa tai syrjintää käsitellään epäuskottavasti, joskin taustatarinan äiti on kiinnostava yritys siihen suuntaan.

Kirjan suosion selittää palkintoja jakavien ns. kukkahattutätien halu uskoa universaaliin ihmisluontoon ja autistisiin/kehitysvammaisiin lapsiin jonkinlaisina naiiveina hyvinä luonnonolentoina, joiden ymmärtämistä pitää opettaa meille ei-autistisille. Haddon on kuitenkin vain luonut uudelleen jalon villin äärimmäisen moralisoivassa tarinassa, joka pikemminkin ruokkii vääriä uskomuksia kuin korjaa niitä. Kirjailija esittää hyvin epärealistisesti, kuinka savant-päähenkilö kykenee voittamaan ongelmansa – Christopher saa lopulta tehtyä matematiikankokeensa ja onnistuu siinä, ja perheenkin ongelmat helpottuvat. Tällainen idealisointi on suorastaan julmaa. Lukekaa mielummin vaikka Oliver Sacksia!

14.10.05

Gaimanin harha-askel

Kirja: Neil Gaiman: Anansi Boys (2005, Headline)
**

Mitähän pirua Neil Gaimanille on tapahtunut? Sandman-sarjakuvilla kuuluisuuteen nousseen britin jälki kirjallisemmalla romaanipuolella on toki ollut aiemminkin heittelehtivää; Terry Pratchettin kanssa kirjoitettu Good Omens oli – vaikka onkin kärsinyt pahasti ajan hampaissa – harmittoman modernin fantasian klassikko, Neverwhere oli epätasaisuudestaan huolimatta varsin nokkela, Stardust oli mitä riemastuttavin satukirja, ja American Gods oli kiinnostava lukukokemus täydellisen antikliimaattisesta lopustaan huolimatta.

Anansi Boys on sen sijaan täydellisen harmiton, viidessä minuutissa unohtuva hupailu, jonka henkilöhahmoista tai tarinasta on hankala löytää mitään, mihin tarttua. Ei kirja suoranaisesti huono ole, ainoastaan täydellisen merkityksetön ja väritön; kirjan suurin kysymys onkin, pitäisikö sitä verrata höttöiseen pikaruokaan vaiko suoraan videolevitykseen valmistuvaan romanttiseen komediaan.

Anansi Boys kertoo Charles ”Fat Charlie” Nancystä, tylsästä ja arasta kirjanpitäjästä joka saa isänsä hautajaisten saatoksi tietää olleensa vekkulin – ja nyttemmin edesmenneen – hämähäkkijumalan poika, löytäen samalla isän jumalaisen puolen perineen kaksoisveljensä, joka puolestaan iskee silmänsä Charlien kihlattuun. Tästä tarina jatkuukin arvattavia uomia; arka päähenkilö oppii itseluottamusta, itsekeskeinen kaksoisveli oppii nöyryyttä, eikä muitakaan klisheiden kiviä jätetä kääntämättä. Lopussa paha saa palkkansa, hyvät saavat toisensa ja kaikilla on kerrassaan mukavaa.

Kirjan merkittävin ongelma ei kuitenkaan ole täydellinen merkityksettömyys tai yllätyksettömyys, vaan Gaimanin selkeä päättämättömyys siitä, kenelle hän kirjoittaa; ajoittain teksti etenee mukavan joutuisasti tarinan kulkiessa viihtyisästi ja soljuvasti eteenpäin – kunnes tarina pysähtyy selittelemään tapahtumia niin, että nuoremmatkin ymmärtäisivät. Samoin teksti tuntuu ajoittain pursuavan Gaimanille tyypillisiä taustalla vilahtelevia herkullisia ideoita, jotka sitten vesitetään pysähtymällä selittämään näitä jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät, mistä on kyse.

Kun ottaa huomioon, että Gaimanin erityisesti lapsille suuntaamat kirjat ovat välttäneet yliselittelyä ja osanneet olla aliarvioimatta yleisöään, ei voi kuin ihmetellä, mitä ihmettä on tapahtunut. Negatiivisen lisäsäväyksen tuovat kirjoitustyylistä paistavat vaikutteet; ajoittain Anansi Boys tuntuu siltä, kuin Gaiman olisi imenyt itseensä Susanna Clarkin ja Terry Pratchettin kirjoitustyylien huonot puolet. Jos Anansi Boys olisi Terry Pratchettin kirjoittama, sitä sanottaisiin luultavimmin Pratchettin kuluneimmaksi työksi, ja kirjailijaa kehoitettaisiin keksimään edes joskus jotain uutta.

Ei Anansi Boys täydellisen huono kirja ole, vain täydellinen pettymys – lahjakkaan ja ajoittain positiivisesti yllättäneen kirjailijan heikoin tuote. Jos ei hae kirjalta muuta kuin hetkellistä harmitonta viihdettä, eikä ennalta-arvattavuus tai täydellinen unohdettavuus haittaa, Anansi Boys tarjoaa varmasti muutaman mukavahkon lukuhetken vaikkapa työmatkojen kuluksi.